Diary of the Mad Man

Valokuvaaminen, besserwisserit ja muuten vaan inisijät

2012-01-25T06:57:00.000-08:00

Minä kuvaan paljon. Teen mallikuvauksia koko ajan enenevissä määrin ja vauhti vain kiihtyy... Aika ajoin saan kuitenkin kritiikkiä ottamieni valokuvien valaisemisesta ja ties mistä teknisistä kömpelyyksistä. Milloin joku väri on luonnoton, milloin joku kohta mallin vartalosta on puhki palanut ja pitäisi ottaa huomioon sitä ja tätä. Tähän ei voi kuin todeta, että ei vittu kiinnosta vähimmässäkään määrin kuulemani ininät ja varsinkaan besserwissereiden mielipiteet tällä(kään) kertaa!

Useimmiten näitä kommentteja heittävät henkilöt, jotka eivät osaa itse kuvata tai jotka osaavat ehkä teoreettisesti asiat oikein, koska ovat niitä kirjoista opiskelleet, mutta joilta muutoin puuttuu kompetenssi asiaan. Toinen äärilaita ovat ns. ”koulutetut” kuvaajat, jotka ovat kalliilla kursseilla harjoitelleet kalliine kameroineen kahvikuppien kuvaamista ties kuinka hienojen värkkien & valojen avulla, mutta heidän kuvistaan puuttuu edelleen yksinkertaisesti henki ja sielu. Ihan oikeat kuvaajat, siis ne joilla on teknisen osaamisen lisäksi oikeasti visioita, harvoin määkivät toisten ottamien kuvien laadusta – heidän ei yksinkertaisesti tarvitse. Heillä riittää omaa tekemistä projekteissaan ja he ovat jupisemisen ja kateuden yläpuolella. Kävisiköhän tähän vertauksena, että kun koira on tarpeeksi räyhäkäs, niin sen ei tarvitse haukkua koko ajan todistaakseen olevansa koira, heh!

Mutta mainitsinko äsken sanan kateus? Taisinpa mainita! Yleisesti suurin syy toisten töiden dissaamiseen, niistä jupisemiseen, ja jopa ylenpalttiseen pätemisen tarpeeseen johtuu pääsääntöisesti kateudesta. Kateus ei välttämättä kumpua kuvauskalustosta tai sen huonommuudesta (siihen nähden, minkälaisella kalustolla kuviani otan, ei kenelläkään ole syytä kateuteen). Usein näillä itkijöillä on huomattavasti parempi ja kalliimpi kuvauskalusto käytössään. Parkuminen johtuu yksinkertaisesti siitä syystä, että he haluaisivat kyllä kuvata erilaisia töitä, kuin kuvaavat nyt, mutta he eivät saa töihinsä malleja tai heidän ideansa eivät kanna, vaikka teknistä osaamista löytyisikin. Ja jos he saavat houkuteltua/maksettua mallin itselleen, niin monesti malli ei (ainakaan oman kokemukseni mukaan) innostu tuntikausien valojen säätämisestä, teknisestä kikkailusta ja kaluston hieromisesta. Malli kyllästyy nopeasti nörtteilyyn ja tuumaa, että antaa olla – tai jos jää kuvauksiin, niin ”innostus” suorastaan huokuu valmiista kuvista. Ei tarvita montaa henkilöä kertomaan tylsästä kuvauskeikasta, niin kierre on valmis ja valokuvaaja jatkaa ikuisesti pikkusiskonsa ystävän kuvaamista, sitä iänikuista sinertävää taustalakanaa vasten.

Kuvauksissa pitää olla kivaa ja sen pitää näkyä kuvissa. Sitä intoa ei saa tappaa teknisellä nyhräämisellä. Koenkin olevani enemmän ohjaaja kuin kuvaaja. Omaksi vahvuudekseni voin todeta (täysin häpeilemättä), että saan usein revittyä malleista irti enemmän asioita, kuin he uskoivat itsekään sen olevan mahdollista. Minulle riittää, että valot toimivat suunnilleen ja homma rokkaa etsimen läpi katsottuna. Ei kaikkea tarvitse hioa viimeisen päälle. Pieni rosoisuus on jopa hyvästä ja mallille pitää antaa tilaa toteuttaa itseään.
Ehkä siitä syystä minulla ei ainakaan toistaiseksi ole ollut ongelmia löytää malleja erilaisiin t-paitakuvauksiin tai muihin hulluuksiin. Tulosta syntyy, meillä on kuvauksissa helvetin hauskaa. Ja mikä tärkeintä, jälki on riittävän hyvää juuri sen hetkiseen käyttötarkoitukseen. Tällä hetkellä malleista on jopa ylitarjontaa ja koetankin päästä työskentelemään niin monen henkilön kanssa kuin mahdollista, sillä ideat eivät täältä lopu ja valokuvaaminen on hauskaa!

Toisaalta on hyvä, että malleja on paljon ja näin ollen monille halukkaille kuvaajille riittää kuvauskohteita (muistakaa kuitenkin armaat mallineidot se, että kaikki henkilöt, joilla on digijärkkäri, eivät ole kuvaajia eikä heillä ole aina puhtaita jauhoja pusseissaan - "alalla" liikkuu paljon tahmatassuja). Katselenkin aika ajoin ihan "opiskelumielessä" eri henkilöiden ottamia kuvia tai mallina toimineiden henkilöiden portfolioita. Useimmiten katselukerrat jäävät kuitenkin verrattain lyhyiksi ja kuvat eivät jää mieleen. Noin 85% kuvista on omasta mielestäni mitään sanomatonta ”muotokuvakuonaa”, jotka ovat teknisesti lähes täydellisiä, mutta loppupeleissä fiilikseltään lähes yhtä innostavia kuin Hilma tädin vintiltä löytyvät homeiset ”Maaseudun tulevaisuus” lehdet. Vaikka malli olisi kuinka nätti, rekvisiitta kohdallaan ja asut tiptop, niin… No, kyllähän te tiedätte. Näitä kuvia on naamakirja väärällään ja itse en kategorisoi niitä juurikaan korkeammalle, kuin teinien itsestään ottamia muikistelukuvia.

Entä mikä tämän postauksen tarkoitus oli? Tarkoituksena oli varmaan sanoa lyhyesti, että jos kaipaan neuvoja, niin pyydän niitä! Kommentteja otan edelleenkin vastaan, mutta vakavasti suhtaudun kritiikkiin vain silloin, kun henkilöllä on oikeasti näkemystä ja ennen kaikkea kompetenssia esittää mielipiteitään (myös genrerajojen yli). Photari on paras ystäväni, kuvaajana olen keskitasoa kehnompi, ideoita löytyy joskus jopa liikaakin ja niitä pitää hiukan jarrutella, mutta pääasia on, että kaikki tämä on helvetin hauskaa – ininänne ei tätä iloa minulta vie! Samalla tämä toimii mitä loistavimpana rekryilmoituksena malliehdokkaille, sillä malleja tarvitaan koko ajan lisää. Jos rohkeutta ja hulluutta löytyy, niin heittäydy mukaan ja hanki uusia hauskoja/friikkejä kokemuksia*) – jos ei riitä, niin poseeraa edelleen niissä mielikuvituksettomissa ”mallikuvissa” facebookissa kitara sylissäsi, täydellisesti valaistuissa kuvissa, silloin olet ne ansainnut.

UGH, Olen puhunut (ja ostanut luotiliivit)!

*) Ottamani kuvat ovat suurimmalle osalle ihmisiä hieman liian rankkoja ja eivät sovellu kaikille (ja ne EIVÄT edelleenkään ole aikuisviihdettä). Netti on kuitenkin väärällään kuvaajia, jotka eivät tyydy tavanomaiseen ja joiden töistä hehkuu muutakin kuin tekninen taituruus - ole heihin rohkeasti yhteydessä jos malleilu kiinnostaa, tuskin hekään siitä pahastuvat.

FREEEDOOOOM!!!!

2011-12-31T00:23:00.000-08:00

Sateisena ja koleana iltana joulukuun, kohtasin ma sielunsyöjän, korporaatio pirun, alla ammoin kuolleen koivupuun. Vihmoi luitani viima, sade selkääni piinas, hirvittävä kylmyys ruumistain riivas. Mut ei ollut sää siihen syy, miks tuntui, kuin sielussain, olis luikerrellut manalan musta kyy...

Äänel viekoittelevalla kuiski, mulle hän: "palaa mies polo takaisin paikkaan, missä tunnet sä tosi ystävän. Jo näyttänyt oot, että tahtoa on sulla, voit viimein takaisin avokonttoriin tulla. On office lämmin, ei köyhyys paina ja provikoiden myötä, on viinilasis täynnä aina". Päätöksein horjui, särki sieluni arvet, muistaessain myynnin ehtymättömän runsaudensarvet.

Ilmeensä muuttui ja hymyili hän, kuin olisi vuosien jälkeen tavannut rakkaan ystävän. "En ymmärtää saata, en käsittää voi, miks luopua tahtoisit siitä, mikä elämääsi vaurautta toi". Silloin näin silmissään viekkauden, saman sen, minkä pauloihin oli mies moni menettänyt elämänsä, vapauden! Kokosin voimain, ilmoille karjuin ja samalla soihtuuni kiinni mä tartuin: "Ei sanasi kääntää mun mieltäni voi, oon päätöksein tehnyt, nyt elämässäni särökitarat soi", näillä sanoilla houkuttelunsa hänen ma torjuin, vaikka hetkeä aiemmin viel päätöksein horjui. Ilmeestä hänen, saatoin nähdä ma sen, kylmän rahankiillon, pohjattoman ahneuden. Ei vapauteen päästä, ei sieluain säästä, ei armoa anna, jollen itse kuoliniskua soihdulla kanna.

Pian yltyi tuulet ja pauhasi meri, ties jumalat vanhat, pian vuotaisi veri. "Ei rikkauksil mammonal mies mitään se tee, jos orjuudes sielunsa riutuu, vanhenee!". soihtuni sytytin ja kohotin sen, kasvojaan liekillä valaisten. "kuolla toisen meist täytyy, mitään mahda ma en, on vapaudel hinta" huusin ja iskin soihdun riivaajani rintaan julmasti huutaen. Hän kirkuen syttyi ja ilmoille huusi, nyt piloille meni, puku perkele uusi!

Pian aallot väistyi, taukosi aalto, makas rantakivillä karrelle palanut raato. Ma soihtuni laskin, sen aaltoihin heitin, tunsin harteiltain putoavan, tukahduttavan seitin. En orjaksi taivu, en käskyjä kestä, siispä tapa ainoa on, vapaana seistä!

Olen tällä päivämäärällä, 30.12.2011 jättänyt taakseni korporaatiomaailman ja ottanut harppauksen kohti unelmaani elättää itseni ja perheeni kokopäiväisenä taiteilijana. Tavoitteenani on perustaa pääkaupunkiseudulle oma tatuointistudio, sekä yhdistetty Horror-Shop kivijalkamyymälä. Hetken päähänpisto tämä ei ole, vaan olen kaikessa ”hiljaisuudessa” varustautunut tähän koitokseen hankkimalla kaikki tarpeelliset myymäläkalusteet ja roippeet, mitä uskon tarvitsevani. Nyt pitäisi vielä löytyä pikaisesti sopiva liiketila, mutta eiköhän sekin löydy, kun pitää silmät auki ja mielen positiivisena…

Edessä on uusi vuosi ja todella uudet kujeet. En usko tätä tietä helpoksi, mutta kun oikein yrittää, niin homma saattaa jopa toimia. Mikä tärkeintä – edessä on todellinen elämäntapamuutos. Odotan tulevalta vuodelta paljon töitä, taistelua olemassaolon oikeutuksesta, mutta myös rentoutta ja hyvää boogieta, mitä voi saavuttaa vain ja ainoastaan toteuttamalla itseään sataprosenttisesti.

Itsensä toteuttamiseen liittyy myös elokuvatuotannot ja niiden tekemistä ei ole tarkoitus jättää – päinvastoin, nyt on aika kiihdyttää vauhtia entuudestaan. Käytännössä tuotantojen budjetit tulevat putoamaan dramaattisesti (mikäli se on näillä budjeteilla edes mahdollista;), mutta se mikä rahassa hävitään, luovuudella korvataan. Blood Ceremony tulee ottamaan tällä saralla ihan uuden vaihteen käyttöönsä, kun niihin voi keskittyä kovemmalla painoarvolla. Seuraava ensi-ilta on jo aivan oven takana ja uutta käsikirjoitustakin rakennellaan. Siltikään ei tarvitse pelätä, että Blood Ceremonyn tuotannot ”kaupallistuisivat”. Tarkoituksena on säilyttää nyt ja jatkossa sama kumartelematon linja kuin aikaisemminkin (ja tienata leipä tatuointihommeleilla).

Varmistaakseni elokuviemme rahoituksen nyt ja jatkossa, aloittamaani kirjakustannustoimintaa tullaan laajentamaan ja etsin uusia sopivia nimikkeitä julkaisuluetteloon. Myös Horror-Shopin katalogia laajennetaan hirmuista vauhtia, notta sitä kautta saadaan rahoitusta elokuvatuotannoille. Uusia paitoja, ja sitä myötä uusia kuvauksia on luvassa enenevissä määrin, joten eivät nämä friikkeilyt tähän lopu.Siirryn siis maailmaan, josta olen haaveillut, toteuttamaan unelmaani. Toivottavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että jää taas aikaa maalata, sekä piirtää, joko omaksi iloksi tai tilauksesta erilaisiin kuvitusprokkiksiin. Jos on hiljainen päivä studiolla, niin voi hyvällä omatunnolla kaivaa maalaustelineen ja akryylit esiin ja laittaa levylautaselle sopivaa musiikkia. ICT –maailmassa ja avokonttorilla tämä ei ollut kovinkaan suotavaa.

Odotan tätä kaikkea todella innolla. Tuskin tässä tylsää pääsee tulemaan, vaikka vyötä hieman kiristetäänkin (tällä ruholla siihen on varaa:).

Blood, Boobs and 10 year hell of making movies...

2011-12-10T11:11:00.000-08:00

No niin! Vain viikko aikaa ja saan painosta esikoisteokseni. Jännittää ihan helvetisti ja tapahtumaa voisi kai verrata pienokaisen syntymään. Onhan kirja, jonka kirjoitin tavallaan lapseni, hengen tuotteeni. Pian se näkee päivänvalon ja päästää ensimmäisen parkaisunsa - tosin saattaa olla, että todellinen parkuminen alkaa vasta kun kirja tavoittaa lukijansa...

Synnytysprosessi on ollut todella pitkä, suorastaan hermoja raastava. Kaiken kaikkiaan se kesti lähes kaksi vuotta. Ensimmäisen vuoden ajan kirjoitin sitä jäähallien kahviloissa vanhimman poikani pelatessa jääkiekkoa harjoituksissaan. Tämä aika ei loppujen lopuksi riittänyt opuksen viimeistelyyn, joten monien tapahtumien summana irtisanoin itseni silloisesta vakituisesta työsuhteesta saattaakseni sen valmiiksi. Neljä kuukautta kirjoitin melkoisella vimmalla ja kun teos oli viimeistelyä vaille valmis, palasin työelämään, takaisin ICT -helvettiin juoksemaan itseäni hengiltä. Tuo neljä kuukautta oli aikuiselämäni parasta aikaa ja stressitasoni putosi sinne minne se kuuluu, eli lähelle nollaa. Mielestäni jokaisen työikäisen ihmisen tulisi pitää jossain vaiheessa elämäänsä sapattivuosi ja keskittyä hetkeksi niihin oikeasti tärkeisiin asioihin, ennenkuin on liian myöhäistä.

No, back to buziness: kun viimeisetkin rivit oli saatu sijoitettua paikoilleen, alkoi helvetillinen kirjoitusvirheiden ja yhdyssanavirheiden poistaminen. Tässä vaiheessa mukaan tarvittiin ulkopuolista apua. Luotettu ystäväni Laura teki järjettömän urakan kahlatessaan tuon savotan läpi ja menetti siinä yhteydessään nuoruutensa sekä terveytensä. Anteeksi Laura - lupaan käydä useammin katsomassa sinua suljetulla osastolla, minne päädyit menetettyäsi hermosi pariinkin otteeseen prosessin aikana. Lupaan myös, että en mainitse kirjasta sinulle koskaan enää sanaakaa (tämä oli psykiatrisi vaatimus - ei toive).

Tavallaan tekisi mieli sulkea viikon päästä puhelin pariksi viikoksi, sammuttaa valot kodistani. Yksinkertaisesti vain teeskennellä, että olen jossain kaukana lomamatkalla välttyäkseni kaikelta palautteelta ja kysymyksiltä, joita se varmasti monissa henkilöissä esittää. Tiedän, että olen tarinoissa unohtanut mainita lukuisia tärkeitäkin henkilöitä ja toisista olen puhunut liikaakin kirjan sivuilla. Henkilöitä ja tarinoita piisaa, sillä kirja käsittelee aikajaksolla kymmenen vuotta elokuvaryhmämme kommelluksia sekä elokuvan tekoa. Se käsittelee aiheita allekirjoittaneen näkövinkkelistä ja monen mielestä tekee sitä varsin yksipuolisesti. Toisaalta en ole minkään helvetin meedio, jotta tietäisin mitä muut ovat ajatelleet missäkin tilanteessa ja kirja on omani, joten se on varsin luonnollinen näkökulma. Ei ole niin hyvää tarinaa, etteikö se liioittelemalla paranisi ja ei ole niin lyhyttä lausetta, etteikö se jotain loukkaisi. Notta koettakaa olla vetämättä palkokasveja sieraimiinne ja lohduttautukaa vaikka sillä, että ei tätä kirjaa kukaan kuitenkaan lue, sillä se päätyy markkinoille omakustanteena.

Entä miksikö omakustanteena? Kärsivällisyyteni ei yksinkertaisesti riitä siihen, että odottelisin määrättömät ajat kustantajien palautetta. Jos homma ei etene toivotulla nopeudella, niin sitten se tehdään itse perkele! Sitäpaitsi pian on joulu ja jotkut onnettomat ovat päättäneet hankkia tämän opuksen joululahjaksi (ja en voi tuottaa heille pettymystä). Mutta mikä tärkeintä, pian on edessä seuraavan elokuvamme ensi-ilta ja tahdon ehdottomasti, että kirja on siellä saatavilla. Tähän on erityinen syy: Blood Ceremonyn ensimmäisestä ensi-illasta tulee keväällä kuluneeksi hurjat kymmenen vuotta ja omalta osaltani tämä on tapa juhlistaa tuota taivalta - julkaista aiheeseen liittyvä historiikki täynnä verta, kyyneliä, epäonnistumisia, onnistumisia, hysteriaa ja onnellisia hetkiä! Olen kokenut kirjaa kirjoittaessani monet järjettömän raastavat tuskat uudelleen, kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Olen myös palannut sitäkin useammin moniin onnellisiin hetkiin. Noina hetkinä olen saattanut unohtua pitkäksikin aikaa mietteisiini ja lämpimiin muistoihin, joiden takia näitä hulluuksia jaksaa vuosi vuodesta uudestaan ja uudestaan - hulluudestahan tässä on loppupeleissä kyse...


Kirjankansien kuvaaminen on vakavaa puuhaa ja veri on paremman makuista kuin moni ensi alkuun uskoisikaan!

VAROITUS: Kirjan kaikki henkilöt ja tapahtumat ovat kuvitteellisia,
paitsi ne, jotka eivät ole...

Would you love a monster painting babe?

2011-10-20T03:18:00.000-07:00

Olipa hienoa käydä pitkästä aikaa näyttelyssä, jossa maalaukset olivat taidokkaasti toteutettuja, aiheet kiinnostavia ja työt itsessään selkeitä ja snobbailemattomia. Kyseessä oli Mr. Lordin, eli Putaansuun taidenäyttely Helsingin kalliossa (Kulmagalleriassa).

Täytyy tunnustaa, että suhtauduin aluksi näyttelyyn pienellä ennakkovarauksella. Uskoin Lordin julkisuuskuvan olleen syy siihen, että hän on yleensäkään saanut töitään esille – olin väärässä, todella väärässä. Maalauksia oli ilo katsella, toisin kuin monissa Helsinkiläisissä gallerioissa esillä olevien ”muka taiteilijoiden” töherryksiä. Se, että olet taiteilijaseuran jäsen ei automaattisesti tarkoita, että henkilö oikeasti osaisi maalata ja se, että jos henkilö ei kuulu taiteilijaseuraan, ei tee hänestä pätkääkään huonompaa taiteilijaa. Olen nähnyt lukemattomia maalauksia, joiden taustalla asser -huiviset ilmaisutaidonlukion kasvatit selittävät suu vaahdossa, kuinka heidän teoksissaan universumin tasapaino keskittyy kananmunankeltuaiseen, joka symbol… PASKAA!!! Ainoa mitä suurimmasta osaa noista maalauksista jää käteen, on se, että itse maalaus on sysipaska, taidoton roiskaisu, jonka ainoa olemassa olon edellytys on se saatanan selitys siellä taustalla ja taideopinnot, jotka ovat menneet totaalisen hukkaan kyseisen maailmanparantajan kohdalla. Toinen ääripää ovat ”arvostetut” pitkänlinjan taiteilijat. Sana arvostus – mistä se tulee? Siitäkö että on piinannut lukuisia ihmisiä maalauksillaan kymmenien vuosien ajan? Sitä, että on maksanut galleristeille vuosikymmeniä helvetinmoisia summia saadakseen töitään tuulettumaan navetanvinteiltä kaupunkeihin ja gallerioihin? Nope! Nämä kuolemanhajuiset mummelit eivät ansaitse yhtään enempää arvostusta maalareina, kuin tämä edellinenkään ryhmä, jos he eivät osaa maalata. Itseasiassa suurimmalla osalla heillä olisi ollut aikaa jopa opetella se taito pitkällä urallaan. Siispä soisin myös näiden kankaansotkijoiden teosten kernaasti hautautua samaan kasaan heidän käyttämiensä Tena vuorien kanssa. Olinkohan nyt kohtuuton? Otan ehkä vähän sanomisiani takaisin… On hyvä, että näidenkin suttaajien töitä on esillä, niin aidosti taitavat maalarit erottuvat paremmin joukosta - siitäs saitte saatana!

Mutta takaisin Mr. Lordin näyttelyyn ja teoksiin. Maalaukset itsessään olivat akryyleillä toteutettuja, selkeitä horror/Heavy Rock aiheita, jotka on maalattu pilke silmäkulmassa ja suurella ilolla. Ilolla ja omistautumisella genreen. Varmasti taidekriitikoiden mielestä kyseessä on jonkinlaista kitchiä tai jopa trashia, mutta kuka hitto siitä välittää, jos taideteokset miellyttävät silmää ja saavat hymyn huulille. Kyse on pienistä yksinkertaisista oivalluksista ja aiheisiin innostumisista – sitähän sen pitäisi oikeasti olla. Iloa, ei otsakurtussa puurtamista ja idean siirtämistä kankaalle. Jos osaa katsoa maalauksissa esiintyvien zombien irvokkaiden hymyjen taakse, näkee varmasti lapsenomaisen virnistyksen, jota kenenkään ei pitäisi koskaan kadottaa (tai jos sen kadottaa, niin silloin peli on menetetty).

Putaansuun työskentelytapa on pikkutarkkaa ja silti teokset toimivat myös pidemmältä katsottuna. Ne ovat kokonaisuuksia, joissa koko pinta-ala on hyödynnettynä ja kuitenkin huomio keskittyy olennaiseen. Katsoja haluaa palata teoksen ääreen uudestaankin. Joku voisi pitää osaa töistä jopa makaabereina, mutta itse näen ne jopa hieman viattomina 80-luvun Horror/Heavy Metal lapsina. Toisin kuin monet odottavat, ne eivät sisällä riettaasti paljasta pintaa, eivätkä hurmeella mässäilyä – monet niistä sopisivat jopa paremmin kieroutuneiden satukirjojen kansiin, kuin synkeisiin kauhukuvastoihin. Vaikea sanoa, joku toinen voi olla aiheesta hyvinkin eri mieltä. Se, että en itse koe niitä äärimmäisen kauhun ilmentymiksi johtuu varmasti oman toleranssini kasvattamisesta tässä aiheessa, mutta se ei mitenkään haitannut katselukokemusta. Minä pidin niistä maalauksista ja hinnatkin olivat kohtuulliset. Jopa niin kohtuulliset, että jos lompakossani olisi hiukankin enemmän rahaa, niin olisin saattanut yhden maalauksen mukaan haluta.

Lopuksi: Jos muutoin kammoksut taidenäyttelyitä, mutta pidät kauhusta, heavy metallista, horror punkista jne, niin mitä vielä istut koneesi takana?!? mars mars kallioon siitä!

Ps: Todellinen kauhu tulee aina kankaan ja kehysten takaa, kun osaa katsoa hieman syvemmälle – samoissa tiloissa gallerian kanssa toimii hammaslääkäri, joten pelon tunne oli aito ja kauhu hiipi kimppuun lamauttaen kaikki jäsenet…

PsII: Jos joku ei keksi mitä hankkisi minulle syntymäpäivälahjaksi, niin näyttelyssä oli pari kivaa maalausta;)

Kuvien copyright: T.Putaansuu

Toista perässäni: "Olet vapaa"

2011-10-16T11:21:00.000-07:00

Mitä ajattelen ns. "päivätyöstäni" ja missä yleensäkin olen töissä, kuulen välillä kysyttävän? Tämä kysymys johtuu siitä, että välillä raivoan suureen ääneen sitä, että maanantai toisensa jälkeen, vastentahtoisesti pudottaudun osaksi suurta koneistoa, mitä myös korporaatioksi kutsutaan. Tämän teen vain ja ainoastaan siksi, että saan elätettyä perheeni, maksettua asuntolainan, sekä rahoitettua taideprojektit sekä elokuvani... Itseasiassa en kerro ihmisille mitä teen päivätyökseni, koska se ei ole merkityksellistä. Olen elokuvaohjaaja ja taiteilija, kaikki muu rahan ansaitsemiseen liittyvä tähtää tärkeämpiin tavoitteisiin, joten sillä ei ole merkitystä.

Kuulostaa aika ristiriitaiselta. Jos työ ahdistaa noin helvetisti, niin miksi et sitten vain yksinkertaisesti lopeta sen tekemistä? Noh, vastaus löytyi jo edellä mainitusta kappaleesta. Jos en olisi taloudellisesti riippuvainen ICT -maailman lihamyllystä, joka imee ihmisiä sisäänsä ja sylkee koneistonsa uumenista loppuun palaneita ihmisraunioita, niin en tekisi niitä hommia päivääkään. Teen sen vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Näin on ollut jo viimeiset 8 vuotta. Entä mitä järkeä työnantajan on pitää tälläistä henkilöä (rustoa hammasrattaissa) palveluksessaan? Vastaus on, että kyseessä on kuitenkin symbioosi, josta molemmat hyötyvät. Tuon työnantajalleni hänen haluamansa summan rahaa kuukaudessa ja he antavat tätä summaa vasten vastikkeen, jota myös palkaksi kutsutaan. Siinä sivussa asiakkaani saavat loistavaa palvelua, sillä se kuuluu osana tähän peliin.

Tavallaan voisin kutsua itseäni myyntityössä palkkasoturiksi. Ammun heidän puolestaan, ketkä siitä eniten maksavat. Loppupeleissä en välitä työnantajani ihanteista, eivätkä yrityksen arvot saa minua kiljumaan riemusta - ne eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua. Toki annan asiakkailleni parasta mahdollista palvelua ja suoritan työni niin, että siitä minulle kannattaa maksaa, mutta en saa orgastista nautintoa, jos yrityksen pörssiarvo nousee pilviin tai se voittaa avardeja. Ainakin olen rehellinen itselleni ja siinä sivussa muille. En jaksa politikoida tässä asiassa ja kuka hyvänsä onkaan esimiehenäni, niin myös hän tietää tämän. Paraatisotilaat ovat sitten erikseen. Taistelujen jälkeen he ottavat mielellään vastaan kunniamerkkejä ja ylennyksiä ja heitä motivoivat erilaiset asiat. He puhuvat yrityksestä missä ovat töissä, kuin se olisi maailman hienoin asia. Palkasta viis, kunhan rinnuksissa kiiltää mitalleja ja kansa hurraa. Tuossa vaiheessa siirryn itse mieluummin taka-alalle ja nostan palkkioni pankista. Minulle riittää, että perusasiat ovat kunnossa ja työkalut oikeat.
Toisinaan valtiot haluavat palkkasotureistaan eroon, kun tilanteet rauhoittuvat ja heidän käyttönsä ei ole enää edullista. Pois potkaiseminen ei ole aina paras ratkaisu, sillä nämä kyseiset taistelijat tuntevat heidän linnoituksiensa puolustusmekanismit, joukkojen vahvuudet sekä heikkoudet ja eivät epäröi käyttää niitä hyväkseen, jos heitä on kohdeltu kaltoin. Yleensä helpoin tapa onkin ostaa heille lomalento, antaa tarpeeksi rahaa taskuun ja toivoa, että he kuolevat alkoholiin jollain kaukaisella saarella, eivätkä siirry esimerkiksi vihollisen palvelukseen. Mutta toisaalta, miksi hankkiutua eroon kokeneista taistelijoista, joista voi olla hyötyä jatkossakin hankalissa paikoissa, siksipä monet organisaatiot ovat täynnä vanhoja palkkasotureita, jotka pelastavat nuorempia kollegoitaan pulasta aina sopivan paikan tullen...

Sen lisäksi, että myyntityö muistuttaa paljon sotatannerta, niin se on reunustettu upeilla esiripuilla ja mahtipontisilla lavasteilla. Onko kyse siis kuitenkin teatterista taistelujen sijaan? varmasti sekä että. Myyntityö itsessään on jatkuvaa sotaa, mutta maanantai aamujen myyntipalaverit ovat pääsääntöisesti absurdia teatteria. Näytelmää, jossa johto on innostavinaan ja alaiset innostuvinaan. Imen sieltä sen kaiken hyödyllisen tiedon, joka työssäni on ehdottomasti välttämätöntä ja muu on yhtä hauskaa seurattavaa, kuin Pohjois-Korealainen baletti, joka saa ihmiset hulaantumaan kommunismista ja johtajien ylimaallisuudesta (ainakin näin kyseisen diktatuurin johtohahmot uskovat/haluavat uskoa). Jotenkin tuntuu, että pystyn näkemään sen näytelmän läpi. Tai että olen nähnyt kyseisen kappaleen jo niin monena variaationa, että hereillä pysyminen loppuratkaisuun saakka tuntuu mahdottomalta. Ajatus lähtee harhailemaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun puolueen asettama pääosan esittäjä maalaa sanallisia visioita nousevista luvuista ja kasvun mahdollisuuksista oopperamaisin elkein, mietin jo seuraavan elokuvaproduktion käynnistämistä ja tuotannollisia asioita... Kaappikello tikittää, parta kasvaa ja tilanne alkaa muistuttamaan huonosti dubattua italialaista lännenelokuvaa, jossa huulisynkka ei kohtaa. Viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen, sama näytelmä toistuu ja ainoastaan laulujen sanat saavat uusia variaatioita - ja katso, huomenna on taas maanantai!

Entä mikä pitää minut hengissä tuossa maailmassa, joka ei ilmiselvästi ole minua varten? Miksi olen jaksanut olla mukana siinä 15 pitkää vuotta? Täytyy tunnustaa, että aluksi tuo teatteri sai minutkin mukaansa. Häikäistyin valoista, aplodeista ja arvosteluista. Halusin enemmän, halusin lisää. Olin paraatisotilas, näytelmän tähti. Piti olla komea auto, pelata golffia (oikeasti ihan vitun turha peli) ja hankkia puvut muualta kuin Dresmanilta. Oli matkoja ja uusia vempeleitä, mutta luojan kiitos en kuitenkaan koskaan alkanut pelaamaan sulkapalloa! Se maailma sai otteeseensa, mutta onneksi vain hyvin lyhyeksi aikaa. Kun se kuori rapistui pois, jäljellä oli vain irvokkaita luurankoja turhanpäiväisine keskusteluineen ja rietasta ahneutta. Jos siihen maailmaan aikoi jäädä, niin sen mukana piti osata pelata ja pitää osata edelleenkin. Pitää osata pysyä siitä riittävän kaukana antamatta sille sieluaan, tai liikaa aikaa (joka johtaisi niin ikään myöhemmin sielun menetykseen). Yksi syy, miksi moista jaksaa edelleen, ovat tietysti työtoverit (palkan lisäksi). Suurin osa heistä kun on loistavia persoonia, joilla on oikeasti muutakin elämää, kuin työelämää ja joiden elämänarvonsa ja itsensä arvostaminen tulee muualta, kuin korporaation asettamista ammatillisista arvoista. Näiden henkilöiden kanssa keskustellessaan pysyy terve kapina hengissä ja toivo paremmasta huomisesta. On siis ilo huomata, että kaikkien päänahan alle ei ole vielä asennettu firman mikrosirua, joka helpottaa "oikein" ajattelemista.

Entä jos saisin päättää mitä tekisin, jos minulla olisi siihen mahdollisuus. Vastaus on helppo! Ohjaisin ja tuottaisin elokuvia. Maalaisin, kirjoittaisin, nakuttelisin tatuointeja ja viettäisin paljon enemmän aikaa perheeni kanssa... Toisaalta, eihän tuo yhtälö kuulosta lainkaan mahdottomalta! Elintaso saattaisi hetkeksi pudota ja elokuvien budjetit pienentyä, mutta teoreettisesti tuo kaikki saattaisi olla mahdollista. Pitäisiköhän asian eteen tehdä jotain?!? Hmmm, tätähän täytyy alkaa harkitsemaan jo vakavasti, mutta siihen saakka ei muuta kuin nukkumaan, jota pääsee taas aamulla myyntipalaveriin ja olemaan tehokas myyntirotta!

Ps: Siihen saakka, kunnes saan unelmani hartiavoimin toteutettua, pitänee lotota ahkerasti. Elän myös toivossa, että joku miljonääri haluaa yhtäkkisesti ruveta suojelijakseni tai että joku Hollywood tuottaja huomaa sitkeän puurtajan ja haluaa palkata minut (ja muun ryhmäni) suuremman rahan tuotantoon. Ihmeitä tapahtuu, ihan oikeasti! Ihmisellä pitää olla unelmia, ilman niitä ei ole syytä jatkaa eteenpäin. Unelmia pitää myös toteuttaa, sillä en halua olla se katkera vanha mies vanhainkodissa, joka huomasi elämän kadonneen jonnekkin ja unelmien sen myötä. Haluan päästä toteuttamaan vielä jonain päivänä suunnittelemani polttorituaalin, jonka tulen videoimaan ja laittaa esille YouTubeen. Rituaalin, jossa poltetaan Wickerman tummanharmaassa puvussaan, ja jonka olkapäältä roikkuvan kannettavantietokoneen savu mustaa taivaan - se tulee olemaan minun siirtymäriittini!

Revenge of the stalker (ja julkinen anteeksipyyntö)

2011-09-30T01:17:00.000-07:00

Kuten kaikki huonot kauhuelokuvat, myös vuosi sitten alkanut stalkkeriepisodi sai yllättävää jatkoa. Mörkö ei vaan suostu pysymään kuolleena, ei vaan suostu. Se ponnahtaa ylös juuri kun luulet päässeesi siitä eroon lopullisesti. Toisissa elokuvissa se vangitaan ja teljetään mielisairaalaan, josta se sitten pakenee tehden sitä ennen selvää hoitohenkilökunnasta. Ymmärtääksemme paremmin jatko-osia, on syytä joskus katsoa myös se ensimmäinen osa kauhuelokuvasta – tässä tapauksessa siis lukea vuosi sitten tapahtuneista tapahtumista (http://bloodceremony.blogspot.com/2010/11/stalkkereita-onko-heita.html)

Tiistai 27.9.2011 Kaunis syysaamu. Olin tapani mukaan aamupalalla purkamassa sähköposteja. Kirpeä aamu valkeni kauniina ja syyskuun viileä tuuli heilutteli lempeästi kellastuvia lehtiä. Pian idylli kuitenkin rikkoutui mitä kammottavimmalla tavalla – menneen ajan painajaiset palautuivat mieleeni, kuin kyse olisi ollut eilisestä päivästä… Bling, sinulle on sähköpostia!

Sähköposti Mr. R:ltä (joksi häntä kutsuttakoon, jotta häntä ei voida tunnistaa kirjoituksieni perusteella): ”Tervehdys! Eli, Huom! tämä viesti on Sami Haavistolle. Voisitko olla ystävällinen ja poistaa blogi-sivustoltasi kaikki minua koskevat herjaukset, myöskin Neiti L:n kommenttiteksi joka on lähetetty 25. syyskuuta 2011 22.44. Saat aikaa su 2.10.11 mennessä poistaa tekstin (kun se on jo ollut siellä muutenkin melkein vuoden!, jonka jälkeen menen tekemään rikosilmoituksen. Kiitos!”

OMG! OMG!! OMG!!! Tunnen, kuinka sydämeni alkaa hakkaamaan kiivaammin ja silmissä sumenee. Kauhun aalto pyyhkii ylitseni, kuin tsunami pahaa aavistamattomien turistien yli jouluisessa Thaimaassa. Miten tästä selviydyn – toivottomuus valtaa mieleni ja alan kuumeisesti vastaamaan juuri saamaani sähköpostiin. Ajatukseni harhailevat ja mietin jo mielessäni, kuinka muut vangit suhtautuisivat uuteen tulokkaaseen Guantanamo Bayssa.

Haparoivin käsin sormeni alkavat nakuttelemaan kyynelten kastelemaa näppäimistöä ja koetan saada vastauksen aikaan, jossa kerron, että en aio poistaa kirjoitustani, enkä siihen liittyviä kommentteja. Pienessä rohkeuden puuskassa uskallan jopa sanoa, että vastauksien kirjoittajilla on oikeus mielipiteisiinsä, varsinkin jos luvattuja matkakorvauksia näyttelijöille ei oltu maksettu. Lisäksi jos kyseisen henkilön mielestä ei ryhmällä ollut mitään käsitystä elokuvan tekemisestä, niin sekin mielipide on varmasti jollain tasolla oikeutettu.

Käymme hetken aikaa kirjeenvaihtoa sähköpostitse ja vainoajani tuntuu olevan kovasti huolissaan maineensa menettämisestä ja että minä olisin sen kirjoituksellani pilannut. Näen jo mielessäni, kuinka vanginvartijan jääkylmät, teräksenharmaat silmät seuraavat minua pukeutuessani oransseihin haalareihin ja kuinka hänen hymynsä venyy viiruksi kasvoillensa, samalla kun kahleet napsahtavat ikuisiksi ajoiksi raatelemaan nilkkojani. On vain ajan kysymys milloin poliisit saapuvat ovelleni – tämä kauhuelokuva on kuin tulevaisuuden painajainen, jossa hirviö onnistuu manipuloimaan yhteiskunnan puolelleen ja alkaa säälimätön ajojahti…

En ala lisäämään tähän käymäämme sähköpostikirjeenvaihtoa, sillä se olisi liian kammottavaa luettavaa. Kauhullakin on rajansa ja säästän kyseiset sähköpostit mahdollisia oikeudellisia toimia varten (ja tarinoiksi uuteen kirjaani:). Tai no ehkä pieniä helmiä voisin lisätä sieltä täältä, kuten: ”Olen ihmetellyt että miksi kauniit naiset peruu minun elokuvan kuvaukset viime tingassa ja tämä sinun blogi vaikuttaa…”

Keskiviikko 28.9.2011 Istun pimeässä huoneessa. Olen menettänyt elämänhaluni. En uskalla avata tietokonettani ja pelkään jokaisen rapusta kuuluvan rasahduksen olevan paikalle saapunut poliisiyksikkö, joka löisi raudat ranteisiini ja veisi kuulusteltavaksi Pasilan syövereihin. Viimein uteliaisuus voittaa pelon ja avaan sähköpostini, jota olen odottanut/pelännyt. Luen sen muutamaan kertaan läpi enkä ole uskoa silmiäni. Jokin on nyt pahasti pielessä ja en uskalla huokaista helpotuksesta, vaikka meilissä lukeekin: ” aamupäivällä Itäkeskuksen poliisi sanoi että sinun tekemä Blogi minusta on meidän välinen asia eikä Itäkeskuksen poliisi ota tätä sinun tekemää blogia edes tutkintaan se on eri juttu jos joku pahoinpitelee minut tämän sinun blogin takia tai ryöstää minut tämän sinun blogin takia.”. Tämä on juuri se kohta elokuvassa, kun sankari luulee olevansa turvassa ja sitten tapahtumat alkavatkin mennä todella pieleen. Enpä olisi voinut olla enempää oikeassa, sillä pahempaa oli luvassa – PALJON PAHEMPAA!

Keskiviikko 28.9.2011 saapuu uhkaus joka muuttaa elämäni. En osaa tätä omin sanoin enää kuvailla, joten liitän oheen saamani sähköpostin (lyhennettynä), jotta näkisitte sen itse kaikessa kaameudessaan: ”mitä jos soitat … ja hän kertoo sinulle että en ole mikään stalkkeri vaan olen täysin luotettava mies ja lupasin jättää sinun ystäväpiirin rauhaan ja sinäkö et usko minua en ole mikään demoni ja minusta löytyy tietoja minun kotisivulta www.kotisivut.jne tiedätkö sitä että tutkin Jehovan todistajien kanssa raamattua jos et usko käy tällä sivulla http://www.watchtower.org/ mahdollisuus tutkia raamattua Jehovan todistajien kanssa mutta aion kertoa tästä sinun blogistasi Jehovan todistajille huomenna.”

AAARRRGGG!!! En olisi ikinä uskonut, että kukaan voisi uhkailla tämän pahemmin. Minua ei olla koskaan aikaisemmin uhkailtu Jehovan todistajilla ja kaikkihan tietävät, että tämän liivijengin takana majailee itse JUMALA ja JUMALALLE EI VITTUILLA! Nyt olen kusessa, tiedän sen. Monta kertaa sormeni viipyilee delete –nappulalla ja olen lähellä poistaa vuosi sitten kirjoittamani blogitekstin. En vain kuitenkaan pysty siihen. Uskon sananvapauteen ja siihen, että monia nuoria ihmisiä on syytä varoittaa ”elokuva-alalla” pyörivistä friikeistä. Uskon, että sinäkin arvon lukijani olet tästä hyvilläsi, koska en usko että haluaisit omaa tytärtäsi tämän vainoajani elokuviin esiintymään – vai tahtoisiko? Päätän siis tästäkin vakavasta uhkauksesta huolimatta säilyttää tekstin kaiken kansan luettavana – koetan perustella sen oikeutusta sillä, että tekstissä ei mainita stalkkerin nimeä ja se toimisi lähinnä yleisenä varoittavana esimerkkinä alalla liikkuvista epämääräisyyksistä. Tunne oloni rauhalliseksi ja tyyneksi tehtyäni itseni kanssa sisäisen rauhan. Tulkoon jehovantodistajien armeijat, tulkoon vaikka itse Jumala – minä tiedän olevani oikeassa.

Torstai 29.9.2011 – kun Jumalainen oikeus ei toteudu, palataan maalliselle oikeusasteelle. Jehovan kosto voi olla kauhea, mutta sitäkin hirvittävämpi uhkaus voidaan esittää uskollisten ystävien toimesta. Peli kovenee kierros kierrokselta ja huomaan taas pohtivani vankilatuomiota saatuani Mr.R:n kaverilta (ei siis ystävältä) sähköpostia, joka kuului seuraavasti: ”TÄSSÄ MR.R:N KAVERI MR.J. VOITKO POISTAA MR.R:stä TEHDYN BLOGIN HETI TAI KERRON POLIISILLE ETTÄ OLET HAKANNUT Mr.R:n VERILLE ILMAN SYYTÄ TOIVOO Mr.J”

Perjantain 30.9.2011 – katumus. Uhkausten määrällä ei ole näemmä loppua ja mitä pidemmälle episodi etenee, niin sitä varmemmin tiedän olevani väärässä. Jos joku vaatii niin voimakkaasti blogitekstini poistamista, että on valmis värväämään sitä deletoimaan poliisit, jehovantodistajat, Jumalan ja ties kenet, sekä tekemään vielä perättömän ilmiannon rikoksesta, jota ei ole tapahtunut, niin silloin heidän on oltava oikeassa ja minun väärässä. Siispä mitä muuta voin tehdä tässä vaiheessa, kuin esittää julkisen anteeksipyynnön tälle edelleen nimeltä mainitsemattomalle henkilölle, jonka henkilöllisyyttä ei voi edelleenkään blogiteksteistäni tunnistaa:

Arvoisa Mr.R – tässä julkinen anteeksipyyntöni

Ensiksikin haluan pyytää anteeksi sitä, että en ole ymmärtänyt käsittämätöntä nerouttasi elokuvantekijänä. Katsellessani uudelleen ja uudelleen tuotantoasi, joka saa kaikki maailman kuuluisimmat elokuvantekijät näyttämään ala-arvoisilta amatööreiltä rinnallasi, olen tajunnut viimein mitä sana elokuva oikeasti merkitsee. Tai saattaa olla, että se käsitys syvenee ajan myötä, mutta jo nyt tunnen suurta tuskaa siitä, että en suostunut kanssasi yhteisohjaukseen nähtyäsi nerokkaan käsikirjoituksesi, jonka minulle Night Visions elokuvafestivaaleilla armeliaasti luovutit. Joskus hyvät asiat ymmärtää vasta liian myöhään.

Olet myös muuttanut käsitykseni elokuvien casting toiminnasta ja aion ottaa käyttööni sinun harjoittamasi tavan lähestyä ihmisiä. Pidän myös erityisen suuressa arvossa roolihahmosi mahdollisuutta lähestyä naispuoleisia näyttelijöitä (nämä itsellesi kirjoitetut suutelu/vuodekohtaukset ovat todennäköisesti vain sattumaa käsikirjoituksessa). Se, että toisinaan nuoret näyttelijättäret muuttavat äkkiseltään mieltään siitä, etteivät haluakaan näytellä elokuvissasi johtuu todennäköisesti vain ja ainoastaan siitä, että he tajuavat, etteivät pysty antamaan elokuvalle niin suurta panosta kuin se vaatisi – heidän lahjansa eivät yksinkertaisesti riitä kanssasi työskentelyyn, sillä olethan elokuvamaailmaan reinkarnaation kautta uudelleen syntynyt Dalai Lama!

Erityisesti haluan kiittää kameraryhmääsi ja sinua siitä, että olet antanut aivan uuden näkökulman kameratyöskentelylle – luonut ehkäpä jotain uutta koko elokuvamaailmaan, keksinnön, joka on suurempi kuin äänen synkronoiminen elokuvaan tai värifilmi mustavalkoisen harmaan aikakauden jälkeen – HUOHOTUS KAMERAN TAKAA! Uskon, että tämä suuri kehitys elokuvassa tulee kuulumaan kautta Hollywoodin, Bollywoodin ja kaiken elokuvan, jota teattereissa pyöritetään. Ylistetty olkoon huohotus kameran takaa, hän, jonka kasvoja ei näy, mutta tunnet höyryävän hengityksen – elokuva on kokenut vallankumouksen!!!

Voisin jatkaa tätä ylistämistäsi määrättömästi ja jatkaa nöyrimpien anteeksipyyntöjen esittämistä siihen saakka, kunnes blogini kovalevytila loppuu, mutta uskon että asia tuli tällä selväksi – mitäpä muuta tähän voisi todeta loppuun, kuin että:

NO SORI

Ps: Harmillisesti en voi lisätä elokuviesi tai kotisivusi linkkejä tähän viestiin, koska haluan säilyttää anonymiteettisi, toivottavasti ymmärrät tämän ja annat sen anteeksi…

Todentuntuisia painajaisia...

2011-09-25T21:06:00.000-07:00

Tuijotan pimeyteen ja kestää hetken aikaa ennenkuin pystyn hahmottamaan missä olen. Katson matkapuhelintani, eikä kello ei ole vielä edes puolta kuutta. Olo on inhottavan ahdistunut, olen nähnyt unen, joka oli todenmukaisuudessaan niin painostava, että siitä herääminen ja sen maailmasta ulospääseminen on hankalaa...

Havahdun siihen, että istun pimeässä elokuvateatterissa ja pidän vaimoani kädestä kiinni. Lopputekstit vyöryvät valkokankaalla utuisina. Yleisö taputtaa ja hurraa valojen syttyessä saliin. Luulen istuvani Bio Rexissä, mutta en voi olla siitä varma. Lopputekstien nimet paljastavat, että kyseessä on "The CURSE of the WITCHES BLOOD" elokuva, mutta musiikki kuulostaa vieraalta, enkä muista saaneeni elokuvaa edes valmiiksi. Olen kaikesta huolimatta viimeisimmän elokuvani ensi-illassa, mutta en kykene muistamaan mitään tapahtumia sitä ennen. En vaan pysty...

Lavalle nousee tuntematon henkilö, joka kutsuu sinne elokuvan näyttelijöitä ja tuotantotiimiä. Henri Sorvali pitää säveltäjän ominaisuudessa tunteikkaan puheen ja kuuntelen tarkkaan tarinaa elokuvan viimeisien kuukausien valmistumisvaiheesta. Paniikki iskee, en pysty palauttamaan mieleeni yhtäkään tapahtumaa, joka liittyy Henrin kertomukseen elokuvan jälkituotannosta ja säveltämisprosessista. Tulee oma vuoroni lausua muutamia sanoja ja pystyn pitämään puheen, vaikkakin lyhyen sellaisen. Yleisö ottaa muistinmenetykseni vitsinä nauraen sille - itseäni ei naurata.

Yleisön poistuessa elokuvateatterista jään istumaan ensimmäiselle penkkiriville, nojaten tuskaisena päätäni polviin. Vaimoni joutuu lähtemään kotiin vapauttamaan lastenvahdin ja ei näin ollen pääse osallistumaan jatkobileisiin - tosin itseänikään ei huvita sinne mennä ja jään tarkoituksella istumaan saliin odottamaan muiden poistumista. Lavalla puhetta pitänyt tuntematon mies saapuu paikalle ja ilmoittaa, että kaikki on nyt valmista ja elokuvateatteri luovutuskunnossa. Voisimme poistua muiden kanssa jatkobileisiin ja vetäistä lärvit. Kysyessäni kuka heppu mahtaa olla, hän repeää nauramaan ja mainitsee jotain oudosta huumorintajustani. Nähdessään, että olen kuoleman vakavissani, myös hän vakavoituu. Salissa istuu kaksi hiljaista miestä ja hetken kuluttua hän ehdottaa soittamista lääkärille ja kehottaa jatkobileitten sijaan suuntaamaan kohti sairaalaa.

Unen logiikka ei vastaa aina todellisuutta ja matka Meilahteen ei ole niin helppo, kuin se voisi olla valvemaailmassa. Pää painaa tonnin ja viiltävät päänsärkykohtaukset saavat minut huutamaan tuskasta. Tuolla loputtomalla matkalla saan kuulla, että yksi elokuvan näyttelijättäristä oli tehnyt hetkeä ennen ensi-iltaa itsemurhan. Uutinen saa minut masentumaan. Ihmettelinkin, miksi lopputeksteissä oli mainittu, että elokuva oli omistettu hänen muistolleen. Saan myös kuulla, että kirjani on julkaistu kuukautta ennen ensi-iltaa ja se oli ollut huikea menestys ja auttanut elokuvan myymisen kansainväliseen levitykseen jo ennen julkaisuaan. Näiden asioiden avulla olen myös pystynyt lopettamaan päivätyöni ja keskittymään vain ja ainoastaan elokuvien tekemiseen, Hyvät uutiset eivät lämmitä, sillä tajutessani, että en muista kolmea viimeistä kuukautta elämästäni, saa minut vajoamaan yhä syvemmeälle upottavaan, sekä painostavaan pimeyteen.

Kuuntelen kuin ulkopuolisena, uuden tuttavuuteni kertomusta siitä, kuinka niin monet ystävät ovat kaikonneet raskaan jälkituotantoprosessin aikana, aikana, jona olen istunut kuukausia editoimassa elokuvaa. Mietin myös, kuinka selvitä mahdollisista oikeudenkäyntikuluista, joita on aiheutunut siitä, että muuan ystäväni on "auttanut" Horror-Shoppiin ulkomailta tuotujen tavaroiden maahantuontiasioissa. Laiminlyönneillään hän on kussut huolella tulliin liittyviä asioita, joista olisin nyt joutumassa yrittäjän ominaisuudessa edesvastuuseen. Moni asia on mennyt tuona aikana päin helvettiä ja toivon saavani hyvin pitkän sairasloman. Sen aikana saisin toivottavasti selvitettyä kaikki sotkut ja ongelmat, joita muistinmnetykseni on aiheuttanut...

Lista korjattavista asioista on loputon ja tunnen, että en pysty suoriutumaan kaikista niistä, vaikka mitä tekisin. Tuijottaessani pimeän makuuhuoneen kattoon, tuumaan, että on taas aika mennä jatkamaan aikajanan kimppuun. Pakko saada se valmiiksi, ennen kuin uskallan siirtyä seuraavan projektin kimppuun. Töihin lähtöön on vielä pari tuntia ja kerkeän käyttämään sen ajan tehokkaasti, sillä aikaa kun muu perhe vielä nukkuu. Elokuva on jo kokonaan editoitu. Nyt tehdään enää viimeisiä viilailuja ja sitten aloitetaan värienmäärittely, jälkiäänitykset, sävellystyö ja monia muita työvaiheta, jotta pääsemme viettämään ensi-iltaa. Aika siis lopettaa tämän tekstin kirjoittaminen ja unohtaa tuo typerä uni - mars editoimaan, mars unohtamaan muu elämä - elokuva pitää saada valmiiksi! Talo on hiljainen ja painan kuulokkeet päähäni, aikajana kulkee vähän reilun tunnin kohdalla ja aloitan pyydystämään seuraavia sekuntteja, joita voin karsia pois, saadakseni puristettua elokuvan alle kaksi tuntiseksi... Tällä viikolla se valmistuu. Pakko!

Kutsumaton vieras...

2011-07-02T14:12:00.000-07:00

Vaikka on helvetin kuuma, niin silti olen sieluuni saakka jäässä. Luut särkevät kylmästä ja seinät hengittävät raskaasti, vieden valon ja ilon jokaisella laahaavalla sisäänhengityksellään. Ennen niin lämmin ja turvallinen koti on muuttunut lohduttomuuden kolkoksi linnoitukseksi, jonka jykevät kiviseinät seisovat mykkinä ja ilottomina - olen saanut vieraakseni yksinäisyyden ja melankolian aaveen...

Helvetinkone surisee taas

2011-06-15T08:02:00.000-07:00

Montako vuotta siitä onkaan. Neljä, viisi, vaiko enemmän? Vaikka olenkin hermostunut, niin silti olo tuntuu kumman varmalta, jopa hyvältä. Pääsen taas pitkästä aikaa upottamaan mustetta ihoon. Huolellisten alkuvalmistelujen jälkeen kone surahtaa käyntiin ja metallinen, hyvin tutuksi käynyt surina täyttää ilman. Käsi ei vapise ja veren haju sekoittuu musteelle ominaiseen tuoksuun...

Tatuointivälineiden kaivaminen esiin ja niistä pölyjen pois puhaltaminen on kummitellut mielessä jo pidemmän aikaa. Jotenkin nyt keväällä asia alkoi tuntua ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Vuosia sitten kerkesin nakuttelemaan pari- kolmekymmentä erilaista kuvaa ihmisten nahkoihin ja mukavaa hommaahan se oli. Silloin se oli harrastus työn ohessa. Nyt olen alkanut miettimään vakavissani, että olisikohan tästä jopa päätyöksi. Loppujen lopuksi eihän se olisi ollenkaan pöllönpää hommaa. Saisi tavata mukavia ja erikoisia ihmisiä, kuunnella hyvää musiikkia ja työskennellä rennossa ilmapiirissä, kaukana excel helveteistä, kvartaalitaloudesta, kaksinaamaisista selkään puukottajista ja vitun tylsistä palavereista, joita pidetään vain sen vuoksi, että saa pitää palavereita. Ehkäpä tämä päivä vielä koittaa, jolloin tumma puku poltetaan firman parkkipaikalla WickerManin lailla, symbolisena eleenä ja statementtina, jonka voi nähdä tietynlaisena keskisormennäyttönä tuolle kylmälle ja tunteettomalle korporaatiomaailmalle. Ja kun oman liikkeen saisi perustettua, niin miksei samassa tilassa voisi toimia myös Horror-Shopin kivijalkamyymälä. Mielestäni genret täydentävät loistavasti toisiaan!

Tien alku on aina kivinen ja kuoppainen, mutta onneksi kannustustakin löytyy, tosin myös toppuuttelua. Nämä ”jarrut” ja heidän mielipiteensä jätän takavasemmalle. Toki kuuntelen mitä heillä on sanottavana ja hyvällä tuurilla osaan jopa väistää joitakin karikkoja heidän ansiostaan, mutta tällä luonteella ei aina jaksa olla liian varovainen. ”onko se nyt kannattavaa touhua ja riittääkö asiakkaita”, ”Tee nyt hyvä mies ensin paljon pieniä kuvia ja sitten siirry vasta isoihin kuviin”, ”Kannattaisiko ensin mennä vaikka oppipojaksi johonkin liikkeeseen” jne jne… No johan nyt on saatana!!! Kaikista neuvoista huolimatta en tehnyt aikoinani yhtään lyhytelokuvaa, vaan aloitin heti kokopitkistä elokuvista. Urheilukin aloitettiin heti, nyt ja täysillä, sen sijaan, että kuntoa olisi aloitettu kasvattamaan pikkuhiljaa – viisasta tai ei, niin silloin kun jotain tehdään, niin silloin tehdään, eikä hiihdellä kädet munissa! Elämän aikana on tullut onnistumisia, mutta on tullut turpaankin. Kunnon onnistumisia ei tule koskaan, jos ei uskalla tehdä mitään asioiden eteen eikä ottaa riskejä…

Mutta kuten tuli jo mainittua, niin myös kannustusta löytyy. Loistava tatuointitaiteilija ja ystäväni Amon Rautiainen on jaksanut kannustaa ja uskoa rookien kykyihin. Kevään aikana on tullut vierailtua hänen studiollaan (His Masters Tattoo) useampaankin otteeseen ja liekkikuvio on edistynyt hyvää vauhtia. Samalla olen saanut arvokasta oppia kuvien nakuttelusta. Vuosia sitten istuin Ärligin Ronin (nykyisin Blue Dragon Tattoossa?) takana luonnollisen näköisenä takapiruna, opiskellen tätä jaloa taitoa, jossa Roni ystävällisesti märkäkorvaa aiheessa opasti. Kiitos näille herroille vielä kerran opista. Sen lisäksi vähintäänkin yhtä suuri kiitos kuuluu kaikille niille henkilöille, jotka ovat jo ajan kidutukseen varanneet ja sillä tavalla osoittaneet, että uskovat kykyihini toteuttaa heidän visionsa! Lupaan olla arvoisenne tatuoija!

Eilen tuli siis nakuteltua ensimmäinen kuva vuosiin ja alkujännityksen jälkeen homma alkoi taas sujua entiseen malliinsa. Todennäköisesti tatuoija oli (ainakin alussa) hermostuneempi kuin kuvan ottaja, mutta sitä ei sopinut uhrille näyttää. Olisi vielä hyväkäs karannut ennen kuin olisimme päässeet alkuun, heh! Nautin todella kuvan tekemisestä. Siitä fiiliksestä että saa luoda jotain pysyvää, konkreettista ja omilla käsillään. Misfitsin pauhatessa äijämäisesti taustalla, ilmestyi Sadun nilkkaa koristamaan pieni söpö kissimirri:) En edes muistanut, kuinka hyvältä tuntuu nähdä asiakkaan ilme, joka kertoo enemmän kuin ne tuhat sanaa. Hymy hänen kasvoillaan, hänen katsellessaan iholle ilmestynyttä kuvaa. Sen, että henkilöstä huokuu itsensä voittaminen, kun hän on ottanut ensimmäisen tatuointinsa ja ylpeys uudesta kuvasta - se on yksinkertaisesti palkitsevaa!

Parin seuraavan viikon aikana pääsen tekemään hyvinkin erilaisia ja erikokoisia kuvia ja laitan niistä jonkin verran valokuvia tänne, mutta ehkäpä vieläkin suuremman kattauksen naamakirjan puolelle. Opiskeluahan tämä vielä on ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että kuva syntyy hitaammin näin alussa. Hitaasti, mutta silti varmasti. En ota tehtäväkseni kuvaa, jota en usko pystyväni tekemään – tosin ainakaan vielä ei vastaan ole tullut ideaa, jota en ole uskaltanut ottaa tehtäväkseni. Tässä hommassa on pakko uskoa itseensä ja tiedän, että piirustus ja maalaustaito toimivat hyvänä pohjana tulevaisuudelle – kyseessähän on vaan loppujen lopuksi eri instrumentti, joka korvaa siveltimen tai kynät ja hieman eri tekniikka...

She Nazi Zombies From Hell

2011-05-23T01:35:00.000-07:00

Pienet asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Antavat siihen sitä tarvittavaa sisältöä, fiiliksiä, että tekee ihan oikeita asioita oravanpyörässä juoksemisen sijaan. Eilinen oli ihan mahtava päivä – itse asiassa vähän enemmänkin kuin mahtava, kun taas pääsi taas studioon tekemään luovaa työtä kunnon tiimin kanssa. Kunpa tätä voisi tehdä työkseen, on tullut joskus aikaisemminkin todettua…

Ajatus ”Ilsa, she wolf of the SS” ja ”Zombie strippers” teeman yhdistämisestä oli muhinut jo pitkään mielessä. Jotenkin idea jalostui niin pitkälle, että sitä oli vaan pakko päästä toteuttamaan ja asiathan eivät toteudu, jos niitä ei laita toteutumaan! Mallien löytäminen ei ollut ongelma. Jostain syystä näihin outouksiin hakee nykyisin paljon enemmän ihmisiä, kuin muutama vuosi sitten. Yksi ongelma on tosin sama kuin aikaisemminkin. Monella menee pupu pöksyyn siinä vaiheessa kun pitäisi siirtyä puheen tasolta toimintaan. Näin kävi tälläkin kertaa, kun yksi malleista ei ilmaantunut paikalle, eikä edes vaivautunut ilmoittamaan asiasta. Yksi malleista perui oman osallistumisensa jo hyvissä ajoin, joten tähän kerkesi reagoimaan (malli oli entuudestaan tuttu ja rohkeudesta homma ei olisi jäänyt kiinni). Siihen en osannut kuitenkaan varautua, että uusi maskeeraajamme ei saapuisi paikalle (hänellä tosin oli hyvä selitys olemassa jälkeenpäin). Tyypillinen tilanne näissä hommissa: kusessa oltiin! Toisaalta ensiesittäyminen oharin muodossa on usein se viimeinen esittäytyminen, jos poissaoloon ei ole tarjolla kunnon selitystä - ryhmäämme ei tarvita väkeä, jotka puhuvat enemmän kuin tekevät. Näitä ollaan nähty jo liiankin kanssa;).

"Miia auttamassa virkasisartaan unoformun pienen-
tämisessä. Ilmeisesti zombie on peräisin vuodelta
1945, jolloin ei olut enää jakaa tyköistuvia asusteita"

Onneksi mukaan oli ilmoittautunut ryhmämme monitoiminainen, jonka piti alun perin toimia toisena maskeeraajana. Nyt Miia otti kokonaisvastuun maskeeraamisesta ja lupautuipa vielä itse kameran eteen yhdeksi malleista. Sillä aikaa kun ensimmäistä zombia maskeerattiin, hyppäsin itse Datsunin rattiin ja huristelin noutamaan kolmatta, viime tingassa apuun lupautunutta mallia paikalle. Kyseinen henkilö oli saapunut edellisenä yönä lomamatkalta ja käytännössä uni oli jäänyt olemattomiin. Tilanne kyllä sopi hyvin kuvauksiin, sillä zombieiden ei aina tarvitse olla kaikkein pirteimmillään. Orastavalta katastrofilta vältyttiin ja pian kameran etsimessä oli kolme kerrassaan upeaa naispaholaista eläytymässä rooleihinsa.

Kuvauksen tarkoituksena oli saada aikaan kolmen zombien potretti, josta tullaan painattamaan sopivan provosoiva t-paita, mahdollisesti jopa juliste. Valintaprosessi lopullisten kuvien suhteen ei todellakaan ollut helppo, sillä noin neljänsadan ottamani kuvan joukossa oli kymmeniä kuvia, jotka kaikki olivat niin hyvä, että niistä voisi valita minkä tahansa lopulliseen työhön. Lopulta kuitenkin muutama poseeraus nousi ylitse muiden ja pääsin aloittamaan kuvankäsittelyn.

"Shooting zombies - Susan Silver ja allekirjoittanut"

Yksi asia minua kuitenkin kummastuttaa ja tämä liittyy valitsemaani aiheeseen, sekä ihmisten ahdasmielisyyteen. Sain muutamia kyselyitä, että miksi ihmeessä zombie-kuvassa pitää olla natseja ja luoja paratkoon – aiheeseen liittyvää symboliikkaa. Et kai vaan ihannoi heitä, kuulin kauhisteluja! Hetken aikaa näiden taivastelijoiden kanssa keskustelleena, kävi selväksi, että he eivät ole edes tietoisia, että natsit sekä zombiet liittyvät hyvinkin yhteen ja kyseessä on jopa kauhuelokuvagenren alalaji. Lisäksi kyseessä on tietynlainen estetiikka, jota joidenkin ihmisten saattaa olla vaikea tajuta, joillekin jopa fetissi. Ja tietenkin yksi tärkeimmistä pointeista - ihmisten provosoiminen on yksinkertaisesti hauskaa!

Jos oikein koetan ymmärtää näiden tiukkapipojen ajatuksenjuoksua, niin heidän mukaansa ihannoin myös kaikkia muita, karmiviakin aiheita, mitä esim Horror-Shopin paidoissa löytyy. Olen kai heidän mielestään aikamoinen ihmishirviö, jota tulee välttää kaikin mahdollisin keinoin?

No, ajatelkoot mitä ajattelevat – loppujen lopuksi heidän mielipiteillään ei ole minulle paskaakaan merkitystä. Voisin jopa siteerata Nekromantixin kappaletta seuraavasti: “No matter what they say, I do what I like and I do it my way”

Sairas sielu virkeässä raadossa...

2011-04-30T05:12:00.000-07:00

...Vai miten helvetissä se nyt menikään. Ensimmäiset "treenit" takana ja jalkoihin sattuu niin, ettei pääse kävelemään, ilman että ihmiset luulevat minun olevan matkalla "Zombie Walk" -tapahtumaan. Miten tässä näin pääsi käymään? Miksi helvetissä lähdin 3 kuukauden vapaaehtoiseen rääkkiin, johon liittyy vielä hyvin tiukka ruokavalio?

Totuus on se, että jos kroppa voi hyvin, niin mieli jaksaa työskennellä paremmin. Kun on enemmän virtaa, niin se näkyy toivottavasti myös kasvavana luovuuden määränä ja energiana toteuttaa projektit maaliin saakka. Lähtötilanteesta kertonee hyvin se, että viime aikoina ainoat liikuntasuoritukset ovat jääneet siihen, kun kävelee parkkipaikalle auton luo ja takaisin. Kuntosalitreenikin jäi tammikuisen influenssan jäljiltä kokonaan pois ja tilalle sain 3 kuukautta kestäneen yskän, joka tuhosi käytännössä yleiskunnon täysin. Jos aion pitää entistä vauhtia yllä ja (+mahdollisesti kiihdyttää sitä) pystyä päätyön ohessa tekemään elokuvaa, lehteä, erilaisia valokuvausprojekteja ja jaksaa vielä maalatakin, niin kropan pitää kestää mukana - pelkkä mentaalienergia ei riitä.

Kuin taivaan lahjana, tai sitten manaamisen tuloksena, helvetin syövereistä hätiin riensi Uruguaista alunperin kotoisin oleva pelastajani, joka lupasi olla pahin painajaiseni seuraavat kolme kuukautta. Luvassa olisi verta, hikeä ja kyyneleitä. Kyyneleiltä ollaan vielä toistaiseksi vältytty, mutta verta ollaan yskitty ja hikeä vuodatettu niin, että moisella määrällä saisi tulvavaroituksen aikaan Pohjois-Pohjanmaalla.

En ala listaaman tähän sen kummemmin treeniohjemaa, sillä kyseessä ei ole urheilu/liikuntablogi. Riittää, jos kertoo, että arkisin aamu alkaa klo 5.00 tunnin cardio -treenillä (juoksua, joka on ainakin alussa reipasta kävelyä ja säälittäviä juoksu yrityksiä). Klo 6.00 on vuorossa aamiainen, jonka jälkeen siirtyminen salille tunnin treeneihin klo 7.00-8.00. Tämä kaikki 5 kertaa viikossa ja lisäksi "vapaapäivinä" kevyt tunnin juoksulenkki, mieluiten heti aamusta (eli käytännössä klo 6.00). Pelkällä liikunnalla ei aineenvaihduntaa saada ohjelmoitua uusiksi, joten aterioita mahtuu päivään saman verran, kuin aikaisemmin viikkoon. Ikävä kyllä ne eivät sisällä karkkia, suklaata, leipää, pullaa, olutta eivätkä PIZZAAAA - NOOUuUuuuu!!!! Aaargh, miten ihminen voikaan selvitä ilman suklaata, pizzaa ja punaviiniä:( No, jos tuloksia syntyy, niin kahden viikon päästä saan palkita itseni vapaavalintaisella aterialla, jonka ei tarvitse noudattaa ruokavaliota! Viiniä eikä olutta ei ole siltikään lupaa nauttia pisaraakaan koko treenikauden aikana. Tämähän tarkoittaa vesiselvää TUSKA -festivaalia?!? Koetan kestää teitä selvinpäin, mokomat känniurpåt!

No, olen kuitenkin tosissani aiheen suhteen, enkä halua pettää itseäni, saatikka sitten valmentajaani, joka uhraa rapakunnossa olevaan taiteilijaan vapaa-aikaansa (en kyllä ymmärrä vieläkään miksi). Hyväksyn sen, että olen hänelle projekti/koekaniini ja oma liikanimeni onkin tällä hetkellä "Guinea big". Ai niin, eläimistä puheenollen, muistutin eilen ensimmäisten jalkatreenien jälkeen sammakkoa sähkötuolissa, kun kipusin vapisevin jaloin portaat ylös kuntopyörään palautumaan. Jalkojen tärinää ei vain voinut hillitä ja piinaajani nauroi vieressä vedet silmissä, niin että hän oli laskea alleen. Pääasia että on kivaa (ainakin toisella meistä) ja rääkistä huolimatta, hymyilen edelleen odottaen seuraavaa salikäyntiä. Tuossa kidutuksessa olen myös oppinut tuntemaan itseäni - lihakseni ovat kuin 12 -vuotiaalla pikkutytöllä ja käyttämäni painot sitä luokkaa, että salilla huhkivat eläkeläiset hymyilevät tekohampaidensa takaa, aloittelijan tutistessa kidutuslaitteiden puristuksessa, mutta periksi ei anneta SAATANA!

Inkvisiittorini odottaa tuloksia ja niitä on tultava, sillä eihän tässä muuten olisi mitään järkeä. Tänään pitää ottaa ns. "ennen/jälkeen" kuvasta se ensimmäinen versio, joka on kamalaa katsottavaa. Jos selviydyn hengissä seuraavat kaksi viikkoa, niin silloin saatan kirjata ylös jo joitain tuloksia blogin jatkoksi. Nyt mittanauhalla ja puntarilla otetut measuret hävettävät niin paljon, että niitä ei kehtaa julkaista vielä tässä vaiheessa, heh!

Ai niin, unohdinko mainita, että valmentajani on nainen. Monasti kehonrakentajat ja valmentajat mielletään miehiksi, enkä ymmärrä miksi. Tämä huippukuntoon itsensä treenannut neito on mitä armottomin ja asiansa osaavin henkilö ja kunnioitan häntä todella paljon. Onkin kummaa kuulla, että toisinaan miesten "egot" ei kestä naisen johdolla treenaamista - saatika tunnustaa, että nainen on itseään vahvempi. Ehkäpä näillä "miehillä" on siviilielämässään muitakin ongelmia korviensa välissä ja suhtautumisessaan naisiin - mene ja tiedä, mutta tästä aiheesta taisinkin jo puhua edellisessä kirjoituksessani;)

Tuloksia siis tulossa myöhemmin (jos en satu kuolemaan sitä ennen;)

Ps: Kommentitkin ovat sallittuja

Minkälaiset valkokankaan naiset saavat polvet notkahtamaan?

2011-04-16T13:16:00.000-07:00

HELPPOA! Tietenkin vaaleat viehkeät kaunottaret, nuo kohtalokkaat elokuvien sankarittaret eteerisine katseineen. Teinnikomedioiden Chealeaderit, trendielokuvien kauneuskuningattaret ja draamaelokuvien suurisilmäiset, viattomat uhrit, jotka nousevat lopulta vaikeuksien kautta voittoot ja saavat sankarin suudelman - NOT! Jostain syystä nämä elokuvien hahmot, jotka saavat 98% katsojista kehräämään, eivät ole aiheutaneet minussa juuri mitään tunteita...

Sen sijaan olen polvenkorkuisesta saakka viehtynyt pitkiin, vaarallisiin naisiin. Syöjättäriin, joissa on ollut jotain käsittämätöntä magiaa, jotain kerta kaikkisen sanoin kuvaamatonta. Jos palaan ajassa taaksepäin - niin pitkälle kuin muistan, niin ensimmäistä ihastustani ei ole vaikea palauttaa mieleen. Kyseisellä kaunottarella oli ihan oma sarjakuvalehti ja muistan selanneeni kyseistä lehteä jo alle leikkikouluikäisenä Hakaniementorin Tupakkakaupassa, joka sijaitsi aivan kotimme alakerrassa. Enää en pysty muistamaan, miksi hänestä niin lumouduin (vaikka näin jälkeenpäin ajatellen se on ihan järkeenkäypää:). Pikkupojan viattomuus on todennäköisesti saanut ensimmäisen kolhunsa juuri noina hetkinä, vaikka en sitä varmaan silloin vielä käsittänyt. Kyseessä On luonnollisesti Vampirella! Samalla hetkellä olen todennäköisesti saanut myös ensikosketukseni vampyyreihin ja niiden lumoavaan maailmaan...

Sen jälkeen kuvioihin ovat astuneet Hammer elokuvien kohtalokkaat vampyyrit, joista kaikista lumoavin on ollut goottikauhun kuningatar Ingrid Pitt. Ihan tarkkaan en tietenkään muista, keitä muita joukossa oli (Caroline Munron lisäksi), mutta kun kyseiset elokuvat myös Suomen TV ruuduissa pyörivät, niin ne herättivät nuorukaisessa paljon muitakin tunteita, kuin pelkästään kauhua. Ja taas kerran, kuten aikaisemminkin - kyseessä olivat vampyyrit. Viettelijättäret, jotka toivat mukanaan turmiota ja kuolettavan vaarallisen nautinnon, jolle antautui niin puhtain sankari, kuin myös viattomin uhri. Nämä kyseiset elokuvat ja sarjakuvat ovat todistettavasti jättäneet pinnan alle kytemään rakkauden vampyyreihin ja ties minkälaisiin fantasiakuvastoihin fetisseineen. Jos ajattelee, mikä on tavallaan koko vampyyrifantasian huipentuma, niin se liittyy varmasti Jonathan Harkerin tapaamaan kolmikkoon, syvällä Transylvanian vuoristossa, kuun loisteessa, huoneessa jossa hän ei olisi saanut yöpyä. Kielletyssä hedelmässä on sitä jotain ja jos korissa on kolme kiellettyä hedelmää samaan aikaan, niin kukapa voisi moista hedelmäsalaattia vastustaa ...

Olisi perin muodikasta väittää, että myös Vampira olisi allekirjoittaneelle "movie crush" ja rehellisyyden nimissä joudun kertomaan, että näin ei ole. Sen sijaan monien vuosien tauon jälkeen, sydämen sai muljahtamaan pois paikoiltaan Anjelica Hustonin esittämä Morticia Addams. Tämä viileä, kypsään ikään ehtinyt kuolonkalpea kaunotar sai Addams Family elokuvaa katsomaan menneen nuoren miehen leuat loksahtamaan auki ja kasvoille typertyneen, idioottimaisen ilmeen. Mitä ihmettä, hopeakankaallahan on lähes täydellinen nainen, muistan huudahtaneeni ääneti. Mortician lisäksi monet muut vastaavat neidot ovat kiinnittäneet huomioni, kuten Elvira, Lilith Silver (Eileen Daly), Julie Strainin esittämät hahmot jne jne, mutta silti tämä kyseinen nainen on tämän aikakauden kiistaton viettelijätär. Demonitar, joka pystyy paljain käsin kaivamaan vielä tänäkin päivänä sydämen rinnastani, asettamaan sen tarjottimelle eteeni. Siltikin, vaikka tiedän että moisesta käsittelystä ei jää eloon, niin sen sydämen luovuttaa jokainen kerta kiltisti ja mukisematta hopeatarjottimelle...

Luulisi, että tämänkaltaiset ilmiöt kuuluvat teini-ikään ja nuoren-miehen haihatuksiin, mutta ei. Vielä wanhanakin sitä jaksaa yllättyä, kuinka voimakkaasti jotkut elokuvat saavat tuntemaan ja kuinka joidenkin elokuvien hahmot/näyttelijättäret saavat veren kiertämään. Tällä kertaa kyseessä on varsin tuore löytö. Jotain mikä tuli täysin puun takaa ja varoittamatta. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja iski salaman lailla kirkkaalta taivaalta. Kyseessä on Angel(a) elokuvassa enkeliä esittävä Rie Rasmussen, tanskalainen malli ja näyttelijätär. Hän ei ole enkeli perinteisessä mielessä, vaan huokuu valtavaa seksuaalista energiaa ja on enkeliksi varsinainen paholainen. Jos haluan rakastua uudelleen ja uudelleen, niin siihen ei tarvita kuin pullo punaviiniä ja tämä elokuva.

Entä mikä näissä elokuvien kaunottarissa, jotka eivät edusta hyvyyttä, puhtautta tai edes sitä perinteistä naiskauneuttakaan kiehtoo. Miksi ihmeessä en jää muiden lailla lumoutuneena tuijottamaan erilaisten lehtien vuoden seksikkäimmiksi näyttelijättäriksi valitsemia kaunottaria. Ehkäpä siitä syystä, että vaikka he ovat lumoavan kauniita, niin heistä puuttuu se jokin. Monasti näen heidät pelkkinä kuorina, liian pinnallisina omaan makuuni sopiviksi. Ehkäpä he keskittyvät liikaa omaan kauneuteensa ja menettävät siinä sivussa sielunsa, ärhäkkyytensä ja seksikkyytensä. Heiltä vain puuttuu "se jokin". Ehkäpä juuri siksi en tosielämässäkään kiinnitä mitään huomiota Burberry/Louis Vuitton ladyihin, vaikka ystäväni heidän peräänsä viheltelevätkin. Sen sijaan pääni kääntää verkkosukissaan, PVC hameessa ja korseteissaan kulkevat neidot. Heidän vahva meikinsä ja hiusten väri voi vaikuttaa joistakin jopa halvalta, mutta ei minusta. Tatuoinnit, lävistykset ja ennen kaikkea asenne puhuttelevat. He ovat naisia, joille ei vittuilla (jotka osaavat silti säilyttää naisellisuutensa), naisia joita suurin osa tuntemistani miehistä kammoksuu - oletettavasti siitä syystä, että he jopa pelkäävät heitä. Vahva, itsetietoinen ja omaa tietä kulkeva nainen kun voi olla huonolla itsetunnolla varustetulle miehelle todellinen mörkö...

Ghoulina

2011-04-14T08:32:00.000-07:00

En tiedä mistä ihmeestä se hiipi salakavalasti seläntakaa kimppuun, mutta nyt siitä ei taas pääse eroon - ei millään! Kauhea vimma maalata ja vieläpä perinteisellä sivellintekniikalla ruiskujen sijaan. Koska vanhat maalit olivat kuivuneet vuosien varrella käyttökelvottomiksi koppuroiksi purkkeihinsa, alkoi urakka maalaustarvikkeiden uusimisella...


Akryylit ovat siitä mukavia, että ne kuivuvat nopeasti eivätkä haise. Sopiva valikoima värituubeja ja kunnon siveltimet - huonoilla välineillä ei kannata lähteä tekemään mitään, sillä siinä tulisi vain paha mieli. Perussetti ja muutama kangas nielaisevat helposti 100euroa (summassa ei ole mukana vielä edes punaviiniä!)

Jostain pitää aloittaa: Lyijykynä ja kangas olivatkin aluksi varsin outo
yhdistelmä pikkutarkkaan työskentelyyn tottuneelle maalarille, mutta pian
siihenkin tottui ja lakkasin puhkomasta kankaaseen kynänkärjellä reikiä...

Kun itse maalaamiseen pääsi käsiksi, niin työ alkoi
etenemään varsin vauhdikkaasti. Ikävä kyllä tällä
kertaa ei ollut käytössä elävää mallia, joten Ghoulina
sai muotonsa valokuvien perusteella...

Seuraavalla kerralla palattuani maalaustelineen ääreen,
halusin muuttaa maalauksen tunnelmaa. Kuutamo oli
jotenkin liian helppo ratkaisu ja koska koetin tavoittaa
enemmänkin PopArt henkeä, oli valinta "usvainen ilta",
joka ei vaadi kovia varjoja, vaan sopii paremmin
suuremmille ja tasaisille väripinnoille...


"Ghoulina" (14.4.2011), Akrylic/brush, 65cm*55cm

Kokonaisuudessaan maalauksen valmiiksi saattamiseen kului aikaa noin 40 työtuntia. Pelkästään kahdeksan tuntia meni kasvojen viimeistelyyn, sillä en ollut alkuunkaan tyytyväinen kolmeen ensimmäiseen versioon. Toisaalta kukapa sitä työtunteja näissä hommissa laskee. Pääasia on itse maalaaminen, joka toimii aivan helvetin hyvänä terapiana. Maalaamisen aikana kun ei pysty keskittymään mihinkään muuhun, kuin itse työskentelyyn ja taustalta vyöryvään musiikkiin, joka koostui tällä kertaa lähes kokonaan Nekromantixin tuotannosta ja erityisesti Ghoulina -kappaleesta, joka toimi vahvana innoituksen pohjana maalauksen maailmalle.

"You're the sweetest creature I've ever seen,
A freak to the public, but your my beauty queen..."

Ensimmäinen maalaus pitkästä aikaa on nyt valmis ja seuraavaa on aloiteltu. maalaamaan. Jossain takaraivossa kummittelee ajatus omasta näyttelystä. Kauhuaiheisia maalauksia, sopivan synkeä tunnelma ja musiikkia, joka virittää ihmiset oikeaan mielentilaan. Hmm, pakkohan se on saada toteutettua - joskus:)

HAUNTED MANSION

2011-04-03T07:27:00.000-07:00

Creepings pikku räkänokat!

Seuraavaksi askartelemme puuhanurkassamme kummituskartanon ja tarvikkeet saa raavittua kasaan hyvin helposti - mikä parasta, voit rakentaa mieleisesi kartanon alle 50eurolla!

Tarvitsemme ainoastaan:
-Sakset (mielellään hyvät)
-Liimaa (Erikeeper)
-Pahvia/kartonkia rakennuksen rungoksi
-Puiset (säle) rullaverhot laudoiksi
-Ohutta kirkasta muovia
-Askartelumassaa
-Maalia koristeluun
-Tulostimen + paperia
-Huopaa (punaista)
-Helvetin hyvät hermot ja paljon kärsivällisyyttä
-Ripaus mielikuvitusta

Syy siihen, miksi moiseen urakkaan on lähtenyt, liittyy tulevaan Blood Ceremonyn projektiin, josta tulen kertomaan myöhemmin keväällä lisää. Tuossa tuotannossa tulemme tarvitsemaan mm. kummituskartanon. Koska moisia on Suomessa verrattain vähän tarjolla, joudumme rakentamaan sen itse. Ideana on rakentaa pienoismalli, joka kestää kuvaamista hyvinkin läheltä, joten yksityiskohdissa ja koristeluissa ei voi säästellä. Pihamaat, aidat, ruostuneet rautaportit yms tullaan tekemään samanlaisella huolellisuudella kuin itse rakennuskin ja kun kuvaamme koko komeuden green screeniä vasten, harva voi sanoa, onko kyseessä oikea kartano, vaiko pienoismalli (tähän ainakin pyrimme:). Nyt esiteltävä rakennus on vielä pahasti vaiheessa. Oikeastaan vasta runko alkaa hahmottumaan., mutta kyllä se siitä ajan kanssa... Ennen kattotiilien lisäämistä se tullaan vielä koristemaalamaan ja lisäämään runsaasti yksityiskohtia. Lisäilen kuvia myöhemmin sitä mukaa, kun rakennus alkaa näyttämään hieman valmiimmalta. Kuvia "rakennustyömaalta" olkaa hyvä:

Tällä hetkellä rakennuksesta puuttuvat vielä ovet, saranat ja kattotiilet.

Myös rakennuksen sisäosiin panostetaan, vaikka tuskin ne tulevat missään
näkymään. Onpahan sitten tehty kerralla loppuun, tapetteja myöten.

Puiden syyt tullaan myöhemmin nostamaan koristemaalaamalla esiin ja
jopa pienet naulat lisätään lautojen päihin (hämähäkin seittejä unohtamatta).

Horror-Shop goes kivijalka...

2011-03-23T03:58:00.000-07:00

Eli tavoitteena on löytää mahdollisimman pikaisesti pieni tunnelmallinen myymälä Horror-Shopille. Olen tänäänkin jättänyt yhteydenottopyyntöjä eri kiinteistönvälittäjille ja nyt niitä soittoja alkaa sataa takaisin - tietenkin juuri silloin kun istun palaverissa;)

Periaatteessa etsin kahdenlaista tilaa vuokralle ja ensimmäinen vaihtoehto olisi noin 80-100m2 tila johon saisin mahtumaan pienen kauhukaupan lisäksi 30 hengen elokuvateatterin (ihan oikeat elokuvateatteriuolit on jo valmiiksi hankittuna).
Finnkinon myymisen myötä uskon henkilökohtaisesti, että elokuvateattereiden elokuvatarjonta tulee kutistumaan entisestään ja suuntautumaan vain "suurempiin" elokuviin. Tämän perustan siihen, että elokuvateattereiden omistajat ovat samaa ketjua, kuin maailmalla vaikuttavat suuret tuotantoyhtiöt ja niiden takana vaikuttavat yhteiset rahoittajat (seuraa ravintoketjua niin huomaat saman asian). Tästä oli jo joskus aikoinaan puhetta, että nämä jättimäiset mediayhtiöt tulevat hinnoittelemaan tuotantonsa siten, että vain heidän materiaalinsa on järkevää levitettävää busineksen kannalta. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä huomatakseen, että kaikki ulkopuolinen tuotanto (myös suomalainen elokuva) jäävät hinnoittelullisista syistä esityspaitsioon - pienistä elokuvista puhumattakaan.

Nyt jos koska olisi tilausta tämänkaltaiselle teatterille, jonka ohjelmisto koostuisi ns. puenemmästä elokuvasta. Mielestäni suomalainen elokuvissa kävijä ansaitsee nähdä kankaalta muutakin kuin amerikkalaista elokuvaa (ja käydä elokuvissa myös hieman edullisemmin siinä sivussa).

Jos käy niin onnettomasti, että en löydä sopivan halpaa ja sopivan kokoista tilaa teatterille, niin sitten otetaan käyttöön Plan 9 fom outer space, eli koetan löytää sopivan vuokratilan pelkästään pienelle kauhukaupalle. Silloin ideana on, että tarjoamme kivijalkamyymälästä käsin asiakkaillemme kauhuaiheisia t-paitoja, kauhuelokuvia, kirjoja (kauhu ja okkultismi), musiikkia metallista horror punkkiin ja Psycho Billy renkutukseen, elokuvalehtiä, käsintehtyjä VooDoo nukkeja, kirouksia ja kaikkea muuta mukavan synkeää boogieta... Ja tietysti sopivan synkän nuhjuisessa ympäristössä hyvällä musiikilla varustettuna. Tiedä vaikka tällä saisi luotua työpaikan 1-2 henkilölle!

Hyvin juonittu on puoliksi tapettu - niinpä varastot ovat jo sitä luokkaa, että tilat tarvittaisiin ja mahdollisimman pian. T-paidat ja elokuvat eivät enää yksinkertaisesti mahdu työhuoneeseeni. Toivottavasti hommat lähtevät nyt etenemään toivomallani vauhdilla ja ennen kesää pääsen julkaisemaan ilmoituksen : Tervetuloa myymälämme avajaisiin:)

Ensimmäinen bulgarialainen haastatteluni

2011-03-08T09:17:00.000-08:00

Sain pari kuukautta sitten sähköpostia Bulgariasta, jossa paikallinen blogin ylläpitäjä esitti haastattelupyynnön. Kertoi, että hänen bloginsa käsittelee musiikkiin ja erilaisiin UG ilmiöihin liittyviä asioita. Luonnollisesti haastatteluun suostuin, kun henkilö muisti vielä mainita, että blogia seuraa tuhansia ihmisiä! Nyt haastattelu on sitten julkaistu ja samalla "tottakai" sen liitteeksi kirjoitettu meili - tällä tavoin saa paaaljon pidemmän haastattelun aikaiseksi kuin jos mukana olisi vain haastatteluosuus;) Koska en osaa lukea kyrillisiä kirjaimia enkä ymmärrä bulgariankieltä, käytin käännösapuna maanmainiota google translatoria - haastattelu olkaa hyvä (plus tietenkin se meili;)

Tämä mies Oma menetys postin kori, ja vasta nyt noin kaksi kuukautta vastaa minulle ja olen erittäin ZARADVAH.SAMI HAAV...ISTO E SUOMEN johtajan elokuvissa as''BLACK vaihtolämpöisiä BRIDES Saatanan''(2009), Succubus (2006), Mamba BLOOD (2004) ja muut.
Ja se alkaa sähköpostin SO

SAMI: hyvä ihminen voi palata töihin.
ME: KIITOS TI.ISKAM jakamaan että onnea törmäsin MOVIE''BLACK vaihtolämpöisiä morsiamia SATAN''before on poistaa SUURIN TORRENT TRAKET missään BALGARIYA.KAKTO mieltä, että suurin elokuvia MODERN Horror haista.
SAMI: TO FUCK! On kaunis ja huonoja asioita PIRATSTVOTO.LOSHOTO No hävisin kaikki rahani tekemällä elokuvia ja yksikään euro ei ole MINUN palasi OBRATNO.PROBLEMAT on erityisen suuri ja tuottajien, kuten MEN.V PIENI SUURI yritys, jossa On monia miljoonia sielläkin on minulle EG PIRATSTVO.NO Tämä tarkoittaa, että jakelijat eivät halua ostaa elokuvan, koska ihmiset ovat valmiita peruuttamaan sen INTERNET.VLOZHIH elokuvia 20 000 euroa, ja ne ovat erittäin PARI.ZNAM että monet Ohjaus ovat luopuneet Making Movies tästä syystä ne menettävät kaiken IMAT.VINAGI teki sanoa, että ei ole mitään vikaa ladata elokuvia, mutta jos haluat, Ostakaa ja alkuperäinen.
ME: Haluan kysyä teiltä, saan kanssa original''BLACK BLODED morsiamia SATAN''AND Muut elokuvat BY''SUCCUBUS'','' RITES VEREN'','' halu viatonta verta'' ?
JOS EI Anteeksi en voinut lähettää kaikki DVD puolet TSENA.IZPRATIH ERITTÄIN DVD LARGE ja aikakauslehtiä jo sanoin olen köyhä OF KOPELE.IZPRASHTANETO DVD maksoi paljon PARI.NAPRAVETE joten jos haluat saada kaikki alkuperäiset Sinun täytyy käydä VERKKOKAUPPA www.horror-shop.net ja ask''DESIRE''AND''RITES''I'll antaa sinulle kaksi MUUT VAPAA (FREE postikulut). Mielestäni olisi tietenkin.
ME: Ehkä tyhmä kysymys, miksi kaikki naiset elokuvan punaiset hiukset?
Mielestäni ainoa Lindan kanssa punaiset hiukset? Onko sinulla joku muu myös? Hän tarvitsee tehdä jotain modernia tai jotain TAKOVA.KOY tiedä, mitä he ovat naisia mielessä.
Minä: Kuinka kauan ampua tämän elokuvan?
Me emme ole GODINA.NIE Ota kaikki VREME.SAMO UYKENDITE IN Ja jotkut VECHERI.MISLYA kerätään 30-40 kokonaista päivää.
NEA: Mikä oli vaikein ja kohtaus elokuvasta?
En ole varma, jos ymmärrän kysymyksen PRAVILNO.CHASTTA raiskaus oli vaikea NAPRAVI.IMASHE monia fyysisiä särkyjä ja kipuja silmissä näyttelijä oli kuin ISTINSKA.SASHTO Se oli helvetin vaarallista KÄYNNISSÄ Cutter on niin lähellä Actors MIKA VATTULAINEN.TOVA Se oli todella UZHASNO.SNIMAHME 15 tuntia joka päivä ja kaikki oli hyvin IZMORENI.I TIEDÄT JOS ERROR tällaisia asetyypin sinulle mahdollisuuden AKZHETE''''SORRY, mutta myös raskasta työtä oli ZABAVNO.MNOGO nauru erittäin onnellisia hetkiä !

Onko mitään keinoa ottaa yhteyttä ja ANNE Rajala ELINA Ukkonen?
En koskaan anna Seuraavasta näyttelijä, mutta jos haastatella heitä Aion olla enemmän kuin iloinen teidän avustaja ja kysymyksen teitä niistä.
Lopuksi KÄYTTÄJÄN FILM.TVOYTE Zombies oli erittäin hauska ja näen että olet hyvin huvittunut teet sen.

Kerrothan, kun julkaiset blogisi HAASTATTELU.
SAMI

Linkin takaa löytyy kyseinen juttu alkuperäisessä muodossaan:

http://varg1.blog.bg/zabavlenie/2011/03/08/.701794

PARHAISSAKIN PERHEISSÄ - eli kuulapää lähtee teatteriin

2011-02-23T04:27:00.000-08:00

Jotta välillä saa perspektiiviä omaan työskentelyyn, on hyvä seurata mitä muualla maailmalla tapahtuu ja käydä katsomassa eri tekijöiden tuotantoja. Ja mikä olisikaan mukavampaa, kun kadota hetkeksi teatterin maailmaan... Teatteri on parhaimmillaan, kun siihen ei kohdistu mitään ennakko-odotuksia, vaan astuu sisään sen maailmaan ja ottaa vastaan mitä sillä on tarjottavanaan. Näin kävi myös tämän näytännön suhteen, sillä Espoonlahden teatteri ei ollut aikaisemmin tuttu, eikä juuri näytelmän sisältökään.

Aulasta mukaan saatu sininen lehdykäinen opasti lyhyesti siihen mitä tuleman pitää ja eturivin paikalta oli mukavaa lähteä seuraamaan, miten nykyään hyvinkin ajankohtaisten ongelmien värittämä näytelmä kehittyy. Sitä kehittymistä sai odottaa ainakin alussa hetken aikaa, sillä jotenkin homma ei päässyt käynnistymään kunnolla. Lienevätkö näyttelijät olleet hieman jäässä, vai mistä johtui, mutta näytelmän alussa, metsässä tapahtuneet ”ekoterroristien” kohtaukset tuntuivat välillä jopa hieman väkinäisiltä ja hidastempoisilta.

Itse näytelmä lähti kunnolla käyntiin vasta perheen äidin, Rakel Länsimaan (Ulla Anteroinen) tavatessa tyttärensä, Ulla Länsimaan (Jenna Hellsten). Ulla Anteroisen rakentama roolihahmo oli näissä kohtauksissa parhaimmillaan hyvin uskottava ja hänen tuskansa käsin kosketeltava, mutta paikoitellen tunnelma pääsi särkymään näyttelemisen tason heilahdellessa pidempien keskustelujen myötä. Näiden keskustelujen aikana nousi esiin kuitenkin näytelmän todellinen tähti, Jenna Hellsten, jonka roolisuoritus kylmänä uranaisena, oli viiltävän realistinen kuvaus nykynaisen ihanteesta kaikessa tragikoomisuudessaan. Erityisen maininnan ansaitsevat myös perheenäidin ”kohtauksien” aikana mielen esiin nostattamat houreet, joissa Anna Henttonen ja Miia Nurmi tekivät erinomaisen hienon, jopa unenomaisen roolisuorituksen Raakkelin lapsuuden ja nuoruuden tunnoista ja muistoista. Lisäksi hienon roolisuorituksen teki Pipsa (Said Dakash), perheen pojan Kallen (Henrik Forsberg) ystävänä.

Näytelmän huippuhetket osuvat ensimmäisen näytännön tyttären ja äidin välisiin keskusteluihin, sekä jo edellä mainittuihin Raakkelin ”kohtauksiin”, jotka toimivat virkistävänä tarinan ”katkaisijoina” oikeissa kohdissa, rakentaen tulevaa loppuratkaisua. Näytelmän toisessa näytöksessä, oli ohjaajalla kädessään kaikki eväät nostattaa tarina uudelle tasolle Äidin ja tämän pojan, Kalle Länsimaan kohtaamiseen. Kohtaus on koskettavuudessaan kyyneleet silmiin nostattava, mutta myös se, kuten muutamat mutkin kohtaukset ovat liiallisen pitkiksi venytettyä, joten tunnelma pääsee latistumaan.

Yhteenveto: Näytelmän suurin haaste löytyy selkeästi ohjauksesta. Kokonaisuutta ei ole saatu kursittua täysin eheäksi ja kerronta laahaa monin paikoin tuskastuttavan hitaasti, josta varsinkin näytelmän lopetus kärsii. Näyttelijätyöskentely on aika ajoin loistavaa, mutta välillä tuntuu, että näyttelijöiden ei anneta ottaa kaikkea irti roolihahmoistaan. Esimerkiksi anarkistien kapina jää turhan haaleaksi eikä Kallen ystävän Pipsan riemastuttavasta roolihahmosta saada kaikkea irti.

Lavastus oli yksinkertaisuudessaan toimivaa ja pienillä valaistus/sade-efekteillä saatiin luotua sopivan synkeää tunnelmaa. Henkilökohtaisesti jäin kuitenkin ihmettelemään, miksi lavastukseen ei oltu panostettu enempää, sillä muutamalla hyvin pienellä tehokeinolla esim. metsäkohtauksissa olisi luotu kohtauksen kannalta merkittävää tunnelmaa. Hyvin se toimi kuitenkin näinkin ja on huomioitava, että harrastajateatterit toimivat harvoin samoilla resursseilla, kuin isommat, suurella rahalla tuetut teatterit.

Kokonaisuudessaan katselukokemus jää ehdottomasti plussan puolelle ja suosittelen käyttämään 12euroa mieluummin tukemaan kotimaista harrastajateatteria, kuin valmiiksi pureskeltuja Hollywood elokuvia.

Kokonaisarvosana: 7½

http://www.facebook.com/event.php?eid=177803855577086

Tälläisiä tällä kertaa, nyt taas paluu edessä editointipöudän ääreen...

Päivän verran lähempänä kuolemaa

2011-02-12T16:05:00.000-08:00

Ja taas pyörähti mittariin vuosi lisää - yksi hetki lähempänä kuolemaa. Lisäksi yksi vuosi takana, ainakin jos mittaa asiaa vuosissa, niin kuin ihmisen ikää on tapana mitata. Itse en mittaa ihmisen ikää välttämättä vuosissa, vaan siinä mitä ihminen saa elämänsä aikana aikaiseksi ja miten elämänsä on elänyt. Vaikka eläisimme ikuisuuden, mutta meillä ei ole välietappeja, eikä hetkiä joihin kiinnittäytyä ja joihinka jättää jälkiä, niin mitä merkitystä koko ikuisuudella olisi... Se olisi yhtä tyhjää kuin se, että ei olisi koskaan edes ollut olemassa.

Me ihmiset olemme erilaisia. Jokainen mittaa omaa elämäänsä erilailla kuin toinen ja hyvä niin. Viimeisen kahden vuoden ajan olen miettinyt ja jopa ahdistunut siitä ajatuksesta, kuinka oma elämäni tuntuu valuvan hukkaan. Istuessani autossa loputtomien, tuhansien ja kymmenien tuhansien kilometrien aikana tai viettäessäni aikaa itseään toistavissa palavereissa, olen huomannut elämäni lentävän hiekanjyvästen lailla unohdukseen. Asuntolaina on maksettava ja laskut maksettava. Jotain täytyy tehdä henkensä pitimiksi niin kauan, kunnes siivet kantavat tehdä sitä, mistä saisi oikeasti nautintoa ja tuntisi tekevänsä sitä omaa juttuaan. Toki annan työnantajilleni nyt, aikaisemmin ja tulevaisuudessakin sen panoksen, josta hän maksaa, mutta valitettavasti sillä rahalla ei osteta vielä sieluani.

Pidän siitä, kun saan olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja neuvottelutilanteista, mutta en siitä, että joudun asettelemaan "pyöreitä kiviä korsujen välillä kulkevien polkujen reunoille". Harmittavan monessa yrityksessä ei tätä asiaa tunnuta käsittävän, vaan ties mihin byrokratiaan vedoten tuhotaan ihmisten motivaatiota ja viedään aikaa siltä, että voitaisiin tehdä käytettävissä olevalla ajalla jotain oikeasti hyödyllistä ja tuottavaa - jopa luovaakin työtä. No, jonkun täytyy työllistää HR-osastojen hyeenat, nuo KAPOjen jälkeläiset ja muut turhat paperinpyörittäjät, joilta katosivat työpaikat valtionhallinnosta Neuvostoliiton romahdettua ja keskitysleirien lakkautuksien myötä... Ja nyt puhun yleisesti ottaen kaikista korporaatioista, en yrityksestä josta työskentelen tälläkin hetkellä (eli turha laittaa lakimiehiä perääni tämän kirjoituksen myötä).

Joistakin henkilöistä jokapäiväinen kapinani tätä yksilöitä ahmivaa koneistoa vastaan saattaa kuulostaa turhalta ja hyödyttömältä. Aivan vapaasti! Todennäköisesti ajattelen omalta kohdaltani näiden ihmisten edustavan juuri sitä naamio kasvoillaan kulkevaa aivotonta massaa, joka toistaa mantran lailla "yritysten arvoja, synergiaetuja, matriisiorganisaatioita, budjetteja, kvartaaliraportteja, tunneriskitasoja..." ja muita sanoja, lauseita ja asioita, jotka itselleni edustavat pelkästään sieluttomuutta.

Entä mitä ajattelin asioiden eteen tehdä, jotta olisin onnellisempi ja voisin sanoa eläneeni hyvän elämän tai yleensä edes eläneeni? Tietenkin rimpuilla irti tuosta koneistosta niin pian kuin mahdollista. Henkisellä tasolla olen taistellut itseni irti siitä jo vuosia sitten. Toteutan tälläkin hetkellä niitä asioita, jotka koen tärkeiksi, eli tekemällä elokuviani. Tätä asiaa en ole salannut keneltäkään, en edes työnantajaltani, joka on tietoinen minulle tärkeiden asioiden arvojärjestyksestä ja siksi homma ehkä toimiikin tällä hetkellä verrattain hyvin.

Elokuvien tekemisen lisäksi olen kirjoittanut myös kirjan, joka odottaa julkaisuaan. Kirjan kirjoittamista varten irtisanouduin edellisestä vakituisesta työsuhteestani. Sain maistaa hetken ajan kaipaamaani vapautta, ennen kuin ikävä arki iski taas vasten kasvojani ja palasin sorvin ääreen. Kyseinen 4kk pituinen sapattivapaa oli aikuiselämäni onnellisinta aikaa.

Se onnellisuus jäi piileskelemään tavoittelemisen arvoisena alitajuntaani ja jossain takaraivossa kytee jatkuvasti pieni toivonkipinä siitä, että joku elokuvani saisi sen verran näkyvyyttä, että saisin tarjouksen suuremman tuotannon tekemisestä, enkä olisi enää taloudellisesti riippuvainen ns. leipätyöstä. Oma unelmani on tehdä elokuvia elääkseni ja elää tehdäkseni elokuvia, silti säilyttäen taiteellisen määräysvallan ja vapauden niiden toteuttamisen suhteen. Haluaisin myös kirjoittaa lisää, maalata ja matkustella ympäri maailmaa tutustuen uusiin ihmisiin ja kulttureihin - onko tämä mahdollista? Mielestäni on, ja ponnistelen jokainen hetki saavuttaakseni unelmani.

Mutta takaisin niihin välietappeihin, joilla mittaan omaa elämääni. Kello on jo yli puolenyön ja mittariin on edellisenä päivänä kertynyt 41 ikävuotta. Mitä haluan saada aikaan ennen kuin seuraavan kerran täytän vuosia? Tietenkin viimeistellä "The CURSE of the WITCHES BLOOD" -elokuvan ja koettaa saada sille mahdollisimman paljon näkyvyyttä ja yleisöä ympäri maailmaa. Siinä riittää vielä paljon töitä, ennen kuin se on esityskunnossa ja valmiina maailmalle. Elokuvaa on jo kysytty eri festivaaleille, joten odotukset sen suhteen ovat korkealla. Vielä kun sille saisi järkevän levityssopimuksen, niin sen avulla voisi rahoittaa myös tulevia tuotantoja. Lisäksi mielessä siintää jo uusi elokuva uusine tarinoineen. Se pitää saada käynnistymään kesään mennessä tavalla tai toisella.

Lisäksi haluaisin saada tuulta siipien alle "From Beyond" sarjaa ajatellen ja käynnistää vielä toisen "sarjan" kuvaukset, joista en halua puhua vielä tässä vaiheessa enempää (ettei kukaan varasta ideaa). Jotta aika ei kävisi pitkäksi, olen aloittanut kirjoittamaan jo toista kirjaakin, mutta en usko, että saan sitä kirjoitettua valmiiksi vielä tänä vuonna, joten sen kanssa ei pidetä turhaa hoppua. Tavoitteena on myös saada oma lehti julkaistua vähintään kaksi kertaa tänä vuonna, painattaa vähintään 10-15 uutta paitaa, lisäksi julisteita sekä kustantaa kaksi kirjaa, jotka ovat olleet liian pitkään työn alla. Siis lyhyesti sanottuna paljon kaikkea kivaa, luovaa ja mielenkiintoista olisi tarkoituksena saada tehtyä. Jos nuo saisi aikaan, niin voisin tyytyväisyydellä katsoa taakseni täyttäessäni hurjat 42 vuotta vuoden päästä ja alkaa suunnittelemaan uusia kujeita.

Entä miten helvetissä kaikki vapaa-aika riittää kaikkeen tuohon? Ongelmiahan se tuottaa, mutta jos on tahtoa, niin kyllä se siitä. Eikä sitä koskaan tiedä, vaikka nykyinen työnantajani suostuisi esim. 4 päiväiseen työviikkoon, joka antaisi aikaa todella paljon näihin asioihin. Pitää alkaa vääntämään asiaa ja perustelemaan sitä säästöillä tms. Lottovoiton varaankaan ei kannata liikoja laskea, joten mieluummin odotan uutista siitä, että yhtiön johdosta päätetään tukea vapaaehtoisesti lähtevää väkeä reilulla irtisianomispaketilla, jonka turvin voisi viedä omia projekteja eteenpäin ja tehdä niitä oikeasti tärkeitä juttuja. Toisaalta tätäkään ei taida olla tiedossa, sillä firmalla menee hyvin ja lisää väkeä haetaan koko ajan - dammit!

Yksi tilaisuus karata oravanpyörästä olisi saada pitkäaikainen unelma toteutettua, eli perustaa pieni elokuvateatteri ja Horror-Shop Helsinkiin. Aluksi homma lähtisi käyntiin "oman työn ohella" ja palkatulla työvoimalla. Myöhemmin kun sen saisi kannattamaan niin, että sillä voisi työllistää pari henkilö kokopäiväisesti, voisi hypätä tuohon kelkkaan turvallisesti mukaan ja rituaalisesti polttaa tumman puvun solmioineen Wickermanin lailla työpaikan parkkipaikalla - sitä päivää odotellessa.
Olen nähnyt viime vuosina muutamia rohkeita vetoja ihmisiltä, jotka ovat lähteneet toteuttamaan unelmiaan ja hypänneet pois turvallisuudesta ja vakaasta, mutta merkityksettömästä elämästä. He ovat alkaneet toteuttamaan itseään ja haaveitaan - he ovat minun sankareitani. Ehkäpä olen itsekin joskus yhtä rohkea kuin te, jotka olette tehneet sen, mistä minä vasta haaveilen.

Unelmia ja haaveita, niitä pitää ihmisellä olla. Sitten kun lakkaa unelmoimasta, alkaa prosessi jota kutsutaan kuolemaksi. Toisaalta pelkkä unelmoiminen ja haaveileminen ei riitä. Jos näitä asioita ei ala toteuttamaan missään vaiheessa, niin kuolemaksi kutsuttu prosessi alkaa joka tapauksessa liian aikaisessa vaiheessa ja se on useimmiten vielä katkerampi ja tuskallisempi kuin se, että ei ole koskaan haaveillut mistään ja hiipuu pois huomaamatta. Siksipä koen, että on aika alkaa tekemään asioita kovemmalla vimmalla kuin koskaan aikaisemmin. Tämä vuosi tulee olemaan helvetin hyvä vuosi, tavalla tai toisella. Siihen tulee sisältymään paljon tuskallisia hetkiä, luopumista, epätoivoa, ahdinkoa, mutta myös onnistumisia, voitonriemua, helvetin upeita elämyksiä ja tunnetta siitä, että todella elää täysillä!

Tämä on minun elämäni ja otan todellakin ohjat siitä - miten sinä aiot elää omasi?

Ps: Vaikka kirjoituksessa puhutaankin kovasti luovuudesta ja tietynlaisesta aikaansaamisesta, niin mittaan omaa elämääni myös ystävien ja rakkaitteni kanssa vietettyinä onnellisina hetkinä ja muistoina:)

Vampyyritappajapahvimukien hyökkäys!

2011-01-16T14:43:00.000-08:00

"Miia Nurmi 6:n uutisista hyvää iltaa! Olemme täällä Helsingissä, tuomiokirkon edessä ottamassa selvää oudoista tapahtumista, joiden sanotaan saaneen alkunsa kaksisataavuotta sitten sinetöitynä olleen oven avaamisesta. Meillä on täällä paikalla kaksi silminnäkijää, voitteko kertoa mitä tapahtui?". Juuri kun haastateltavat alkavat kertomaan tarinaansa kuvankauniille toimittajalle, kuuluu tuomiokirkon suunnasta ihmisten kiljuntaa ja paniikissa oleva väkijoukko ryntää kohti kameraa ja uutistoimittajia. Kimpussaan heillä on ilmasta käsin syöksyviä pieniä hirviöitä suoraan helvetistä - hämmennys on valtava ja pakokauhu leviää kaikilla paikallaolijoihin - ilmojen tappajat, siivekkäät vampyyripahvimukit eivät säästä ketään, jotka heidän hampaisiinsa joutuvat!

Mitä helvettiä, kysyy usea tätä blogia lukeva henkilö tässä vaiheessa - minkälaisia elokuvia Blood Ceremony Films on alkanut tuottamaan. Olemmeko siirtyneet vakavasta kauhusta trash-elokuvien pariin? Vastaus tähän on että ei, emme ole siirtyneet (toistaiseksi) ihan näin rujoon materiaaliin, vaan kysymyksessä on virka-apu Kanadalaisille kolleegoillemme.

KILLER CUP 3-D on JefX Granierein kolmas osa saagaan, missä hurjistuneet kertakäyttömukit alkavat hautomaan kostoa ihmiskunnalle ja käyvät säälittä pahaa-aavistamattomien uhriensa kimppuun. En enää kuollaksenikaan muista, mistä nämä tapahtumat saivat alkuunsa, miksi mukit niin ihmisille suivaantuivat , mutta sillä ei varmaan ole merkitystäkään. Pitää varmaan katsoa kaksi ensimmäistä osaa lähiaikoina uudelleen. Jef toimii nokkamiehenä A.Normale Productions nimisessä elokuvaryhmässä. Ryhmä pitää majaansa Montrealissa Kanadassa. Tappajamukien lisäksi Jef on tuottanut/ohjannut muitakin tutustumisen arvoisia kauhulyhäreitä ja parhaiten niihin pääsee tutustumaan ryhmän kotisivujen kautta osoitteessa www.anormaleproductions.com

Se, miksi me olemme olleet aiheuttamassa hämmennystä lukuisien turistien keskuudessa keskellä päivää Helsingissä, johtuu siitä että Jef halusi kertakäyttömukien vitsauksien leviävän ympäri maailmaa - ei pelkästään Kanadaan. Elokuvaan lisätään (Cloverfield tyylisesti) uutisinserttejä, joissa kerrotaan hirviöiden hyökänneet maailman metropoleihin, kuten Lontooseen, Moskovaan, New Yorkiin ja luonnollisesti myös Helsinkiin. Me astuimme tässä kohden mukaan ja lupasimme kuvata heille kyseisen spotin.

Kaikki tämä vaati hiukan valmisteluja ja perjantaina 14.1.2011 kokoonnuimme Blood Ceremony Filmsin studioille askartelemaan näitä hirviöitä. Kyseessä oli varsin terapeuttinen istunto, joka muuttui loppuillasta jo hysteriaksi, mutta nauruhan pidentää tunnetusti ikää. Nämä lavastepajoissa vietetyt askartelukerhot vetävät jatkuvasti aktiivisia ryhmäläisiä paikalle ja tällä kertaa tulijoita olisi ollut enemmän kuin tekemistä olisi riittänyt,. Jouduimme jopa ilmoittamaan osalle henkilöistä, että tuleehan näitä myöhemin lisää ja että tällä kertaa ei mahtuisi mukaan (lupaan tässä ja nyt, että lavasteiden ja proppien rakentelua riittää vielä vuosiksi eteenpäin erilaisten tuotantojen merkeissä).

Pelästynyt virolainen turisti & Boris

Seuraavana päivänä olivatkin jo vuorossa kohtauksen kuvaukset. Ilmojenhaltijat, perin vittumaisina otuksina, olivat päättäneet tehdä meille pientä kiusaa ja roiskaisseet riesaksemme kelpo pakkasen. Siinä sitä sitten sormenpäät valkoisina solmimme siimoja puomeihin, hiipivän kuolion alla. Jäisen siiman toisessa päässä killui aina yksi vampyyripahvimuki valmiina käymään uhrinsa kimppuun.
Kiinnitettyämme puomeihin kymmeniä otuksia, huomasimme siimojen sotkeutuvan pahemman kerran yhteen. Suureksi harmiksemme möröt olivat pian, kuin vinksahtaneet viinirypäleet tertuissaan. Ei siinä auttanut muu, kuin ruveta osaa taas uudelleen irroittelemaan ja eri kohtaan puomia kiinnittämään, jotta olisimme saaneet ne erilleen. Onneksi meillä oli kuitenkin kuvauspaikalla kaksi autoa käytössämme, jonne viluiset avustajat ja näyttelijät pääsivät aina välillä lämmittelemään ja sulattamaan kangistuneita raajojaan.


Uutistoimittaja sai fanin

Noin tuntia myöhemmin ja vastoinkäymisistä huolimatta, aloimme purkittamaan kohtausta pakkasen heikentämin kameran akkujen varassa. Väkijoukko, joka huutaa, kiljuu ja huiskii kauhuissaan pahvisia, siivekkäitä mukeja kimpustaan ei ole ehkä se tavanomaisin näky keskellä Helsinkiä. Päädyimme varmasti todella monen turistin valokuva-albumiin ja matkakertomuksiin. Kaaos oli kamala ja huuto vertahyytävää!
Ai niin! Lyöttäytyipä joukkoomme vielä kaksi Venäläistä turistia, jotka halusivat pienessä vodkahiprakassa päästä mukaan elokuvan tekoon - mikäpäs siinä, itänaapureille ohjeistus englanniksi ja avustajajoukkomme kasvoi kahdella. Itseasiassa Igoria ja Borista onkin kiittäminen valokuvista, jotka tästäkin kirjoituksesta löytyvät.. спасибо

Oodi kielioppinatseille...

2011-01-04T10:34:00.000-08:00

Eikö se kielioppi ole täydellistä? Eikö niin voi muka sanoa? Ai miten niin mulla ei ole käsitystäkään mikä on partikkeli, vosunantti tai substantfuckintiivi?!? EI VITTU TARVITSEKKAAN OLLA PERKELE!!! puuh, puuh, huh... No niin lapsikullat, nyt kun hengittäminen on taas helpompaa ja verenpaine on laskenut terveelliselle tasolle, on aika puhua englanninkielestä. Tuosta maailmoja yhdistävästä yleiskielestä, joka tekee elämisen tällä tuhoon tuomitulla maapallolla mukavampaa, tai ainakin se saa meidät ihmiset ymmärtämään toisiamme (toisaalta en ole aivan varma, haluanko edes ymmärtää kaikkia ihmisiä, mutta se ei liity päivän aiheeseen).

Kielien opiskelu on aina ollut allekirjoittaneelle ristiriitainen aihe. Vierailla kielillä kirjoitetut tarinat ja varsinkin ihmisten kanssa käydyt keskustelut ovat aina olleet kiehtovia juttuja, kun taas kielioppi ja niiden miljoonat säännöt ovat toimineet totaalisena mielenkiinnon tappajina. Suomen koululaitos on varmasti tehokas, jos satut olemaan älykäs ja ahkera yksilö, mutta entäs jos et ole kumpaakaan, tai edes toista näistä asioista. Taisi käydä niin, että kun näitä pähkinöitä korista aikoinaan jaettiin, niin olin jonon viimeisenä ja se kostautui siten, että sain kähkinöistä vain kuoret...

Palataanpa ajassa jokunen vuosi taaksepäin: Ala-asteella pidin englannin opiskelusta hyvinkin paljon. Olin motivoitunut ja tilasin koulun kautta jopa englanninkielistä lehteä, jonka kautta sain italialaisen kirjeenvaihtoeystävän. Tuskin siinä kovinkaan syvällisiä kirjoitettiin, sanavarasto kun oli mitä oli ja rajoittui kanoihin, kissoihin ja muihin tärkeisiin asioihin. Olihan se kuitenkin erijännää kirjoitella vierasmaalaisen kanssa ja vieläpä tytön!

Sitten tuli se hetki, jolloin tuli ottaa uusi askel elämässä kohti kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävää armotonta lihamyllyä, jota myös aikuisuudeksi kutsutaan. Tällä kertaa kyse oli vain pienestä portaasta, eli yläasteelle siirtymisestä ja tuon opinahjon moukaroimana tuhoutuivat viimeiset rippeet kielten opiskeluun. Opetusmetodinsa Neuvostoliiton tuhoamisleireiltä kopioinut lehtori V. Kuula tepasteli kalkkunan lailla luokkaan, eikä aikaakaan, kun ylivilkas, koulukirjoihin hirviöitä piirtelevä taiteilijan alku oli tämän kielioppipolitrukin hampaissa. (V-kirjain nimen alussa ei viittaa siihen kuuluisaan "V-sanaan).

En ala käymään sen tarkemmin tätä kolmivuotishelvettiä läpi, sillä se tuskin kiinnostaisi ketään. Kiinnostavaa on ainoastaan se, että stalinistiset opetusmetodit omaava matami poisti 16 -vuotiaan nuorukaisen loppuvuodeksi tunneiltaan.

-Sinä et tule koskaan oppimaan englantia, etkä sillä missään pärjäämään, joten tehdään sopimus. Saat viitosen päättötodistukseesi, etkä jää luokalle ja minä en halua nähdä sinua enää koskaan tunneillani, kaikuivat lehtorin sanat korvissani, istuessani yksin Vesalan Yläasteen kylmillä käytävillä.

Nykyisin opettaja saattaisi joutua vastaamaan tämänkaltaisesta toiminnasta ties mille instansseille, mutta pitää muistaa että elimme aikaa, jolloin neuvostoliitto oli vielä olemassa.

Jälkeenpäin olen hymyillyt opettajani viisaille ja harkituille sanoille. On totta, että kielioppini on päin helvettiä, mutta se ei ole estänyt minua ohjaamasta täyspitkää englanninkielistä elokuvaa englantilaisen screaming queenin ollessa nimiroolissa. Se ei ole myöskään estänyt minua neuvottelemasta kansainvälistä levityssopimusta koskien kolmea elokuvaa. Mikä itselleni tärkeintä - se ei ole estänyt minua pitämästä Lontoossa elokuvan alustuspuhetta yleisölle, joka on saapunut katsomaan suomalaista kauhuelokuvaa. Voin kertoa, että pelotti ihan helvetisti, mutta hyvin se meni (kai?). Englannin kieli korostuu koko ajan muutoinkin Blood Ceremonyn tuotannoissa, vaikka teemmekin suomalaista kauhua. Tuotantoyhtiöömme saapuu jatkuvalla syötöllä uusia hakemuksia ja mikä erikoisinta, niistä merkittävä osa muualta kuin Suomesta. Suuri osa kirjenvaihdosta käydään nykyisin puujalka-englannilla. Sen käytössä ei saa olla liian ujo, sillä käännöstöihin ei ole aikaa ja vaarana on, että menetämme monta lahjakkuutta, jos hakemuksiin emme siedettävässä ajassa vastaa.

Entä mikä tässä kaikessa on pointtina, miksi kirjoitan aiheesta? Tärkeää on se, että et anna kielioppinatsien ja kouluarvosanojen lannistaa sinua. Niillä asioilla ei ole loppujen lopuksi paskaakaan merkitystä oikeassa elämässä, kunhan vain aloitat kommunikoimaan! Englantia natiivisti puhuvat ihmiset eivät ole aiheesta kokemukseni mukaan turhan nuukia ja ymmärtävät, että et käytä äidinkieltäsi! Ja ainahan voittte vaihtaa suomenkielelle englannista, jos ei kelpaa - yleensä viimeistään silloin löytyy tahtoa ymmärtää hiukan vailinaisempaakin lontoon murretta. Suomi on ihan liian täynnä ihmisiä, jotka koululaitos on pelottanut hiljaisiksi, koska he pelkäävät virheitä ja itsensä tekemistä naurettavaksi. Minä en aio olla osa tätä perkeleen lammaslaumaa, vaikka kritiikkiä (aina silloin tällöin) kielioppini vajavaisuudesta kuulenkin (yleensä tosin vain suomalaisilta). Jossain vaiheessa taas kuohahti, kun joku ystävällinen henkilö tuli ja huomatti, että: "ethän sinä hyvä ihminen voi tuolla tavalla englantia puhua!"

Lyhyesti vielä loppuun: En missään nimessä sano, etteikö olisi tärkeää osata täydellistä kielenhallintaa. Käännyn itsekin usein näiden kielimestareiden puoleen, kun tarvitsen apua erilaisissa, hiukan virallisemmissa käännöstöissä. Olen heidän avustaan äärimäisen kiitollinen. Mutta kun tulee tilanne, että heidän apuaan ei ole saatavilla, niin silloin tulee tarttuarohkeasti härkää sarvista: "Sillä mennään mitä on käytettävissä ja sitä mitä ei ole, niin siitä on turha haaveilla"

Uusi vuosi - uudet konnuudet

2011-01-01T08:36:00.000-08:00

1.1.-11 ja aika miettiä hetken aikaa, mitä ihmettä sitä koettaisi saada aikaan kaikilla 365:llä päivällä, joita tuleva vuosi tuo tullessaan. Tuskin nuo päivät kaikkeen siihen riittävät, mitä haluaisi tehdä, mutta aina voi ja pitää yrittää!

Tärkein koitos on ilman muuta saattaa valmiiksi Blood Ceremonyn viimeisin elokuva "The CURSE of the WITCHES BLOOD", mikä on tällä hetkellä editointivaiheessa (kirjoittelen editoinnin "ihanuudesta" sitten myöhemmin vähän pidemmin, jollen sitä ennen kuole vatsahaavaan;). Jos kaikki menee edes hiukan suunnitelmien mukaan, niin tällä kertaa pystymme välttämään ne järjettömät katastrofit, mitkä ovat seuranneet meitä jo vuosikausia. Sanoinko seuranneet? Ongelmat ovat suorastaan käyneet kimppuumme, kuin korppikotkaparvi puolikuolleena karkuun pyrkivän uhrin selkään, tämän raahautuessa aavikolla eteenpäin. Epäilen vahvasti, että katastrofeilta ei vältytä tälläkään kertaa, joten tarttee varmaan pitää purkki rauhoittavia lääkkeitä työpöydän kulmalla pehmentämään tulevia tunnekuohuja. Pöydän toiselle kulmalle sijoitan vastaavasti jotain amfetamiinijohdannaisia sekä energiajuomia, notta jaksaa valvoa yöt läpeensä prokkiksen parissa.

Editointiviikkojen lomassa on hyvä pitää huolta myös kameroiden toimivuudesta ja pitää ne kuvauskuntoisina. Tämä tarkoittaa sitä, että viikonloppujen aikana pitää saada viime keväällä uudelleen käynnistettyä "From beyond" sarjaa kuvattua ja vietyä eteenpäin. Kamerat kun pahimmillaan muuttuvat kiveksi, jos niitä ei käytä ja toisaalta, niihin on tullut sijoitettua tuhansia euroja, joten olisi synti pitää niitä pelkästään kameralaukussa. Luulisi että tuossa olisi kevättalveksi tarpeeksi puuhaa, mutta ei, lisää tekemistä pitää haalia, joten yksi idea TV-sarjasta on lähtenyt muhimaan ajatuksesta toteutuksen tasolle. Tähän palaan vielä hieman myöhemmin kunhan vaan saan jäsenneltyä asiat niin, että pyörät saadaan oikeasti pyörimään.

Suunnitelmissa on myös uusi kokopitkä elokuva, mutta rehellisyyden nimissä en usko, että pääsemme kuvaamaan sitä ennen loppukesää. Tuotannosta on tulossa sen verran valtaisa, että se vaatii paljon todella paljon valmisteluja: puvustamista, lavasteiden ja tarpeistojen rakentamista ja mikä ikävintä - kamalasti rahaa. Sen verran tässä on kuitenkin vuosien varrella oppinut, että näitä asioita voidaan tehdä hyvinkin sillä aikaa, kun muut projektit ovat käynnissä, eli jostain pitäisi löytää muutamia ompelijoita ja käteviä ihmisiä käsistään, joilla olisi aikaa pieneen puuhasteluun kevättalven pimeinä iltoina, jotka eivät kavahda aihetta "Kolmas valtakunta" (tämä tarkoitti sitä, että saa ilmoittautua vapaaehtoiseksi:).

Haaveena olisi myös saada vihdoin ja viimein ensimmäinen kirjani uunista ulos. Opus on jo valmiiksi kirjoitettu ja odottaa kustantajalta julkaisupäätöstä, eli pitää varmaan alkaa pommittamaan heitä aiheeseen liittyen. Toisaalta sitä voisi varmistaa paremmin selustaansa ja lähettää sitä myös muille kustantajille arvioitavaksi. Ei pidä turvautua vain yhden kortin varaan. Ja jos käy niin, että sitä ei kukaan kustantaja päätä julkaistavakseen ottaa, niin sitten julkaisen sen itse perkele - periksi antaminen kun ei kuulu sanavarastoon! Toisaaalta se on sitten heidän tappionsa, sillä kirja jonka nimi on "Blood, Boobs and ten year's hell of making movies" on varma myyntihitti, hehee! Ai niin, sain yhdeltä ystävältäni (joka toimi kirjan koelukijana) hyvän vihjeen siitä, miten kirja kannattaa päättä. Ystävän neuvona hän suositteli, että liitän sinne suoraan kopion asianajajani käyntikortista - mitä lie moisella tarkoittanut?!?

Mielessä on kutkutellut jo toisenkin kirjan kirjoittaminen, vaikka ensimmäistäkään ei ole vielä julkaistu. Tai jos rehellisiä ollaan, niin onhan tuon kirjoittamista jo tullut aloitettuakin. Jos ensimmäinen kirja kertoi neljän ensimmäisen elokuvan kaaoksista ja kommelluksista, niin tämä toinen jatkaa luontevasti siihen, mihin ensimmäinen loppui. Poikani jääkiekkokausi jatkuu ja mitäpä muuta minulla olisi kuin aikaa istuessani jäähallin kahvioissa treenien loppua odotellessa. Sitten vielä se haaveena ollut lasten kirja... Lisää aikaa jostain ja heti pliis!!!

Monta muutakin projektia on mielessä liittyen erilaisiin t-paitoihin, julisteisiin, kirjojen julkaisuihin (ei pelkästään omien), että jo pelkästä ajatttelemisesta saattaa sairastua pahimmanlaatuiseen stressiin ja iho alkaa punoittumaan nokkosihottuman puhjetessa sekä verenpaineen kohotessa vaarallisen korkeaksi. Ehkäpä suurin haave näistä uusista prokkiksista on oman elokuvateatterin perustaminen. Sellaisen pienen ja tunnelmallisen, jonka uumeniin mahtuisi 30 elokuvateatterituolia, ja jonka valkokankaalta yleisö voisi nauttia hiukan marginaalisempaa elokuvaa kauhun, goren, exploitaatio ja kulttielokuvan merkeissä. Etsinkin tällä hetkellä sopivaa liiketilaa ja samoihin tiloihin tulisi myös Horror-Shopin kivijalkamyymälä. Salaisena haaveena tämän takana on se, että jonain päivänä tuo kaikki saattaa kannattaa niin hyvin, että voisin irtaantua 15 vuotta kestäneestä, rotan lailla ihmistä järsivästä ICT -oravanpyörästä (mutta tämä on salaisuus ja sitä ei saa kertoa työnantajalleni;). Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa... elokuvateatterituolit on jo hankittuna ja koetan saada vähitellen rahaa säästöön esitystekniikka yms varten. Sitten kun sopiva tila on valmiina, niin toiminnan saisi käynnistettyä kahdessa viikossa. Liiketilojen vuokrateivät ole ilmaisia ja euroja pitää saada sisään vähän helvetin nopeasti, ettei tälle haaveelle käy samalla tavalla kuin 90-luvulla perustamalleni taidegallerialle (RIP).

Ulkomaan matkailu saattaa jäädä lomien puolesta kaukaiseksi haaveeksi, sillä siitä pitää huolen katastrofaalinen taloudellinen tilanne ja helmikuussa lisääntyvä perhe (kyllä, olen kuullut huhua että vampyyrilepakko pudottaisi pienen parkuvan nyytin Hakunilan suuntaan noihin aikoihin - ei siis haikara). Olen ikuinen optimisti ja luotankin siihen, että tulevana syksynä on luvassa huomattavan paljon elokuvasäätiön tukemia festivaalimatkoja maailmalle, samalla kun menemme esittelemään ulkomaan eläville Suomalaista kauhuelokuvaa - USA, Eurooppa, Etelä-Afrikka sun muut, täältä tullaan! Toisaalta kun elokuvasäätiön päättäjät saavat kirjani käsiinsä, saattaa olla, että näiden matkojen suhteen ollaan melko nihkeitä. Vertaan kirjassani säätiön toimintaa järjestäytyneeseen rikollisuuteen (mitä se todellakin on) ja se saattaa hidastaa hakemuksiemme käsittelyä. Jäähän meille kuitenkin aina yksi vaihtoehto, jos hakemusten suhteen ollaan kovasti hankalia. Voimme aina tehdä rikosilmoituksen elokuvasäätiöstä, jos he rikkovat räikeasti omia sääntöjään kulttuuriviennin tukia jakaessaan;)

Monta muutakin suunnitelmaa on vireillä ja asiaa tekemättä. Blood Ceremony Magazinen pitäisi ilmestyä neljä kertaa tulevana vuonna, Suomeen pitäisi siinä sivussa tuoda muutama näyttelijä ulkomailta osallistumaan elokuvantekoon, viettää aikaa ystävien ja tärkeiden ihmisten kanssa ja ja ja...

Ennenkuin alan hyperventiloimaan, niin totean, että onpahan mielekästä tekemistä koko vuodelle ja että ei pääse kuivumaan kiinnni sohvaan telkkaria katsellessa. Tässä wanhassa sotahevosessa kun ei ole muuta kuin kaksi vahdetta: joko täyttä höyryä eteenpäin tai sitten vajoaminen kataplektiseen tilaan! Parempi unohtaa eniten vihaamani sanayhdistelmä "mutta kun", joka on aktiivisen tekemisen pahin vihollinen ja syöksyä suin päin uusiin seikkailuihin!

Vuosi 2011, TÄÄLTÄ TULLAAN!!!

R.I.P. Ingrid Pitt – jumalatar on siirtynyt iäisyyteen

2010-11-23T22:11:00.000-08:00

Sain viime yönä hyvältä ystävältäni tekstiviestin, jossa kerrottiin, että maailma on menettänyt eilen suuren näyttelijättären, joka poistui ajasta iäisyyteen aivan liian aikaisin. Puolalaissyntyisen tähden poismeno tuli suurena yllätyksenä hänen perheelleen sekä faneilleen ja kaikki tapahtui BBC:n uutisten mukaan varsin odottamatta.

Tekstiviestin jälkeen uni ei tullutkaan ihan heti, vaan jäin pyörimään vuoteeseen unen ja valveen rajamaille. Ingrid Pitt ei ollut allekirjoittaneelle kuka tahansa elokuvatähti, vaan yksi kaikkien aikojen suurimmista valkokangasihastuksista. Ingridin rooli Wickermanissa ja Hammer -elokuvissa on saanut nuoren miehen nauliintumaan ruudun ääreen ja pidättämään hengitystä monina iltoina, näiden tarunhohtoisten elokuvien maailmaan uppoutuessa.

Ingridissä on myös jotain hyvin henkilökohtaista, vaikka häntä en päässytkään koskaan tapaamaan kasvokkain. Ensimmäisen kerran olin häneen yhteydessä kolme vuotta sitten, kun tein hänestä ja hänen urastaan haastattelun Blood Ceremony Magazineen sähköpostin välityksellä. Ingrid oli hyvin lämpimän ja huumorintajuisen tuntuinen henkilö ja hänen kanssaan oli äärimmäisen helppoa viedä aihetta eteenpäin ja keskustella erilaisista aiheista. Erityisesti haastattelusta jäi mieleen Ingridin loppukommentti: ”Fans are marvellous. I really like going to Conventions and Festivals and meeting them. After all is said and done, where else would an old bag like me have strapping young men come up and tell me I look as good now as I did 30 years ago. All lies of course but it massages my ego beautifully”. Muistan hymyilleeni pitkään tälle lauseelle, joka kertoi paljon hänen huumorintajustaan ja kyvystä nauraa itselleen (tämä ominaisuus puuttuu suurimmalta osalta ihmisiä).

Oli myös hyvin lähellä, että olisin päässyt jopa työskentelemään kauhun kuningattaren kanssa henkilökohtaisesti ”The CURSE of the WITCHES BLOOD” elokuvassamme. Kerroin keväällä sähköpostitse Ingridille, että olemme tekemässä elokuvaa, joka ammentaa maailmansa wanhoista Hammer elokuvista ja että olisi enemmän kuin upeaa saada hänet mukaan elokuvaan – edes pieneen rooliin. Pienen hetken kuluttua sain vastauksen meiliini, jossa ilmoitettiin, että hän olisi kuin olisikin halukas matkustamaan Suomeen ja tekemään elokuvaa kanssamme. Muistan kuinka polveni notkahtivat ja silmissä sumeni. Olo kuin olisi saanut tyrmäävän iskun leukaan nyrkkeilyottelussa ja hetken aikaa näin vain tähtiä. Olisiko tämä oikeasti totta? Saisimmeko todella tämän legendaarisen tähden mukaan elokuvaamme? Tapaisinko hänet oikeasti kasvokkain? Viikon parin päästä tämä kaikki näytti olevan toteutettavissa!

Asiat eivät mene kuitenkaan aina niin kuin on suunnitellut niiden menevän – vaikka pääsimme palkkioista ja monista yksityiskohdista yksimielisyyteen, niin Ingrid ei koskaan saapunut miehensä kanssa Suomeen, sillä emme yksinkertaisesti saaneet sovitettua lopullisia aikatauluja yhteen. Sain kuitenkin myöhemmin sähköpostia, jossa hän kertoi olevansa jatkossa kiinnostunut yhteistyöstä, mikäli vastaavia tuotantoja käynnistyisi…

Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. En saa enää koskaan tilaisuutta työskennellä hänen kanssaan ja tutustua häneen paremmin. Aika itsekeskeinen ajattelutapa, eikö? Sen lisäksi että ajattelin viimeyönä näitä asioita, havahduin myös siihen, että me ihmiset ajattelemme kuolemaa todellakin usein hyvin itsekkäästi. Kun olemme päässeet sen ajatuksen yli, että miten itse siirtyminen ajasta iäisyyteen on käynyt kyseisen henkilön kohdalla, mietimme mitä se merkitsee meille – mitä MINÄ olen menettänyt. Ajatuksissamme kummittelevat usein ne asiat, mitkä meiltä jäi nyt kokematta ja mitä MINÄ en... jne. Entäpä muut ihmiset, läheiset ja omaiset (siis jos emme itse kuulu tähän ryhmään, kuten esim nyt). Miten he pärjäävät ja miltä heistä tuntuu? Kuinka paljon ajattelemme heitä ja heidän menetystään? Kuolema, oli se sitten läheisen ihmisen pois meno tai hieman etäisemmänkin, pysäyttää ajattelemaan – se pysäyttää ajattelemaan omaa elämää ja myös sen rajallisuutta. Se pistää ajattelemaan miten täällä vietetty aika kannattaa oikeasti käyttää ja mikä on OIKEASTI tärkeää!

Tänään ajattelen kuitenkin Ingridiä, avaan pullon hyvää punaviiniä ja katson hänen elokuviaan, sekä poltan mustaa kynttilää olohuoneen hämärässä hänen muistolleen. Oikeasti hän ei kuole koskaan, Ingrid Pitt elää ikuisesti elokuvissaan ja sydämissämme!

Rakkaudella Ingridille

-Sami-

Ultraväkivaltaisia unia...

2010-11-13T05:58:00.000-08:00

MITÄ HELVETTIÄ!!! Seiskan otsikoita on kylvetty joka puolella kaupunkia. Eri lehtikioskeissa ja kaupoissa on kyseisen lehden uusinta numeroa, numeroa jota en siellä haluaisi nähdä. Kuitenkaan yksikään lehti ole samanlainen, vaikka kyseessä on sama, juuri ilmestynyt uutukainen. Jokaisen lehden otsikossa nimeni kirkuu suurilla fonteilla. Loanheitto ja mustamaalaaminen on todella karkeaa ja ennen kaikkea julmaa. Esillä olevien keltamustien lehtien otsikot ovat tuomitsevia ja ne sattuvat syvälle sydämeen, vaikka kyse onkin unesta - sitä, että olen syvällä unessa, en sillä hetkellä kuitenkaan tiedosta.

Pientä hetkeä ennen tätä painajaismaista kujajuoksua kaupungin lehtikioskien välissä, olen saanut hyvältä ystävältäni puhelinsoiton. Hän kertoi huolestuneena, että kyseinen paskalehti on kaivanut esiin joitakin wanhoja valokuvia ja kaiken lisäksi haastatellut entisiä ystäviäni, saadakseen aikaan stoorin, jolla saataisiin aikaan vähän skandaalia. Ikävä kyllä, se toimii. Saan koko ajan matkapuhelimeeni tekstiviestejä, jotka huokuvat vihaa ja katkeruutta. Ne tuomisevat, syyttävät ja puhelin piipittää taukoamatta vaikka olen jo katkaissut siitä virrat. Tekstiviestit vaan jotenkin lipuvat puhelimesta tajuntaan, pieninä säkenöivinä pilvinä. Vihaan välillä unien logiikkaa. Enemmän kuitenkin vihaan sillä hetkellä Seiskan päätoimittajaa, jonka kynästä kyseinen tapahtumasarja on lähtenyt vyörymään.

Lähden raitiovaunulla kohti Punavuorta. En tiedä mikä on raitiovaunun numero, mutta kanssamatkustajat kertovat pyhää vihaa täynnä olevalle maniacille, että olen menossa oikeaan suuntaan. Pääsen punatiilisen rakennuksen eteen ja koetan etsiä oikeaa ovisummeria, mitä ei kuitenkaan löydy. Koko rakennuksessa kun ei sijaitse Aller nimistä yritystä. Olen aivan ihmeissäni ja raivona, kunnes joku ohikulkija kertoo, että koko toimitus on muuttanut Pohjois-Suomeen johonkin vanhaan puutaloon. Hän ei muista muista tarkkaan mistä pitäjästä on kyse, mutta ilmeisesti Muoniosta.

Seuraavaksi huomaan suuntaavani kohti Muoniota ja kuten kaikki tietävät, ei unessa matkustaminen ole aivan helppoa - varsinkaan, jos on kiire jonnekin. Alitajunnassani sykkii pelko siitä, että en löydä etsimääni. Jotenkin vaistoan sen, että kyseisen lehden toimitus on saanut vihiä siitä, että olen tulossa kostomatkalle. Ikuisuudelta tuntuva junamatka kuitenkin lopulta päättyy ja löydän etsimäni kohteen hyvinkin helposti - vanhan kaksikerroksisen hirsitalon aivan radan varresta. Itse kaupunkia en löydä, mutta sen ei ole väliksikään, sillä en ole mennyt sinne katsomaan maisemia, vaan pesemään verellä pois ne kirkuvat otsikot ja lehtijutut.

Talo on omituinen ja ovet vääristyneen vinoja. Toimituksen väki koettaa estää minua menemästä yläkertaan vedoten lehdistön sananvapauteen, joka ei merkitse minulle sillä hetkellä yhtään mitään. Raivaan ihmiset tieltäni ja isken samantien kauhusta kirkuvan päätoimittajan pään kaksin käsin huoneen perällä olevaan seinään. En mene tässä sen kummemmin yksityiskohtiin, kuinka kyseinen henkilö kohtasi loppunsa. Kerron kuitenkin, että kyseessä oli ultraväkivaltainen uni, jossa revin hänet paljain käsin, hampain ja kynsin kappaleiksi pitkin seiniä - se kertoo varmasti tarpeeksi. Omituisinta oli, että vaikka hän oli jo kuollut, niin muistan hänen edelleen anelleen armoa ja kertoneen, että hänellä on perhe ja lapset jotka kotona odottavat - se ei hillinnyt raivoani, vaan päinvastoin sai minut suuremman vihan valtaan.

Jos joku paskalehtien toimittaja lukee tämän blogin, niin se saattaa herättä
parhaassa tapauksessa mietteitä ja laittaa ajattelemaan ammatin varjopuolia;)

Kun viha ja raivo vihdoin viimein hiukan tasaantui, niin joku henkilökunnasta alkoi pohtimaan poliisin paikalle kutsumista. Muistan miettineeni kuumeisesti, pitäisikö koko henkilökunta päästää päiviltä, etteivät he pääsisi tapahtumasta eteenpäin kertomaan. Päädyimme yhdessä kuitenkin näiden ihmisten kanssa (weird!) siihen ratkaisuun, että vain he tekevät seuraa esimiehelleen, ketkä eivät voi asiasta vaieta. Todella makaaperi tilanne - jutella verissäpäin "teurastamon" keskellä siitä, kuka jää henkiin ja kuka ei... Mutta unissa voi sattua mitä tahansa!

Muistan unestani tämän jälkeen enää vain sen, että suurin huolenaiheeni on se, että jos joudun vankilaan, niin miten käy lapsilleni jotka asuvat luonani (olin unessa YH iskä). Vankilaan kun ei oikein voisi mennä kun heistä ei kukaan muuten pitäisi huolta. Itse veriteko ei tuntunut lainkaan väärältä tai pahalta - se oli mielestäni täysin oikeutettua ja ansaittua uhrien osalta. Ainoana huolena olivat lapset. En muista kuinka uni päättyi vai pääsikö se koskaan päätökseensä. Todennäköisesti ei. Kaikkea se alitajunta ja unimaailma teettääkin ja näitä jää joskus pohdiskelemaan pitkäksikin aikaa...

Tulen ehkä lisäämään tekstiä tähän myöhemmin ja pohdiskelemaan, mikä laittaa alitajunnan moisiin tekoihin unimaailmassa. Mistä tämä kaikki kumpuaa vai kumpuaako mistään. Unien tulkitsijoiltakin olisi mukava saada kommentteja ja palautetta;)

Ps. lukijoille tiedoksi: En ole mikään vaarallinen friikki - tämä oli vain uni ja totta helvetissä osaan erottaa mikä on unimaailmaa ja mikä todellisuutta (vaikka uneni joskus aika hämäriä ovatkin;)

Kameraostoksilla

2010-11-09T10:00:00.000-08:00

Okei, tämä tapahtui jo aikaa sitten, mutta tarina toimii meille kaikille opetuksena siitä, mikä on loppujen lopuksi myyjän ja asiakkaan välinen suhde ja miten toimii todellinen myynnin ammattilainen!

Elämää ja elektroniikkaa osa 213: Kameraostoksilla VERKKOSHOP.COM "yritysmyynnissä" (yrityksen nimi muutettu, jotta emme aiheuttaisi harmia ja pahaa mieltä kenellekkään. Tarinan liikkeellä eikä henkilöillä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa ja ne ovat fiktiivisiä - paitsi niiltä osilta jotka eivät ole...)

Hyvä myyntimies ei turhaan kartoita asiakkaan tarpeita vaan siirtyy suoraan
clousaamisvaiheeseen, sillä ammattitaitoinen myyjä tietää asiakkan puolesta,
miten homma toimii!

Asiakas saapuu suuren, tietotekniikan myyntiin keskittyneen yrityksen yritysmyyntiin ja hänellä on kainalossaan juuri ostettu 2.600eur videokamera.
-Hyvää päivää! Ostin teiltä juuri äsken tälläisen kameran ja nyt haluaisin tilata toisen samanlaisen.
-Hmm... Hienoa, sanoo myyjä hajamielisenä ja tuijottaa edelleen monitoria nostamatta siitä katsettaan.
-Haluaisin kuitenkin että kamera toimitetaan vasta tammikuussa, mutta voisin maksaa nyt 1.200 euroa etumaksuna ja koska huomasin, että teillä on myös osamaksumahdollisuus, niin kävisikö, että paketoidaan loppusumma puolen vuoden maksusuunnitelmalla, kysyy asiakas toiveikkaana rahanippu kädessään.
-Hhmmm, en nyt oikein tiedä, kiemurtelee myyjä vaivautuneena kuin hänellä olisi ilmavaivoja ja jatkaa, että onhan se nyt vähän hankalaa.
-Hankalaa, ihmettelee asiakas?
-Niin, kävisikö jos esimerkiksi tekisimme 36kk leasing sopimuksen, kysyy myyjä toiveikkaana?
-Eli maksaisin huimaa korkoa 3 vuotta ja sen lisäksi palauttaisin teille kameran kolmen vuoden jälkeen, kysyy asiakas aivan ihmeissään?
-Aivan, juuri näin, hihkaisee myyjä innoissaan siitä, että asiakas on ymmärtänyt tilanteen ilman sen kummempia vaivaannuttavia kysymyksiä ja turhia myyntiponnisteluita.
-Ei, ei käy, sillä käytämme kameroita paljon pidempään kuin sen kolme vuotta, sanoo asiakas yllättäen ajattelematta lainkaan myyjäparan tunteita.
Myyjä miettii kuumeisesti mikä nyt neuvoksi. Onhan tässä nyt tiedossa helppoa kauppaa kun asiakas on kerran tilaamassa. Sanotaan jo myyjän ohjekirjassakin, että clousaa poika clousaa!!!
-Haa! Te tarvitsette luottokortin ja me voisimme hyvinkin tarjota teille meidän omaa Master Cardiamme, hän julistaa tiskin takaa kuin evankelista kiihkossaan!
Asiakas lähes säikähtää myyjän vimmaa ja vetää tuoliaan kauemmaksi, jotta ei saisi kuulakärkikynää silmäänsä, jota myyjä jo tuputtaa sopimuspapereiden kera, jotta allekirjoitus saataisiin heti papereihin.
-Tuota noin, anteeksi nyt vaan kamalasti, mutta kun minulla on jo kaksi luottokorttia enkä tahtoisi enää kolmatta, sanoo asiakas arasti nyt jo selvästi pahoillaan siitä, että vie turhaan myyjän kallistakin kalliimpaa aikaa.
-No, sitten tämä menee vaikeaksi, sanoo myyjä ja kurtistaa kulmiaan.
Salamannopeasti hän vie kuulakärkikynänsä pois asiakkaan lähettyviltä, jotta tämä ei anastaisi sitä. Kyseessä on ilmeisesti köyhä asiakas, koska kyselee osamaksujen perään. Mistä lie sosiaalihuollosta rahat raapinut kasaan käsirahaa varten. Rikkonut vielä hyväkäs lastensa säästöporsaat, jotta summa olisi tarpeeksi iso ja uskottava.
-Eli teille ei kelpaa käteinen raha, joka olisi puolet kauppasummasta ja loput puolen vuoden maksuajalla, kysyy asiakas hiukan vakuuttavammalla äänellä, koska on onnistunut kerämään hiukan rohkeuttaan sillä aikaa, kun myyjän otsalohkon takaa on kuulunut ajatuksen aiheuttama raksutus ja verenpaineen nostattama tykytystä.
-Ei, valitettavasti emme nyt voi auttaa teitä, sanoo myyjä lopulta brittiläisen viileästi ja antaa ymmärtää, että keskustelu on päättynyt.
-No, kiitos ja anteeksi, toteaa asiakas ja poistuu rahoineen yritysmyynnin tiloista ja varoo aiheuttamasta enempää häiriötä ja harmia myyjälle.
Myöhemmin kameran ostaja miettii mielessään, että olipa kohtelias ja ennenkaikkea ammattimainen myyjä - tuosta pojasta tulee vielä jotakin!!!

Stalkkereita, onko heitä...

2010-11-04T00:14:00.000-07:00

Voi saatanan saatana! Jo kuudes soitto eri henkilöltä, joka kertoo että joku weirdo pommittaa heitä sähköposteilla ja tarjoaa rooleja hyvin epämääräisiin elokuviin. Jokaisessa postissa referoidaan allekirjoittaneeseen ja meilit alkavat: "Tapasin Sami Haaviston Night Visionissa ja...". Näyttää siltä, että Facebook ystävälistallani löytyvät neitokaiset ovat joutuneet totaalistalkkerin uhreiksi! Onko tämä minun syytäni, olenko johdattanut jonkun helvetin friikin ystävättärieni riesaksi? Palataan hetkeksi ajassa taaksepäin, niin kerron, mistä tässä kaikessa on oikein kyse...

Night Visions festivaalit alkavat olla Blood Ceremonyn osalta pulkassa ja olemme valmistautumassa Miian kanssa purkamaan osastoa ja pakkaamaan autoa. Vähän puolenyön jälkeen ständillemme saapuu isokokoinen, hieman oudosti käyttäytyvä kaveri, joka puhuessaan ei katso silmiin, vaan katse pyyhkii vuorotellen lattiaan ja kattoon, muttei vahingossakaan keskustelukumppaniinsa.

-Sami Haavisto, kysyy tämä pyylevähkö kaveri.

-Kyllä vain, vastaan ja ojennan käteni tervehdykseen ja tunnen pullean, hikisen velton käden puristuksen. Irrottaudun kaverin otteesta ja pyyhin käteni vaihvihkaan housun lahkeeseen.

-Tota, mulla ois tälläinen käsikirjoitus, haluutko lukee, hän kysyy ja ojentaa nipun papereita.

-Tottakai haluan, sanon ja otan samalla paperinipun häneltä vastaan, todeten kuitenkin, että siihen menee kuitenkin muutama viikko ennenkuin pääsen siihen keskittymään, sillä hommaa on ihan helvetisti.

-Tota, kuinka pian sä pystyt sen lukemaan, sanoo tiskin toisella puolella seisova mies, ikäänkuin ei olisi lainkaan kuullut vastaustani.

-Muutama viikko menee, vastaan uudelleen ja kerron, että saan kuukausittain käsikirjoituksia luettavaksi ja luen aina kaikki saamani tekstit.

Lupaan palata asiaan heti, kun vaan saan siihen aikaa, mutta kaveri ei ota lähteäkseen, vaan jää tuijottamaan Miiaa, joka on silminnähden vaivautunut saamastaan huomiosta. Onneksi festivaalien seuraava elokuva on esitysvuorossa ja kaveri lähtee raahustamaan salin pimeyteen. Totean, että tuolla kaverilla saattoi hieman olla lepakoita kellotapulissa ja aloitamme pakkaamaan tavaroita pahvilaatikoihin.

Sunnuntai, seuraava päivä:

-Kuka on Mr.R, kysyy Miian ääni puhelimessa.

-Hmmm... Ei aavistustakaan, vastaan hänelle ja ajatukseni raksuttavat nimen ympärillä.

-Mihin tää liittyy, kysyn uteliaana.

-No kyseinen heppu tarjoaa mulle leffaroolia uudesta elokuvastaan ja haluaa Facebook kaveriksi.

-Hemmetti, sen täytyy olla se sama tyyppi joka toi eilen mulle sen kässärin. Oota, otan kaverista vähän selvää, sanon ja päätämme puhelun.

Olen jo hyväksynyt Mr.R:n Facebook ystäväpyynnön ja nyt haluan tietää tuosta epämääräisestä nuorestamiehestä lisää. Googlettaminen tuo silmieni eteen välittömästi melkoisen määrän tuloksia ja tuijotan epäuskoisena Youtubesta löytyviä videoita, joisa esiintyvät myös Tukiaisen iki-ihanat sisarukset. Ei vittu, eihän tää sälli voi olla tosissaan, huokaan itsekseni?!? Olen shokissa! Olen elämäni aikana nähnyt helvetin huonoja elokuvia, mutta näitä videoklippejä ei voi edes kutsua elokuviksi, loukkaamatta tätä taiteenmuotoa.

Samassa Naamakirjan chattiruutu ponnahtaa auki ja kuka muukaan siellä huhuilee, kuin uusi tuttavani, jonka jo malttamattomana kyselee, että olenko lukenut hänen tarjoamansa käsikirjoituksen.

-Tuota noin, kerroin jo, että siihen menee muutama viikko että saan sen työnalle, vastaan hänelle kohteliaasti.

Aavistelen kuitenkin pahaa käsikirjoituksen osalta nähtyäni juuri näitä videoita, jotka saavat minut vieläkin hämmennyksen tilaan ja alan selailemaan työpöydälläni olevaa kirjoitusta samalla hänen kanssaan chatissa keskustellen.

-Mä vähän aattelin, että voitas ohjata toi leffa yhdessä, hän ehdottaa yllättäin, ja tivaa taas, että olenko jo lukenut käsikirjoituksen.

-Toimintatapoihini ei oikein kuulu yhteisohjaukset. En usko että tunkiolle mahtuu kahta kukkoa yhtäaikaa näissä hommissa, vastaan hänelle.

-Ai jaa, no sitten sä saat ohjata sen itse, jos haluut. Jos sä et tee siitä elokuvaa, niin mä teen, hän ilmoittaa ja kysyy taas kerran, että milloin pääsen kässärin lukemaan.

Olen käyttänyt käsikirjoituksen lukemiseen jo kokonaiset kaksi minuuttia ja totean, että se on nyt nähty ja se ei vastaa millään muotoa elokuvaa, jonka haluaisin tehdä. Muotoilen vastauksen kohteliaasti keskustelukumppanilleni ja kerron, että se ei oikein ole "Blood Ceremony Films" juttu.

-No mutta onhan siinä verta ja räjähdyksiä, hän vastaa tuohtuneena...

Keskustelu jatkuu vielä hetken aikaa ja päätän sen kohteliaasti toteamalla, että en usko yhteistyön tällä hetkellä olevan mahdollista, mutta kuka tietää mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan...

Sunnuntai, ilta: Lähitulevaisuuteen ei mennyt kauaa ja se toi tullessaan varsin odottamattomia asioita. Kymmenkunta puhelua sekä meiliä myöhemmin olen niin raivona, että moni ei tunnistaisi minua samaksi ihmiseksi mitä olen normaalisti. Kyseinen heppu on ottanut elämäntehtäväkseen Facebookissa olevien ystävättärieni vainoamisen ystävälistaltani. Viestit ovat käsittämättömän tökeröitä yrityksi houkutella näyttelijättäriä ja malleja mitä erikoisempiin rooleihin. Varotoimenpiteenä piilotan välittömästi kaikki ystäväni naamakirjastani. Tavoitan herra stalkkerin tutusta naamakirja chatista ja keskustelun sävy on täysin toinen, kuin aikaisemmin päivällä. Kohteliaisuus on kadonnut ja tilalla on jäätävyyttä ja ehkäpä "lievästi" pientä uhkaavuutta. Ilmoitan hyvin suorin sanoin, että se stalkkeeraaminen päättyy nyt, sillä jos se ei pääty, niin sen päättämiseen löytyy kyllä keinoja.

-Tarkoittaako tämä sitä, että en saa käsikirjoitustani takaisin , hän kysyy ja hölmistyn täysin.

-Luonnollisesti palautan käsikirjoituksesi, mutta jos kuulen sielä yhdenkin henkilön joutuneen vainoamisesi uhriksi, niin saavun palauttamaan sen ovesi taakse henkilökohtaisesti. Ilmoitan asian niin, että sen ei luulisi jäävän epäselväksi!

-Ai kun kiva, sitten me voidaan tehdä samalla sovinto, hän sanoo ja saatan kuvitella pienten vetisten siansilmien loisteen monitorin kajosssa (muuta en halua edes kuvitella).

WHAATTT!!! Ei voi olla totta? Ei voi vittu olla totta?!? Sovinto? Tämä friikki ei elä tässä maailmassa! Keskustelumme ei jatku enää pitkään ja se päättyy täydelliseen yhteisymmärrykseen. Stalkkerointi päättyy uskoakseni tähän. Ikävä kyllä se saattaa tarkoittaa sitä, että tuttujen näyttelijättärien ura hänen tuotanoissaan voi olla menneen talven lumia. Ehkäpä he voivat elää tämän menetyksen kanssa (ps. jos haette hepun tuotantoihin, niin nimeeni referoiminen saattaa aiheuttaa hänelle hengenahdistuksia, stefan pettämisen ja sen myötä hajuhaittoja yms).

Fiiliksiä stalkkeeraamiseen? Mieti uudestaan...

Loppusanat: Ei voi todeta muuta kuin että olipahan episodi ja ihmisistä oppii aina jotain uutta. Ehkä tärkein asia tähän liittyen on se, että jos joku henkilö (valokuvaaja, elokuvantekijä) referoi nimeeni houkutelleessaan sinua malliksensa tai näyttelijäksi/näyttelijättäreksi tuotantoonsa - suhtaudu siihen varauksella. Syy siihen on, että jos suosittelen jotakin henkilöä, niin teen sen aina henkilökohtaisesti. Esimerkiksi vaikka tunnenkin kymmeniä "valokuvaajia", niin vain kaksi heistä on suosituslistallani - se miksi en heitä muita aina kaikkiin projekteihin suosittele, niin jää omaksi salaisuudekseni...

BLOOD for the BLOOD GOD!

2010-11-02T07:45:00.000-07:00

Sain auton tänään teippaamosta, missä se sai uuden sopivan synkeän "Blood Ceremony" ilmeen. Täytyy sanoa, että siitä tuli helvetin hyvännäköinen ja värit matsaavat toisiinsa aivan täydellisesti. Kyllä tällä kelpaa huristella ympäri Suomea ja aiheuttaa hämmennystä kanssaihmisissä. Katolla makoileva Vampyyri ainakin sai jo tänään paljon katseita osakseen, sillä se on juuri sopivalla korkeudella rekkakuskeille sekä linja-autoissa matkustaville henkilöille ja mikäs sitä katsellessa.

Kaikkia auton teippaus ei tule miellyttämään, mutta ei ole tarpeenkaan niin kauan, kun jättävät vaan teipit rauhaan. Henkisesti olen jo valmistautunut siihen, että saatan löytää jonkun kilipää uskovaisen repimässä tarroja pyhän kiihkon vallassa. Saattaa myös käydä niin, että kyseinen hihhuli löytää siinä tapauksessa itsensä keräilemässä purukalustoaan samaiselta parkkipaikalta... Aikuisilta ihmisiltä, jotka vieläkin uskovat mielikuvitusystäviin voi odottaa mitä tahansa. Tämä on tullut jo moneen kertaan todettua. Ääriesimerkit heistä kun eivät tunnu käsittävän sitä, että viihde on viihdettä ja sillä ei (välttämättä;) ole mitään tekemistä WanhanKehnon palvomisen tai muiden huuhaa kulttien kanssa!

Viime hetken lisäyksenä kylkiin ilmestyivät myös punaiset naispaholaiset, mitkä tasapainottivat kokonaisuutta kivasti. Samalla ne toivat lisää eloa ja näyttävyyttä kärryyn. Vaikka Datsun onkin nyt tarroitettu joka puolelta, niin auton peräpäässä on vielä tilaa ja näillä näkymin sinne ilmestyy vielä hetken kuluttua pari kutistettua päätä irvistelemään perässä ajaville kuljettajille

Ai niin! Saattaa olla, että tämä "Blood Ceremony Legion" kaara ei tule olemaan ainut laatuaan. Olen jo miettinyt, että voin hyvinkin kustantaa tarroituksia muihinkin autoihin, jotka alkavat kantamaan yllään Blood Ceremonyn värejä. Tarrat Bafometiltä ja asennukset hoidan itse. Olisipa se komiaa, jos liikenteessä olisi useampikin tälläinen menopeli - hakemuksia saa laittaa tulemaan:)

NordicFantasy.info arvosteli "Black Blooded Brides of Satan" -elokuvan

2010-10-31T22:22:00.000-07:00

Sain tänä aamuna lehdistötiedotteen, missä kerrottiin uudesta www-sivustosta, joka keskittyy Pohjoismaisen genre-elokuvan (Kauhu, exploitaatio, Sci-Fi) esittelyyn. Yhtenä sivuston tarkoituksena on tuoda näitä elokuvia, niiden taustoja ja tekijöitä paremmin näkyville kansainvälisellä mittapuulla ja löytää niille lisää yleisöä sekä näkyvyyttä. Ilokseni huomasin, että viimeisin elokuvamme oli päässyt arvosteltujen elokuvien joukkoon!

Ohessa arvostelu olkaa hyvä: Rape, snuff movies, black metal, devil worshippers, drug abuse and corrupted priests are some of the ingredients in Finland’s first foray into Satan horror. Black Blooded Brides of Satan is part social commentary, part splatterfest, and part exploitation.

The story in Black Blooded Brides of Satan is a bit episodic and fragmented, but deals with alienated young people who seek comfort in drugs and religions that are no good to your physical or mental health. A young girl is recruited into a cult that worships Satan, after having had a quarrel with her parents and being kicked out by her boyfriend. She believes the cult will offer her strenght and sympathy; in stead, she can’t handle the pressure, and tries to get out. At the same time, several naked, raped and dead girls are found around Helsinki.

Finland has a reputation in some countries for making dark and bleak movies and TV drama. Every Norwegian who grew up in the 70s and 80s remember the depressing “Finnish TV theatre”, which later has been explained by sociologists as being partially true. The Finns are Nordic champions in doom and gloom, so when this movie comes along with no bright moments whatsoever, it does not sur prise me. The film shows broken down relationships, astray youth, negative subcultures and nonfunctioning institutions. Even the presumed good guy is a groping bastard. I would not go as far as saying the movie is typical Finnish, but no other Nordic country would be a more natural cradle for this movie. The movie is filled with other Finnish clichés too. Vodka, winter and macho attitudes (that includes many of the women) are things you expect in a Finnish movie, and they are present at full effect.

Another important aspect of this movie is the fact that it is an independent, super-low-budget home-made movie. I bet none of the actors or crew members are professionals. Very little money and technology have been used to make the movie look good, and both artistic and technical efforts are of amateur-level quality. This means there are many things one cannot expect from the movie, and you cannot critizie it for everything it lacks. Slow pacing, too much dialogue, muddy visuals and all that; these are things you have to live with. What remains is the energy and interest everyone has put into the movie. It’s a very brutal movie, and the intentions have been the best. At one point I thought they would go over the top, and obviously they went as far as they could in order to keep the movie legal, so there is nothing wrong with the visions and ideas of the director, writer and producer. In fact, the end of the movie puts a new spin on the rape-revenge concept, a spin only gloomy Finns could have thought of.

Black Blooded Brides of Satan is definitively not for everyone. Even when you are used to low-budget amateur movies, the graphic violence, brutal rapes and depressing ending put the movie in a disturbing category which cannot be compared to 99% of other entries in the splatter-exploitation genre. I’ve seen nazisploitation movies that are more cheerful than this one. The movie balances on a very fine line between violent and sick entertainment, which I think was the ultimate goal of the makers. I just hope the movie does not reflect the mental state of youth in Finland today. That would be really depressing.

Rated 7 of 10 (more gore in the middle part would have made it an 8).

www.nordicfantasy.info


At nordicfantasy.info we will publish news, reviews, videos and background information on science fiction, horror, fantasy and exploitation films and TV from Norway, Sweden, Denmark, Finland and Iceland. Nordic horror and genre movies are currently gaining momentum but are not reported enough in international media. nordicfantasy.info aims to promote our homegrown genre films to an international audience, and is the first media ever to do so under one roof. "The internet is full of information on every
possible topic, but no single source focuses on Nordic horror and fantasy films..... until now! I hope nordicfantasy.info will become THE place to go to for news and reviews on horror, fantasy and exploitation films from these five neighbouring countries", site editor Glenn Folkvord says.

Site editor Glenn Folkvord (b. 1974) is a Norwegian journalist, critic, editor and media development.

Illallinen Belialin isän kanssa

2010-10-29T15:26:00.000-07:00

Kello on jo reilusti yli puolenyön... Kohta pitäisi mennä nukkumaan, mutta uni ei varmasti ota vielä tullakseen, sillä kehossa on virtaa kuin pienessä ydinvoimalassa konsanaan. Ehkäpä iltapalksi vielä yksi Sirtaludi tasoittamaan helvetillistä selkäsärkyä ennen nukkumaan menoa? Veikkaanpa, että tällä tavalla tulee taattua treffit NukkuMatin kanssa, mutta sitä ennen muutama rivi päivän tapahtumista...

Tänään on ollut kyllä mitä loistavin päivä ja sellaisia on ilo jakaa ystävien kanssa. Olemme kylväneet koko illan Night Visions 2010 -elokuvafestivaaleilla Blood Ceremyn standilla saastaa ja turmellusta, myyden festivaaliyleisölle elokuvia ja t-paitoja. Kauppa kävi vähintäinkin kohtuullisesti ja vaikka olisikin ollut mukavaa päästä katsomaan itse rainoja, niin vähintäin yhtä mukavaa on tavata festivaaliyleisöä tiskin toiseltakin puolelta käsin. Päivän suosituimmat paidat olivat "I love zombies", "Mom, Dad, Me & Satan" ja "Meidän äiti tekee teidän lapsista ruokaa". Elokuvien puolella myyntihitti oli itseoikeutetusti Frank Henenlotterin uusin elokuva "Bad Biology", joka suorastaan revittiin käsistä.

Ilme kohdillaan=D (Allekirjoittanut sekä Miia Auri-Elinan ottamassa kuvassa)

Tähän liittyen, illan kohokohta oli hampurilaisillallinen itse ohjaajasuuruuden (sekä hänen kuvaajansa) kanssa Ravintola Copacabanassa! Samalla kun nautimme kolmeen pekkaan suomalaisen ravintolapalvelun "ystävällisyydestä" ja kohtuullisen mauttomista annoksista, oli meillä hyvää aikaa kelpo haastatteluun koskien Henenlotterin uraa ja elokuvia. Kävimme läpi elokuvia alkaen Basket Casesta Brain Damageen. Frankenhookerin tuotannollisista painajaisista aina uuden elokuvan haasteisiin ja tulevaisuuden suunnitelmiin. Lisäväriä Frankin haastatteluun antoi myös Bad Biologyn kuvauksesta vastannut Nick Deeg, joka tulee olemaan mukana myös Henenlotterin seuraavassa elokuvassa kuvaajana. Harmillista kyllä, uudesta elokuvasta kaksikko vaikeni visusti, ja kieltäytyi antamasta aihealueesta pienintäkään vihjettä.

Tuntia ja lukuisia mielenkiintoisia tarinoita myöhemmin, palatessamme takaisin Maksim -elokuvateatterin suojiin, Frank tiedusteli vielä tarkemmin suomalaisesta saunakulttuurista. Järkytystä aiheutti tuntemattomien uroiden keskenään harrastama alastomuus ja siihen liittyvät oudot rituaalit.

-Hei Nick, mitä tuumaisit, jos sanoisin että mennään ensiviikolla Suomeen, riisutaan siellä miesporukassa kaikki vaatteet pois ja piiskataan toistemme hiksiä vartaloita oksilla... Voiko mikään olla enää enempää gay meininkiä?!? Meillä New Yorkissa vastaavaa tapahtuu kuulemma vain kinkybileissä, sanoo Frank päätään puistellen ja katoaa festivaaliyleisön sekaan kieltäytyen ehdottomasti osallistumasta moiseen toimintaan...

Ilmeisesti Night Visionin järjestämä saunavuoro kunniavieraalleen jäi tällä kertaa käyttämättä.

Aarteet omistuskirjoituksilla...

Haastattalu on nyt purkissa ja valmiina jaettavaksi kaikelle kansalle. Koetetaan saada se kokonaisuudessaan seuraavaan "Blood Ceremony Magazineen" joka ilmestyy ensi vuoden puolella. Nyt tuntuu siltä, kuin NukkuMatti alkaisi kolkutttelemaan anestesiakartullaan takaraivoon ja Sirtaludien vaikuttttttttttttttttt.................... grooh zzz zzz zzz

Elokuvan tekeminen on pelkkää glamouria ja säihkettä - yeah right!

2010-10-27T22:39:00.000-07:00

Creepings!

Aika avata mielipuolen päiväkirja ja tähän tarkoitukseen sopii mainiosti elokuinen kuvausviikonloppu, liittyen uuden elokuvamme "The CURSE of the WITCHES BLOOD" kuvauksiin... Kun kaikki menee pieleen, niin uskokaa pois - kaikki voi mennä vieläkin pahemmin pieleen! Jos olisin itsetuhoinen ihminen, niin olisin varmasti tähän mennessä maalannut työhuoneeni katon aivon kappaleilla, luunsirpaleilla ja koristellut koko komeuden vielä hauleilla - yhdellä ainoalla posauksella (jo moneen kertaan, mikäli se vain olisi mahdollista). No, vitsit sikseen, en ole itsetuhoinen, vaikka elokuvanteko varmasti onkin pahinta masokismia mitä ihminen voi itselleen tehdä. Jokainen meistä luo oman helvettinsä...

Kuvassa: Antti Räisälä, minä sekä Lennart Mad

7. elokuuta AnnoDemoni 2010 lähdimme kuvaamaan uuteen elokuvaamme (CotWB) kohtausta, jossa Mathew palaa sodasta kotiin. Aikataulut lähtivät kusemaan alusta lähtien ja huolella. Se ei ollut ongelmista suurin, sillä tiesimme jo etukäteen, että näin kävisi. Syy siihen oli, että paikalla ei olisi yhtään pääkuvaajaamme vaan joutuisimme kuvaamaan kohtaukset SpecialFX-neromme Antin kanssa (meidän kahden talentit löytyvät loppujen lopuksi muualta, kuin kuvaajana toimimisessa;). Uskomatonta kyllä, saimme alkupään kuvaukset purkkiin "vain" toista tuntia myöhässä alkuperäisestä suunnitelmasta ja lähdimme kohti pääkuvauslokaatiota (ja kuvattu materiaali on todella komeaa siitäkin huolimatta, että emme todellakaan ole kameramiehiä).

Mika Vattulainen esittää elokuvassa sodasta palaavaa Mathewia

Seuraavaksi siis kuvaamaan illan pääsettiä. Pääsimme viimein perille muutamien eksymisten jälkeen. Paikkaan, jonka olimme käyneet katsastamassa jo päivää aiemmin. Itse asiassa saimme viereisen tontin omistajalta luvan kuvata vieläkin komeammassa ympäristössä - LOISTAVAA!!! No, ei muuta kuin kamoja purkamaan ja laittamaan kuvauskalustoa toimintakuntoiseksi. Agrekaattia metsään siirtäessämme, kuului jalkojeni alta epämiellyttävä rusahdus, jota seurasi korvia huumaava surina... Jos kerron että olen ampiaisfoobikko, niin se riittänee toimimaan alustukseksi (Fobia = hallitsematon pelko). Kantapääni alla rikkoutuneesta maa-ampiaspesästä nousi ilmaan välittömästi satoja hurjistuneita ampiaisia, jotka hyökkäsivät välittömästi kuvausryhmämme kimppuun!!! Ilma sakeana ampiaisista pakenimme kuka minnekkin huutaen ja huitoen. Pistoja satoi joka suunnasta näiden viheliäisten hirviöiden toimesta. Yllättävää kyllä, en itse saanut ainuttakaan pistoa (joku sanoi, että juoksin kokooni nähden lujempaa, kuin kukaan olisi uskonut - vrt. wanhat piirretyt ääniefekteineen).

Surinan lakatessa ja ampiaisten rauhoittuttua, wanha sotaratsu, lähes 30 vuotias heponen saapui paikalle 5km ratsastuksen jälkeen (meillä ei ollut traileria) ja olimme valmiina alkamaan purkittamaan kohtausta (Siirettyäemme kuvauskaluston kauemmaksi ampiaisista). Hevosvanhus oli jo tässä vaiheessa väsynyt jä läkähdyksissä pitkästä kuvauspäivästä yli 30 asteen paahteesta eikä enää suostunutkaan (ymmärrettävästi) yhteistyöhön. Lisäksi sotaratsu parka satuttu itsensä ja hänet vietiin verta vuotavana paikattavaksi ja lepoon. Kuvaukset eivät voineet enää siltä osin jatkua, joten "vituiksi meni". Paikalle saapuneet näyttelijät, jotka olivat tulleet Kotkasta saakka Kirkkonummelle, jouduttiin lähettämään kotiin. He olivat odotelleet tuntikausia vuoroaan, päästäkseen näyttelemään - turhaan. Tällä kertaa kohtausta ei voitu purkittaa ja se jouduttiin kuvaamaan seuraavana viikonloppuna uudestaan - tällä kertaa kaukana alkuperäisestä lokaatiosta, sillä jostain syystä tuntui, että ensimmäisen paikan yllä leijui paha karma (ampiaisten lisäksi).

Päätimme siis purkaa kuvauskaluston, siirtää romut autoihin ja lähteä pois paikalta tappion kärsineenä. Luulisi että tässä oli ongelmia jo riittämiin, mutta ei! TV-Shopin tädin sanoin: "Eikä tässä vielä kaikki!" kruunasi koko homman. Ryhmämme uusin työkalu ja ylpeys, (1.000 euroa maksanut) KRAANA oli purettu ja siirretty odottamaan lastaamista Datsuniin. Erikoistehostemiehemme Antti ei tätä huomannnut, vaan käynnisti auton ja ajoi vahingossa kraanan yli. Kuului räjähdys auton eturenkaan puhjetessa ja suhinaa, kun ilma purkautui ulos tuhoutuneesta renkaasta. Renkaan alla olivat kraanan puoliskot pahasti solmuun vääntyneinä. Kun saimme ne sieltä viimein pois, niin totesimme tuhon tapahtuneen! Onneksi kraana saadaan näillä näkymin ehjättyä - Antin rengasta ei.

Kuva kertoo kaiken...

Vihamielisten ampiaisten ympäröimänä (kyllä, ne pirulaiset heräsivät uudestaan) Antti ja Mika sitten operoivat raskaan amerikanraudan renkaan tilalle vararenkaan Datsunin tunkilla. Tunkki on suunniteltu noin 2 kertaa kevemmän auton nostoon, mutta kyllä se silläkin ilmaan saatiin - pehmeästä maasta huolimatta. Lopulta saimme auton ajokuntoiseksi ja pääsimme pois tuosta kirotusta paikasta. Emme yksinkertaisesti voineet enää muuta kuin nauraa. Kun homma menee näin överiksi, niin kaikki menee sliloin jo hysterian puolelle...

Ps: Mitä tästä opimme - emme yhtään mitään. Elokuvan teko jatkuu entisellään ja uudella innolla (Lisää tähän "hulluus hymiö")!!!