LAST DAY IN HEAVEN

Viime perjantaina  PRKL Clubin stagelle kiipesi legendaarinen Barathrum, bändi joka herättää keskustelua ja tunteita. Barathrum on legendaarinen kahdessa mielessä – ja tämä nyt kaikella ystävyydellä bändiä kohtaan, sillä pidän todellakin heidän musiikistaan ja Demonoksen iskujoukoista, jotka olen tässä viime vuosien aikana oppinut tuntemaan.

Ensinnäkin Barathrum on legendaarinen siinä mielessä, että he ovat olleet, ja ovat edelleen musiikkinsa puolesta Suomi Black Metallin kulmakiviä vaikka kuka sanoisi mitä. Helvetin kovia levyjä kerta toisensa jälkeen julkaissut bändi on musiikilliselta anniltaan kylmää terästä keuhkoihin ja tuhoavaa liekkimerta tärykalvoille. Eipä taida tällä bändillä huonoja levyjä olla…

Se toinen puoli, mikä on nostanut bändin legendaariseksi onkin sitten se surullisempi puoli. Näin heidät ensimmäistä kertaa TUSKAssa josku 2000-luvun alussa pienessä teltassa ja keikka oli vähän helvetin kova! Olin kuunnellut bändiä ties kuinka kauan levyjen muodossa, mutta tuo keikka niittasi bändin suosikeihini kun heidät livenä vihdoin viimein näin. Ehkäpä olin hiukan myöhäisherännäinen monien muiden rinnalla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vieläkin muistaa Demonos Sovan räävittömät spiikit jyväskyläläisen turvamiehen tai jonkun vastaavan solvaamisesta, kastraatiosta, jälkikasvun tuhoamisesta ja ties mistä. Ennen kaikkea muistan raivokkaan setin, jonka jälkeen oli takki tyhjä kun vihdoin viimein pikkuteltasta aurinkoon poistui!

Kokemani TUSKAn keikka ei ollut surullinen – kaukana siitä, mutta kamalaa katsottavaa oli se helvetin alamäki joka oli alkamassa. Aikakausi, joka kulminoitui keikkoihin, joista ei olisi halunnut lukea/kuulla. Olisin voinut jättää väliin jopa Keravalla soitetun keikan, jota lähdin pitkästä aikaa katsomaan siinä toivossa, että bändi olisi taas löytänyt itsensä.
Bändiä ei pitkään aikaan tunnettu keskusteluissa tappavan tarkasta soittotaidoistaan livenä tai lava -showstaan, joka muistettaisiin vuosien ajan positiivisessa hengessä. Bändi tuli monella muulla tapaa sitäkin tunnetummaksi. Mielestäni tähän aiheeseen ei kannata mennä sen syvemmin. Luulenpa että jokaisella on oma näkemyksensä tuosta kaudesta, joka jollain tavalla päättyi Kaaos Zinenkin arvostelemaan PRKL Clubin keikkaan. Turha sitä paskaa on enempää kaivella jos bändi on itse onnistunut sieltä mudista ulos kaivautumaan. Pääasia on se, että he ovat saaneet jo suurimmaksi osaksi karistettua loan viitoiltaan ja keikoille saapuu enemmän ja enemmän väkeä – ja nimenomaan katsomaan kovaa keikkaa, eivät sirkusta. Barathrum elää ilmiselvästi uutta tulemistaan ja on löytänyt suunnan, joka on todellakin ylöspäin – helvetin hienoa!

(Photo by Mervi Tikkanen)

Uudelleen julkaisujen myötä, joista varsinkin INFERNAL on niin kova kulttuuriteko, on saatu voimaa ja intoa niin, että se näkyy keikoilla. Kyseinen Vinyyli pyörii ainakin allekirjoittaneen levysoittimessa kerta toisensa jälkeen ja saattaapa kyseessä olla jopa orkesterin paras kiekko! Näiden uusintajulkaisuiden myötä on bändi saanut ihan uusiakin faneja – ainakin näin levykauppiaan näkövinkkelistä.
Tuotantoa on ollut helvetin hieno suositella niille henkilöille, joille bändi on jäänyt vieraaksi viime vuosien maineensa vuoksi. Ja kun saa palautetta, että nämähän ovat hiton kovia, voi itsekin hymyillä leveästi. Sen lisäksi että myyn enemmän kuin mielelläni bändin tuotantoa, voin ylpeänä todeta että olen myös saanut painaa pieneltä osin peukalon jäljen bändin historiaan promokuvien muodossa – eihän se paljoa ole, mutta jos on pitänyt bändistä vähän helvetin kauan ja arvostaa sitä, niin silloin sillä on enemmän arvoa kuin jonkun muun bändin kuvaamisessa, joka ei ehkä ole niin merkittävä itselleni. Vaikea selittää…

HAIL BARATHRUM!

HOWLS of WINTER II

Torstai aamu 12.2.2015 Olo on kuin piiskatulla kuormajuhdalla konsanaan. Selässä rinkka ja kummassakin kädessä helvetin suuri matkalaukku täyteen poljettuna T-paitoja, huppareita ja pinssejä. Tässä sitä nyt ollaan, matkalla ihan ensimmäiselle ulkomaankeikalle kera Horror-Shopin.

Torstai ilta 12.2.2015 Taksikuski kaartaa pimeälle sivukujalle. Vilkaisen taustapeilin kautta gruusialaisen näköistä sänkinaamaa ja mietin, että näkeeköhän minussa potentiaalisen ryöstettävän. Olen varma, että pian nurkan takana odottaa liuta vuoristorosvon näköisiä karpaaseja anestesiakarttujen kera, joten kiristän vaihvihkaa maihareiden nauhat takapenkillä. Ilmaiseksi en perkele luovuta, vien ainakin muutaman mukanani! Pian kuitenkin havaitsen nuhjuisen tiilitalon seinällä valaisemattoman mainoskyltin, joka kertoo, että olemme sittenkin ihan oikeassa osoitteessa. Huokaisen helpotuksesta ja maksan kuskille matkasta.

Seison hetken aikaa tihkusateessa ja katselen ympärilleni. Mihin helvettiin sitä on taas tullut päänsä tungettua. No, täällä ollaan ja hoidetaan homma kunnialla. Alan raahaamaan tavaroita ylös portaita, jotka ovat vähän perkeleen kapeat ja jyrkät. Uskon että ne karsivat liian humalaiset asiakkaat ravintolasta ihan luonnostaan ja myöhemmin saan kuulla, että ravintolan takaa olisi ollut huomattavasti helpompi roudata kamat sisään...

Ihmisiä alkaa virtaamaan sisään ja bändit nousevat stagelle vuorollaan. Joku on joskus sanonut, että Viron metalliskene on kuihtunut ja siellä käy vain kourallinen väkeä keikoilla – voi kuinka väärässä hän olikaan. Väkeä on paikalla melko mukavasti ja kaikki rokkaa erinomaisen hyvin. Olut on halpaa, keikkatila toimii kuin moderni teurastamo, tukkameren raivotessa luusahan kirkunan tahdittamana. Kauppakin käy mukavasti ja pääsen omilleni jo ensimmäisen illan aikana. Hyvä fiilis valtaa alaa ja kun autoakaan ei tarvitse ajaa, sallin itselleni muutaman kylmän huurteisen. Vaikka jo ensimmäiset bändit olivat varsin perseelle potkivia, niin tajunnan räjäyttää illan päätteeksi INQUISITION, jonka setti ei jätä kenellekään epäselvää siitä, kuka on festivaalin pääesiintyjä! Harmittelen, että heillä ei ole enää LP levyjä myynnissä, mutta ostan sen sijaan T-paidan, koska haluan itselleni jonkun muiston tuolta keikalta. Harmittavan usein kun bändillä olisi tilaisuus tehdä helvetin hyvää myyntiä, ei sitä myytävää sitten olekaan mukana. No, tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus ja siihen pitää vaan tottua. Kuuluu ehkä UG kulttuuriin että levyjä ei ole niin helposti saatavilla?

Perjantai 13.2.2015 Sade hakkaa hotellihuoneen ikkunaan. Herään hyvissä ajoin ennen kellon soittoa ja suihkun kautta siirryn käytävään odottamaan hissiä. En odota aamiaiselta juuri mitään, sillä hotellihuone ei anna siihen ennakko-odotuksia. Homeelta haiseva laivanhytin irvikuva kelpaa juuri ja juuri nukkumiseen, mutta ei siellä varsinaisesti voi sanoa viihtyvänsä hereillä. Hintaansa nähden se on kuitenkin erinomainen ja hyvä veto festivaali organisaatiolta. Silkkikalsarit voivat tarvittaessa hankkia kalliimmankin majoituksen, mutta tähän elämään karaistuneille jo katto pään päällä on plussaa. Aamiainen sen sijaan yllättää positiivisesti, jollei keitettyjä pekoneita lasketa mukaan. Hyvin ravittuna siirryn takaisin huoneeseeni pystysuunnassa kolistelevalla metallisella ruumisarkulla ja sen jälkeen näkisin pitkästä aikaa Tallinnaan muuttaneen ystäväni, joka sai tarpeekseen Suomen verotuksesta ja siitä, kuinka valtiomme koettelee pienyrittäjiä. Itseasiassa kun siellä katselee ympärilleen, niin ilmapiiri ei ole lähellekään niin masentunut ja alakuloinen kun hieman pohjoisessa pääkaupungissamme. Lisäksi on helppo uskoa tarinat Viron yrittäjämyönteisyydestä istuessani hänen mersuunsa suunnatessamme kohti lounaspaikkaa.

Perjantai ilta starttaa Tapperissa ja tällä kertaa en valmistaudu kahakkaan taksikuskin kanssa, joka kurvaa jo tutuksi tulleelle alueelle. Odotukset ovat ensimmäisen illan jälkeen pirun kovat. Nyt tehdään massia ja saatanpa riipaista pienet kännitkin siinä sivussa. Kun autoa ei edelleenkään tarvitse ajaa eikä kamoja roudata pois paikalta, niin olosuhteet ovat siihen kerrassaan otolliset. No, aina ei mene niin kuin elokuvissa ja ne massit jäävät tekemättä, sillä paikalle ei saavu yhtä paljon väkeä kuin edellisenä iltana. Tai sitten ne perkeleet katsovat keikkoja eivätkä saavu ostoksille. Päätän keskittyä enemmän bänditarjontaan ja se ei ole lainkaan huonompi veto.

Illan kovin bändi on ehdottomasti INFERNO (CZ) jonka musiikkia tukee huolella rakenneltu lavarekvisiitta. Jylhän upea Black Metal täyttää tajunnan kynttilöiden luodessa saatanallista kajoa usvan keskeltä ja näinä hetkinä tuntee sen, miksi tämä musiikki laji on enemmän kuin musiikkia. Tälläisenä hetkenä on helppo unohtaa se, että on saapunut edustamaan puotiaan toiseen maahan ja sitä vain katoaa tuohon maailmaan.

 

Sataa. Öinen teollisuusalue. Ei valoja missään. Olen nähnyt tämän kaltaisen elokuvakohtauksen aikaisemmin katsottuani ”Hostel” elokuvat. Tuntia aikaisemmin olin saanut ryppyisen käsin kirjoitetun paperilapun paikalliselta Black Metalistilta. Lapussa luki vain osoite ja sain kehoituksen saapua paikalle yksin. En saisi paljastaa osoitetta kenellekään. Humalatilasta huolimatta minulla on kuitenkin sen verran itsesuojeluvaistoa, että päätin ottaa muutaman Hyvinkään vahvistuksen mukaan, sillä jos joku koettaisi riipiä minulta yön pimeydessä ruosteisella kirurginveitsellä munuaiset kehosta, meitä olisi useampi karpaasi tappelemassa vastaan. Seisomme pimeydessä, romahtamaisillaan olevien rakennusten välissä kuin orvot pirut. Mielessä käy, että entäpä jos ottaisimme taksin ja lähtisimme hotellille, mutta eipä siellä suunnalla paljon takseja tunnu liikkuvan. Kyytimme valokeilojen kadotessa pimeyteen on paikan ainoa valo pieni kynttilä, joka lepattaa muutaman sadan metrin päässä ruosteisen oven edessä. Suuntaamme kulkumme kohti liekkiä ja enempää en voi kertoa tästä seikkailusta, sillä siihen minulla ei ole lupaa...

Lauantai 14.2.2015 Ai saatana mikä olo! Hotellihuoneen seinät lähestyvät joka suunnalta ja pelkään niiden jauhavan minut pahanhajuiseksi hikiseksi luunsirpaleiden ja jauhelihan murskaksi. Huono olo on sanoinkuvaamaton ja pian pelkään, että ne seinät eivät teekkään minusta selvää ja jään henkiin. Aamiaisen jälkeen vajoan takaisin armahtavaan uneen, joka kuitenkin riepottelee painajaisesta toiseen. Aika ei anna armoa ja kello kulkee vääjäämättä eteenpäin ja pian Tapper avaa taas ovensa. Suolainen ruoka ja kylmä olut virvoittavat kuitenkin pian ruumiin, vaikka sielu on vielä jossain edellisen yön pyörteissä. Ruumista kalvava paha olo kuitenkin väistyy pian ja olen taas vauhdissa pöytäni takana. Tänään tuntuu taas siltä että väkeä on enemmän liikenteessä ja edellisenä päivänä tyrehtynyt kaupankäynti ottaa tuulta alleen. Vesilinjalla on hyvä olla ja käyn vähän väliä vilkuilemassa keikkoja. Itse asiassa kojulla on turha päivystää keikkojen aikana, sillä ihmiset siirtyvät jouheasti poissa ravintolan tiloista lavan eteen.

Hymyilen itsekseni. Tätä parempaa työtä ei vaan voi olla. Joskus voi heittää totaalivapaalle, näkee toinen toistaan parempia keikkoja ja samalla tapaa uusia ja vanhoja ystäviä – vielä jonain päivänä kun pystyn maksamaan itselleni säädyllistä palkkaa, tämä hipoo täydellisyyttä. Nyt taistellaan nälkäkuoleman partaalla, mutta vielä jonain päivänä tämä kannattaa. Jos en uskoisi tähän, niin taistelun voisi saman tien lopettaa. Toisaalta tässä on nyt koko omaisuus kiinni ja mitään muutakaan tuskin on tarjolla, niin muuta vaihtoehtoa ei ole. Tämä taistelu käydään viimeiseen mieheen…

Sunnuntai 15.2.2015 Laiva keinuu aalloilla ja kammottavalla äänellä raakkuva klowni saa aikaan enemmän kauhun väreitä kuin naurun tyrskähdyksiä. Istun Antagonist Zeron hemmojen kanssa laivan keulabaarissa ja homma karkailee hysterian puolelle. Porvoon MetalliKreivi Ben painaa päänsä hartioiden väliin, sillä ilmeisesti hänellä on joku tuttu pöytämme lähistöllä ja tämä maailman stageja kierrellyt herrasmies pelkää heidän kuulevan äänekkään keskustelumme. Juttujen taso on kyllä sitä luokkaa, että itsekin saattaisin hiljentää volyymia jos joku ns. normaalimpi ihminen tuttavapiiristä istuisi huutoetäisyyden päässä.

Väsymys painaa hartiat kasaan. Pitkä viikonloppu Tallinnassa on takana ja olen hyvillä fiiliksillä. Reissu oli mahtavan onnistunut ja festivaalit ylittivät odotukset. Rikastumaan ei päässyt, mutta plussan puolelle sentään päästiin. Lisäksi tämä keikka antoi uskoa siihen, että jatkossakin kannattaa suunnata katseensa yli rajojen, kun miettii mahdollisuuksia osallistua työn puolesta festareille. Paljon hyviä kontakteja, uusia ystäviä, monta livesettiä rikkaampana raahaan matkalaukkuni ja lainarinkan satamaan, jossa tuttu Satanic Panzerwagen jo odotteleekin parkissa…

Kuvien 3&4 copyright Marko Kivimäe - kiitos!

Viimeinen matka tehdään aina raatovankkureilla

Miten helvetissä ihminen saa itselleen tälläisen olotilan. Sielu sekä ruumis kirkuvat kilpaa tuskasta ja demonit vaanivat varjoissa odottaen hetkeä, milloin silmät painuvat kiinni ja uhri on lopulta puolustuskyvytön. Suonissa virtaa myrkky, mustempi kuin kuolema ja tässä olotilassa lopullinen uni olisi armelias - mutta ei, TURKU SAATANALLE III vaatii lisää ja painaa kyntensä keuhkoihin, tehden hengittämisen raskaaksi...

 

Monet tarinat alkavat ilman pahoja aavistuksia. Näin myös kävi perjantaina (20.2.2015 AnnoDemoni) iltapäivällä., kun lastasin Horror-Shopin edessä Satanic Panzerwagenia, valmistautuen kolmansiin Turku Saatanalle kemuihin. Viettäisin siellä seuraavat kaksi iltaa/yötä promoten pientä puotiani ja samalla myyden Black Metal kansalle levyjä, paitoja, saastaa sekä turmellusta. Pitkään olin odottanut tätä iltaa, sillä pääsisi näkemään hyviä ystäviä ympäri Suomea, sekä fiilistelemään toinen toistaan parempia bändejä. Edellisvuosi oli kerrassaan unohtumaton eikä tämäkään vuosi muuttaisi traditiota. Voisin hyvinkin jaaritella ummet ja lammet kaikesta mukavasta, mutta kuka helvetti sellaista haluaa lukea? Ei, ei kukaan! Sen sijaan kirjoittelen siitä, mitä kaikkea muuta noilla reissuilla tapahtuu...

NOTE: On kuulemma kaksi ohjetta, jotka kannattaa muistaa kun kohtaa tämän näköisen friikin jossain. Jos se kohtaaminen tapahtuu metsässä ja sillä on mukanansa moottorisaha, niin älä katso sitä silmiin, luoja paratkoon älä tee sitä virhettä. Jos se kohtaaminen tapahtuu baarissa, niin älä luoja paratkoon tarjoa sille viskiä, älä tee sitä virhettä!!!

"Asutteko te tässä hotellissa" tivaa hotellin aulaemäntä ja mittailee päästä varpaisiin satakiloista roikaletta, joka on pukeutuneena pelkkään pyyhkeeseen. Samalla hän varmasti toivoo, että se pyyhe ei putoa, sillä siinä olisi jo liikaa kauhua yhdelle illalle.
"En, en varsinaisesti..." vastaan hänelle ja toivon, että en saa laskua yöpymisestäni majapaikassa.
"No mitä ihmettä te sitten teettä aulassa tähän aikaan aamuyöstä pelkkään pyyhkeeseen pukeutuneena?", hän kysyy uudestaan, painottaen kysymystä, että olenko kirjoilla siellä.
"No en, olen vain vieraana ja kolmannessa kerroksessa asuu Mikke ja pitäisi päästä noutamaan sieltä vaatteet, lompakko ja reppu". Jätän kertomatta hänelle, että olin kyllä aikeissa jäädä ystävieni huoneeseen nukkumaan ja käynyt suihkussa ennen iltarukousta pestäkseni alkoholin löyhkän poissa iholtani. Luoja paratkoon sitä löyhkää riitti, sillä olimme tutun seurueen kanssa tyhjentäntäneet sellaisen määrän ilolientä, että se olisi riittänyt keskisuurelle hääseurueelle. 

"No mikä tämän Miken sukunimi on?" toistaa nainen tiskin takaa ja alkaa ilmiselvästi hermostumaan. No enhän minä sitä muista. llmeisesti hän ei jaksa katsella minua sen pidempään, vaan antaa avainkortin, jotta pääsen hakemaan tavarani ja POISTUMAAN HOTELLISTA!

Portaita ylös kävellessäni mietin, että mahtaakohan Hammar olla vielä jossain käytävillä haahuilemassa vai jo turvallisesti nukkumassa, sillä se miten jouduin ilman avainkorttia hotellin käytävään liittyi kyseiseen herraan, kauheaan älämölöön, todennäköisesti Varg Vigernesin tappamiseen, Immortalin haukkumisee/puolustamiseen ja muihin normaaleihin mölinöihin, joita kukaan ei muistaisi enää aamulla. Odotin, että minkä tahansa kulman takaa löytäisin ystäväni kuorsaamasta hotellin käytävältä - sillä samalla missä olin itse hortoillut aikaisemmin löytämättä majapaikkaan, jonka ovinumeroanumeroa en muistanut oven paukahdettua selkäni takana kiinni ja ohjattuani ystävää kohti omaa huonettaan. Kolkuttelin kyllä kymmenkunta ovea läpi, mutta kukaan ei avannut - toisaalta en minäkään olisi avannut jos siihen aikaan aamuyöstä itseninäköinen hyypiö olisi ollut pelkkään pyyhkeeseen pukeutuneena oven takana.

Aamu valkenee kammottavana, kylmänä ja armottomana. Istumme Miken kanssa Turussa tihkusateessa, märällä kävelykadun penkillä välittämättä siitä saammeko kuolemantaudin vai emme. Eväänä meillä on kylmiä sardiineja suoraan peltipurkista, tappava darra, sekä hyytävä kylmyys. Viihteestä from hell huolehtii romanialainen katusoittaja, jonka haitari toistaa yhtä ainoaa helvetin kertosäettä jostain kappaleesta, joka saa mummojen sydämet heltymään ja dementikkojen kukkaronnyörit aukeamaan. Hotellihuone on luovutettu takaisin, lisämaksuilta säästytty ja Clubin ovet aukeaisivat vasta yhdeksän tunnin kuluttua. Miten helvetissä olo voikin tuntua niin kurjalta! Ainoa mitä haluaa, on päästä johonkin lämpimään, tai edes suojaan sateelta.

Avaan silmäni, on vaikea hengittää. Keuhkoihin sattuu - itseasiassa joka helvetin paikkaan sattuu. Ensimmäinen asia mitä näen ovat varpaan puolen metrin päästä kasvoistani. Ei aavistustakaan kenelle ne kuuluvat. Huoneessa lojuu sikin sokin epämääräinen pääluku Black Metallisteja - näky on kuin makaisi keskellä joukkohautaa keskitysleirin vieressä sijaitsevasta metsästä. Olemme päässeet takaisin lämpimään. Millään mulla ei ole nyt merkitystä. Vaivun takaisin sekavaan uneen hotellin lattialla nahkatakkiin kääriytyneenä, uskollinen selkäreppu pään alusena. Tämä on kai nyt sitä Rock'n'roll glamuuria josta pääsee nauttimaan reissuilla. Nukkumaan soitinkasojen keskelle milloin missäkin päin. Koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan, mutta toisaalta eipähän ole elämä liian tylsää, vaikka välillä sitä miettii, että onko tässä mitään helvetin järkeä. 

Kärsimykset unohtuvat kuitenkin helposti, kun ulvoo naurusta ystävien keskellä jutuille, joita "ulkopuoliset" eivät vain pystyisi käsittämään... Hysteriaa, väsyneitä juttuja, kuorsaamista, kuoleman läsnäoloa. TV ruudulta ryöppyää vääristyneitä piirrettyjä tunti toisensa jälkeen ja välillä on vaikeaa hahmottaa onko unessa vai valveilla. Kukaan ei sammuta seinällä hehkuvaa helvetinkonetta, sillä kukaan ei tiedä missä kaukosäädin on - itseasissa kukaan ei välitä ja horros jatkuu...

"Smells like Hellspirit"

PALUU CLUBILLE - Toisen illan bändikattaus oli kova ja siihen tuli keskityttyä huomattavasti paremmin, kuin ensimmäisen illan. Totalselfhatred toimi kohtuullisesti livenä, paremmin kuin edellisenä viikonloppuna Tallinnassa. Siltikin olen sitä mieltä, että kyseinen bändi toimii vielä paljon paremmin levyltä kuunneltuna, jolloin se epätoivo ja synkeys pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Hellspiritin pojat näyttivät sitten helvetinmerkit koko festivaalikansalle, sillä tämä bändi vaan potkii boolsseille ja lujaa. Moniakin bändejä voisi hehkuttaa tässä yhteydessä ja kiitellä festivaaliorganisaatiota loistavista valinnoista, mutta jätetään ne arviot metallizineille, jotka joka tapauksessa niitä ylistävät rivikaupalla.

Sen sijaan on pakkko kirjoittaa muutama rivi Vanhelgasta, jota odotin itsekin kovasti. Odotus ei tuottanut pettymystä, sillä luvassa oli leuat auki loksattava kokemus - tosin ei ihan niin kuin olin alunperin odottanut. Voin rehellisesti sanoa, että en ole elämäni aikana nähnyt koskaan paskempaa keikkaa, en koskaan! Nämä huomiohuorat olivat täydellisen ala-arvoisia niin soittotaidoiltaan, lavashowltaan, ihan kaikilta osin. Väki käveli ulos kesken keikan enkä kuullut yhdeltäkään mitään positiivista arviota bändistä. Voi olla että se sama setti toimii levyltä kuuneltuna, mutta veikkaan että sen ovat saaneet aikaan studiomuusikot, ei tämä lauma idiootteja, jotka tuskin edes tajusivat olevansa keikalla tai edes olemassa... Vanhelga, hävetkää saatana jos siihen kykenette!

Ps. Festivaaliorganisaation ei silti tarvitse hävetä - mistä pirusta sitä voi aina tietää etukäteen mitä clowneja paikalle saapuu, eli älkäämme syyttäkö näitä herrasmiehiä tästä lavakatastrofista, sillä muuten esiintyjäkaarti oli taas kerran ihan perkeleen kova!



TAKAISIN KOTIIN - Jos on joku homma mistä en duunissani pidä, niin se on öinen roudaus, kun keikkapaikka menee kiinni. Rättiväsyneenä tulee kannettua kymmeniä laatikollisia ja ikea kassillisia levyjä, paitoja ja kaikkea mahdollista takaisin SatanicPanzerwageniin. Miksi hitossa näitä raahataan edestakaisin, miksi kaikki ei käynyt kaupaksi. Elämä olisi niin paljon helpompaa kun saisi aina myytyä kaiken ja kotiin voisi palata ilman turhanpäiväisiä öisiä roudauksia taskut täynnä kultaa ja jalokiviä. No, valittaa ei kannata, sillä se ei auta mitään. Jokaisella miehellä on ristinsä kannettavana ja se matka on pitkä siihen aikaan vuorokaudesta. Räntää, rattiinnukahtelua, hallusinaatioita, torkkuja levähdyspaikoilla ja ikuisuudelta tuntuva matka, joka palkitaan omalla vuoteella klo 7.30 ja sitten kun iskä herää, niin alkaa rento viikonloppu perheen kanssa ilman kiirettä. Pelkkää yhdessäoloa ja levollisuutta. Niinhän sitä luulisi, sillä TV shopin tädin sanoin: "Eikä tässä vielä kaikki"...

ON SUNNUNTAI ILTA ja istun Horror-Shopilla. Edessäni on Varustelekan pojilta tuparilahjaksi saamani Gambina pullo. Olen säästänyt sitä pahan päivän varalle ja nyt on paha päivä. Olen umpijäässä ja koska kaupalla on aina kylmä, niin edessäni oleva lämmike houkuttelee entistä enemmän.

Väsyttää saatanasti, sillä kotiin paluuni jälkeen sain nukuttua vain muutaman tunnin ja sen jälkeen alkoi sukulaisten invaasio. Monien keikkamatkojen vuoksi pääsimme juhlistamaan vasta nyt perheen nuorimmaisen syntymäpäiväjuhlia sukulaisten ja kummien kanssa. Sain pidettyä itseni yllättävän tajuissani siihen nähden, kuinka paljon valvomista oli takana. Kun vieraat sitten alkoivat tekemään lähtöä, laitoin itsekin kengät jalkaan, sillä pakettiauto oli edelleen täynnä Horror-Shopin tavaraa ja niitä ei parane jättää sinne vettymään.
-Ei, ei mee kauaa. Nakkaan vaan kamat kaupalle ja haen Alexilta pari levyä. En tartte takkia mukaan, koska tuun ihan pian takaisin, huikkasin ovelta ja lähdin kävelemään kohti parkkipaikkaa.
Hiton kolea ilma tumasin auton ovia availlessani, mutta ajattelin sen johtuvan enemmänkin siitä, että olin aivan kuoleman väsynyt, en lähestyvästä räntämyräkästä. Kylmyys ei paljoa lämpimässä autossa haitannut ja pienen hienkin sai päälle kun rivakalla tahdilla heitteli tavarat puotiin. Kaikki meni pirun jouheasti ja pian etupenkillä komeili pari vinyyliäkin, joita pääsisi maanantai aamuna kuuntelemaan. Nyt kotiin perheen luo ja rentoutumaan.
-AAAARRRGGGHHHH!!! VOI VITTUJEN VITTUJEN VITTU JA ja ja... Siihen hyytyi saatana, keskelle Annankatua. Ei sano auto enää mitään. Ei inahdakaan. Onneksi on alamäki niin pääsee rullaamaan vapaalla Roballe, ettei tuki koko liikennettä. Ei lähde käyntiin ja kun en tajua autoista mitään, niin eipä sitä osaa vikaakaan etsiä. Onneksi puhelimessa on edes sen verran akkua jäljellä että pienten "hakemisten" kautta löytyy hinauspalvelun numero ja siinä sitä sitten odotetaan pelastavien keltaisten vilkkujen ilmestymistä taivaanrantaan. Turha edes varmaan mainita, että kylmyys alkoi hiipimään autovainajan sisuksiin.

Sataa räntää. Tärisen kylmästä ja väsymyksestä. Tulis luoti ja tappais on aika lähellä sitä fiilistä, kun noin puolentoista tunnin päästä katselen hinausauton laskevan pakua korjaamon pihaan. Kello on sen verran, että ei tarvitse kauheasti suunnitella enää sitä perheiltaa. Ei tarvitse suunnitella enää mitää. Vituttaa, sillä rahaa ei ole taksimatkaan ja luottokorttikin on (taas) käyttökiellossa. Istun myymälän tiskin takana selaillen HSL:n sivuja kiroten mielessäni edessä olevan matkan kestoa. Toista tuntia pysäkeillä värjöttelemistä, bussista toiseen vaihtamista ei ole enää vaihtoehto. Nyt riittää, en vaan jaksa enempää. En jaksa muuta kuin nauraa. En avaa Gambinapulloa, vaan suljen liikkeen ovet takanani, astun kylmään räntäsateeseen. Teräsportit paukahtavat kiinni takanani ja katson pihalle lipunutta mustaa autoa, joka on vievä minut viimeiselle matkalle. Mustiin pukeutunut vakavailmeinen mieshenkilö avaa ovet ja sen jälkeen en tunne enää kylmää ...

VICTORY or DEATH!

Vuosi 2014 oli asemasodan aikaa, joka junnasi paikallaan ja jauhoi sielun tomuksi kuin rumputuli konsanaan. Nyt sen aika on ohi ja on aika siirtyä salamasotaan 2015!

Olen päättänyt että vuosi 2015 tuo mukanaan seuraavaa, joten universumi,  kuule ja vahvista tahtoni!

Suurelokuvamme ”CURSE of the WITCHES BLOOD” valmistuu, lähtee maailman festareille. Siitä tulee Blood Ceremony Filmsin läpimurtoelokuva meillä ja maailmalla! Tämän elokuvan läpilyöminen tulee auttamaan monien muidenkin prokkisten esiintuomiseen ja läpiviemiseen. Meitä ei pysäytä enää mikään!

Elokuvan valmistumisen ja ensi-illan myötä myös  Horror-Shop saa enemmän näkyvyyttä jota se on kaivannut kipeästi. Tämä vuosi tulee olemaan puodin läpimurto, sen nousu konkurssipesästä voiton puolelle ei ole enää haave. Taistelu olemassaolosta on ollut pitkä ja verinen, mutta jossain vaiheessa kun oikein puurtaa ja uskoo unelmaansa, niin ne siivet alkavat kantamaan. Virheistä on tullut opittua, kokemusta on karttunut ja usko on edelleen vahva. Eiköhän tässä ole jo ainekset kasassa onnistumiseen ja samalla offensiivilla kiskaisemme myös Viking-Shopin maailman kartalle! Meistä tulee helvetin häijy sotakone, sanoi kuka mitä tahansa!

Oma radio-ohjelmakin starttaa toivottavasti alkuvuoden puolella - tai siis mitään helvetin "toivottavasti", se starttaa! Tiedän olevani valmis siihen ja uskon myös että tuolle pienelle show:lle löytyy oma kuulijakuntansa. Hitto että odotan sitä jännityksellä ja koska niin monet hyvät asiat tulevat tapahtumaan samaan aikaan, niin tämäkin tukee niitä kaikkia ja ne kaikki tukevat tätä!

Keikkoja tullaan järjestämään myös kiihtyvällä tahdilla kun homma saadaan kunnolla Vantaalla käyntiin. Jotain muitakin suunnitelmia tähän aiheeseen liittyen on ja ne tähtäimet on suunnattu Helsinkiin (ja pariin muuhunkin kaupunkiin), mutta niistä lisää sitten kun on nimiä papereissa.

Tänä vuonna aion myös kuvata helvetin paljon settejä, jotka eivät kumarra mitään eivätkä ketään. Settejä ilman kompromissejä ja malleiksi kelpuutan vain ne, joiden kanssa uskon että jaamme samat visiot. Valokuvaajaksi minua ei voi edelleenkän kutsua, mutta luomisprosessi kokonaisuudessaan on ”se juttu” joka tekee valmiista kuvista sen mitä ne ovat. T-paitoja, julisteita, levynkansia ja ties mitä on tulossa. Elämä on liian lyhyt kompromisseihin ja niitä tekemällä ei saavuta mitään. Kompromissejä tekevät ihmiset jäävät maatumaan keskinkertaisuuden suohon – minä en ole siihen valmis!

Aion myös toteuttaa yhden helvetin hullun idean, joka on odottanut vuoroaan. Olen kerännyt tätä projektia varten huipputyyppejä ja se on jotain mitä en koskaan uskonut tekeväni ja kuitenkin olen siitä salaa unelmoinut. Se on odottanut elokuvan valmistumista, sillä tarvitsen siihen 100%:n keskittymisen kun sen aika on. Ja kun sen aika tulee, niin kuulette siitä kyllä, meni sitten syteen tai saveen, heh!

Tänä vuonna aloitan maalaamaan tauluja enemmän kuin koskaan ennen, sillä nyt se oma näyttely on saatava kasaan. Taulujen maalaaminen on kuitenkin sen verran hidasta puuhaa, että ei ole realistista ajatella että saisin pidettyä oman näyttelyn tämän vuoden puolella (jollen saa sitten työlleni rikasta suojelijaa yllättävän apurahan muodossa – saa ilmoittautua). Tämä on kuitenkin hyvä vuosi aloittaa se työ, sillä olen täynnä virtaa ja luovaa hulluutta!

Tänä vuonna aloitan myös kirjoittamaan ja kuvittamaan lasten satukirjaa – projekti josta olen haaveillut jo pitkään. Aihepiiri liittyy tietenkin rakkaaseen kauhuun, mihinkäs muuhun…

Paljon muutakin on mielessä, mutta on hyvä aloittaa mieluummin vähän pienemmin ja vaatimattomammin, kuin listata helvetisti asioita ;) Jokainen yllä mainittu asia tukee toinen toistaan ja on osa isompaa kokonaisuutta, vaikka se ei siltä kaikista näyttäisikään. Joka ikisen osa-alueen onnistuminen lujittaa toista onnistumista ja siksi tiedän, että nyt tulee tapahtumaan ja rytisemään!

Näillä eväillä toivotan hyvää uuttavuotta ja taistelutahtoa kaikille rakkailleni, ystävilleni ja tovereilleni. Viholliset, selkäänpuukottajat ja ohareiden tekijät kärventyköön helvetin lieskoissa ja minä olen se paskiainen, joka lisää hiiliä paistinpannunne alle!


Hail Satan – taistelutahdon luoja, ikuisen kapinan voiman lähde
Hail Lucifer – viisauden ja tiedon tuoja, soihdun kantaja tässä taistelussa jota ei voi hävitä
Fuck you aavikkouskontojen mädät Jumalat seuraajineen – teistä ei ole kuin harmia, tosin aika mitätöntä sellaista...

ASEMASOTAA JA PAIKALLAAN JUNNAAMISTA

Vuosi 2014 oli henkilökohtaisesti monella tapaa samanlainen, kuin taistelurintama Euroopassa sata vuotta aikaisemmin. Asemista koetettiin pitää kiinni, välillä edetä, välillä piti perääntyä, tuli kärsittyä huomattavia tappioita, eikä menestystä tullut oikein millään taistelun saralla. ”Länsirintamalta ei mitään uutta” kertoo paljonkin kuluneesta vuodesta. Turhautuminen, raivo ja toisinaan jopa lamaannus valtasi alaa, mutta nyt on aika muuttaa taisteluiden kulkua. Jotta se onnistuisi, pitää katsoa hetkisen aikaa taaksepäin, ottaa oppia virheistä ja korjata niitä asioita joita voi korjata.

Suurin ja raskain taakka joka painaa edelleen harteilla on ikuisuusprojektiksikin kutsuttu elokuva ”Curse of the Witches Blood”. Elokuva joka on kokonaan purkissa, 95% editoitu ja musiikit valmiina. Syyt siihen, miksi homma ei ole mennyt maaliin ja elokuvan ensi-iltaa viettämään löytyvät samasta ongelmasta kuin vuosi sitten. Etenemistä on kuitenkin tapahtunut vuodessa ja elokuvan valmistumisesta lopulliseen muotoonsa tämän vuoden puolelle ei paljoa jääty. Pikkuhiljaa on tällä rintamalla edetty, hitaasti pala palalta ja onneksi apujakin on saatu kun omat voimat eivät ole riittäneet etenemiseen.
Murheellista on se, että monelta on loppunut usko siihen että elokuva valmistuu. Selkä on käännetty ja kiviäkin nakeltu. Ymmärrän tuon reaktion. Niin moni ihminen on antanut melkoisen työpanoksen elokuvaan ja kun valmista ei ole tullut, on kasvanut sarvi otsaan ja tässä vaiheessa tuottajan osa on kantaa se risti väkijoukon kivittäessä.
Sen verran voin kuitenkin kertoa, että en ole ottanut ainuttakaan video/elokuvaprojektin vetovastuuta vastaan enkä ota, ennen kuin tuo homma on valmis. En ole lähtenyt yhteenkään musiikkivideon toteutukseen ohjaajana, en kuvaamaan lyhytelokuvaa enkä ottamaan mistään vastaavasta projektista vastuuta, enkä ota ennen kuin tuo elokuva on saatettu maaliin. Mielestäni minulla ei ole siihen oikeutta, vaikka tilaisuuksia olisikin ollut. Ennen kuin voin ottaa uusia projekteja vastaan, on tuo Iisakin kirkko saatava valmiiksi.
Se, että elokuvaa ei olla saatu valmiiksi on johtanut jopa sosiaalisten kontaktien kärsimiseen. Välillä ei halua eikä edes kehtaa nähdä ihmisiä jotka ovat olleet mukana tätä suurprojektia rakentamassa koska se että sitä ei ole saanut valmiiksi, se hävettää. Ei jaksa vastata kysymyksiin, vaikka ne olisivatkin hyvää tarkoittavia. Kysymyksethän vain tarkoittavat sitä, että aiheesta ollaan kiinnostuneita, mutta kun kantaa tätä taakkaa harteillaan, niin se saa välillä luhistumaan ja tulee vain fiilis että haluaa vajota maan alle.

Kiitos heille, jotka edelleen jaksavat uskoa elokuvan valmistumiseen – en tule pettämään teitä tämän asian suhteen. Anteeksi heille jotka eivät enää tähän usko – elokuva valmistuu kuitenkin, uskoitte siihen tai ette ja toivotankin teille onnea ja menestystä muille projekteillenne (samalla salaa toivoen että joudutte itse tulevaisuudessa vastaavaan tilanteeseen missä nyt olen ollut). Näemme kuitenkin kaikki ensi-illassa, se on varmaa!

Horror-Shop on tietysti keskeinen osa elämääni nyt kun se on päätyöni ja sen avulla koetan epätoivoisesti elättää perheeni. Keväällä näytti hyvältä. Piru vie että sitä olikin uskoa täynnä! Myynnit kasvoivat pikkuhiljaa ja aloin olemaan optimisti sen suhteen että pian voisin palkata ihan oikeasti myymälässäni hyörineen kultakimpaleen töihin sen sijaan, että hän olisi siellä työmarkkinaboogieilla. Sitten koko saatanan Suomi pysähtyi, business kuoli kaikkialla ja joka puolelta tulvi huonoja uutisia. Myynnit putosivat kuin olisi ajanut 180km tuntinopeudella seinään ja sitten oltiinkin kusessa. Pikkuhiljaa alkuvuodesta alkaen olimme nousemassa pakkaselta plussan puolelle ja usko oli kova, kunnes koitti musta kesä. Sitten sitä taas maattiin juoksuhaudan pohjalla, kranaattien putoillessa ympäriinsä tuhoja tehden. Ei ollut apujoukkoja näkyvissä, eikä ole vieläkään. Moni heikompi ihminen olisi lyönyt valkoisen lipun kiväärin piippuun ja antautunut. Todennut että sama se on saatana, kuula kalloon tai vankileirille – en enää välitä. Itse en siihen ole taipuvainen. En osaa antautua. Periksi ei anneta vaan viimeiseen mieheen taistellaan (ja tämä pätee elämän muillakin saroilla). Uskon siihen, että kun jotain tekee sydämellään, eikä anna periksi niin joskushan sen padon on pakko murtua ja onnistumisen olla edessä.
Eihän se helppoa ole taistella ilman ammuksia ja karttaakaan ei oikein näe lukea kun öljyt on lampuista loppu. Silti täällä mudan ja veren keskellä on taistelutahtoa. Ainahan sitä voi tarjota pistintä tai kiväärinperää, vaikka muuten ovat keinot vähissä. Ja kunhan vaan jaksaa pitää rintamalinjoja yllä, edetä pikkuhiljaa, niin jossain vaiheessa, jossain vaiheessa sota voitetaan ja meistä tulee sellainen saatanan sotakone, jota ei pysäytä enää mikään!

Köyhyys, vittu että mä vihaan köyhyyttä! Luulin jo vuosi sitten että nyt on pohjakosketus saatu aikaan, mutta ei. Pohjan läpi pääsee vielä syvemmälle ja vaikka joku sanoo että raha ei tuo onnea, niin se että sitä ei todellakaan ole, ei ainakaan lisää sitä vitun onnea. Tässä kohtaa annetaan vahingoniloisille lupa ilkkua. Tulihan se romahdus sieltä – hahaa, Sami epäonnistui!
Parhaana vuotena sitä tuli tienattua ICT hommissa paria tonnia vaille 100.000eur, nyt on hyvä jos 10% siitä. Mutta kannattaa muistaa että tuo voi osua myös omalle kohdalle ennen kuin liikaa virnuilee. Loputon YT -kierre, mattojen alta vetäminen ja toimeentulon romahtaminen on enemmän kuin mahdollista kenelle tahansa tämän päivän Suomessa. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut taloudellisesti kannattavampaa jäädä ihan vaan työttömäksi. Olisi saanut enemmän rahaa tassuun per kuukausi ja stressiä olisi ollut huomattavasti vähemmän. Sen sijaan en ollut valmis antamaan periksi, vaan lähdin rakentamaan omaa firmaani, mikä oli ollut lähinnä harrastus päivätyön ohessa. Yrittäminen Suomessa on kuin lainsuojattomaksi ryhtymistä. Monella tapaa siitä on rankaistu ja oikeusteitsekin asioita koetettu kohtuullistaa – mutta turhaan.  Tästä aiheesta kirjoittelen jossain vaiheessa lisää, kun aloitan toisen kirjani kirjoittamisen, nyt olen liian väsynyt siihen, pohjattoman väsynyt…

Toivottavasti siihen kirjan kirjoittamiseen saan aikaa, sillä tällä hetkellä elämänrytmi määräytyy pitkälti siitä, mistä saa kympin pari perheen ruokkimiseen. Jos jostain saa vaikka pienenkin keikan, että saa talouskassaan rahaa, niin se on vaan pakko tehdä. Tosin se kaikki aika on poissa elokuvan teosta ja muusta tärkeästä, mutta minkäs perkele teet.  Lähtökohtaisesti pyrin pitämään huolta siitä, että muulla perheellä on hommat hyvin, itsestä niin viis. Sitä on huomannut, että kahdellakin eurolla päivässä pärjää jos on pakko – pidempiäkin ajanjaksoja. Ei sillä gourmet aterioita loihdita, mutta sillä pysytään hengissä.

Urheilukin olisi mukavaa ja se että saisi itsensä kondikseen. Tänä vuonna moiseen ei ole kerinnyt panostamaan (jollei tavaroiden roudausta lasketa). Epäterveelliset ruokailutavat ja vähäinen liikunta eivät tee kropalle eivätkä mielelle hyvää. Hyväntahtoiset ystävät koettavat antaa ruoka-aine neuvoja ja kertoa miten syödä terveellisesti ja edullisesti. He eivät vain tiedä sitä että sillä saatanan kahdella eurolla päivässä ei makseta kuntosalikortteja eikä ainakaan osteta kovin montaa grammaa proteiineja siihen  päivittäiseen ruokavalioon. Hyvä kun sillä saa Lidlistä sen perkeleen iänikuisen laatikon jolla pysyy hengissä. Sitten kun kuulee sen viisaimman neuvon, että jos tekisit ruokasi itse, tulee fiilis että haluaa puukottaa neuvojaa kasvoihin KOSKA SITÄ SAATANAN AIKAA EI JÄÄ KOKKAAMISEEN kun pitää koettaa saada se toimeentulo jostain että saa edes sen perkeleen kaksieuroisen jostain kasaan! Hyväähän he vain tarkoittavat ja mistäs helvetistä he olisivat voineet tietää, että hyvä kun on välillä rahaa edes tarjouskorien eineksiin.

…No, nyt kun pahimmat purkaukset on tehty, niin pitää miettiä missä on onnistuttu. Ei se koko vuosi voi olla vain yhtä saatanan alamäkeä. Totta, ei se ole ollutkaan. Siinä missä business ei ole kasvanut euromääräisesti, on kuitenkin suhde ja yhteistyö verkkoja rakennettu määrätietoisesti. Monia yhteistyökuvioita on käynnistetty ja ollaan käynnistämässä. Kun asioita tekee sydämellään, niin silloin asioilla on taipumus edetä.

Metallipuolella on avautunut enemmän ovia kuin koskaan aikaisemmin. Onhan tuo raskaan musiikin genre ollut elämässäni läsnä jo yli 35 vuotta ja se ei sydämestä koskaan pois lähde. Lisää tapahtumia on tullut kalenteriin ja keikkojakin on tullut järjestettyä ja järjestetään tulevana vuonna kiihtyvää tahtia! Ideat eivät ole hiipuneet, vaikka välillä vanhoja juttuja kierrättääkin.

Psychobilly tuli elämääni mukaan vasta vuonna 2005, mutta siihen olen uppoutunut sitäkin fanaattisemmin. Flesh Roxonin kanssa tehty yhteistyö on ollut antoisaa ja puoliväkisin erilaisiin tapahtumiin mukaan tunkeminen on myös kannattanut. Aluksi tötterötukat katsoivat kulmiensa alta, että mikäs vitun hiippari tuo on tuolla promo/myyntipöytänsä takana, mutta pikkuhiljaa, keikka keikalta olen alkanut tuntemaan Horror-Shopin ja itseni tervetulleeksi myös heidänkin maailmaansa – joka on myös omani siitäkin huolimatta, että pääni päällä ei enää moista tukkaa saada kasvamaan, heh! Psychosta olen löytänyt vuosien varrella paljon sitä, mitä metalligenressä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Siihen oli helppo rakastua, sillä kauhutematiikka on vankka osa sitä ja… Vaikea selittää. Olen vain helvetin iloinen sitäkin kautta on saanut potkua elämään ja Horror-Shoppiin. Ja onhan viime vuonna tullut järjestettyä muutama alan keikkakin (Hola Ghost, Kat Eye Band, Nurse Camy, Flesh Roxon, Multiclimex, The Kasketeers jne…).

Wrestling puolella on myös homma käynnistynyt ja yhteistyössä teemme nyt heidän verkkokauppaansa ja lajiaan tunnetuksi. Lisäksi myymälään on tarkoitus rakentaa pieni nurkkaus kyseisen lajin tuotteille. Lajin ego tietysti vaatisi isompaakin tilaa, mutta hei, jostain pitää aloittaa! Wrestling ihmisten tapahtumissa mukana oleminen on antanut hymyn huulille, sillä se yhteistyö mitä he keskenään tekevät tapahtumia rakentaessaan on vertaansa vailla. Kukaan ei staraile, kaikki puhaltavat yhteen hiileen kun kehää rakennetaan ja hommia lyödään nippuun. En tiedä mitä kulissien takana tapahtuu, mutta tuosta yhteishengestä mitä paikanpäällä on nähnyt olisi kenen tahansa hyvä ottaa oppia ja mallia.

True Viking Shop on myös lähtenyt kasvamaan pikkuhiljaa. Tuotteita tulee lisää ja ideoita myös. Kunhan vaan saa valuuttaa kassaan, niin sitten pystyy sitäkin puolta laajentamaan. Onhan tälläkin saralla turpaan tullut, mutta se kuuluu kaiketi asiaan. Vuosi sitten tuli uhottua, että tästä puodista tulee heittämällä vuodessa pohjoismaiden suurin – no ehkä suurisuisin so far, mutta katsotaanpa tilanne uudestaan ensi vuoden lopulla!

Hitto vie… Onpahan piisannut tapahtumaa, vaikka mitään läpimurtoja ei vielä mihinkään suuntaan ole tapahtunut. Niin kuin tuli mainittua, niin juoksuhaudoissa täällä edelleen kökötetään. Pistimet pidetään terävinä ja aistit valppaina, vaikka välillä se onkin ollut helvetin hankalaa.

Tässä loppumetreillä kun summaa kulunutta vuotta huomaan tehneeni pienen virheen kirjoittaessani siitä, että apujoukkoja ei näy eikä kuulu. Vaikeina aikoina kun hukkuu ruumisröykkiöiden keskelle unohtuu välillä huomata niitä hyviäkin juttuja. Kuluva vuosi on ollut mahtava siinä mielessä, että on tullut tutustua moniin uusiin ihmisiin, joista monista on tullut helvetin hyviä ystäviä! Joskus joku mainitsi, että kun elämäntilanne muuttuu radikaalisti ja putoaa köyhyyshelvettiin, niin ystävät katoavat myös sen siliän tien. Saattaa pitää paikkansa jos puhutaan ns. "ystävistä". Vaikka tähän helvettiin olenkin väliaikaisesti pudonnut, niin olen myös huomannut sen, että ystäväpiirini ei ole kadonnut mihinkään. Vaikka sosiaaliset kontaktit vähenevätkin siitä syystä, että enää ei ole varaa käydä heidän kanssaan  lounailla, baareissa tai yhtään missään, niin siltikin ne oikeat ystävät ovat pysyneet rinnalla tavalla tai toisella!

Sama koskee perhettä. Ilman perheen tukea ja heidän rakkauttaan ei tätä kaikkea olisi jaksanut läpi käydä. Vaikka epätoivo välillä valtaakin alaa ja mielen valtaa synkkyys, niin silti koen suurimmaksi osaksi aikaa olevani maailman onnellisin mies monessakin suhteessa.

Jotta tästä kirjoituksesta ei tulisi pidmepää kun Tolstoin romaanista, niin kirjoittelen uudenvuoden aamuna sitten tulevan vuoden suunnitelmista – niitä riittää!