Tervemenoa vuosi 2015 ja tervetuloa 2016

2015 oli vuosi milloin unelmat ja tavoitteet eivät toteutuneet siinä mittakaavassa kuin piti. Elokuvan piti valmistua, mutta haasteita riitti. Todella suuria haasteita jotka liittyivät ajankäyttöön ja talouteen. Lisäksi juuri kun olisi päässyt niittaamaan ääniraitaa kuvaan kiinni, niin iski megalomaaninen konetuho, mikä piti huolen siitä, että kuukauteen ei päässyt tekemään minkäänlaisia ediittihommia. No, nyt ollaan lähempänä kuin koskaan leffan valmistumista, mutta siltikin siinä piisaa haasteita. Juuri kun koneen sai kuntoon, niin sitten uhkaa tekijä hajota. Mutta kai ihmisetkin saa kuntoon siinä kuin tietokoneetkin ja homma jatkuu, kun ehjääminen on käyty läpi. Kai tätä helvetin elokuvaa vaanii nimensä mukainen kirous, mene ja tiedä...

Olin myös pitkään suunnitellut levyjulkaisu toiminnan käynnistämistä ja tammikuulle piti ensimmäisen kiekon olla jo tuloillaan. Levy oli jo tehtaalla, mutta piti vetää liinat kiinni ja todeta, että nyt ei vaan pysty pistämään vähiä pennejä tai velkarahaa  kiinni projekteihin joita ei voi olla tekemässä tammi/helmikuussa täydellä painolla. Tammikuulle kun nuo lääkärit manasivat leikkausta ja sairaalassa saa kuulemma majailla viikon verran. Sen jälkeen pitää kuulemma varata aikaa muutenkin toipumiseen, sillä alienin poistaminen sisuksista ei kai ole ihan pikku juttu. Ai minkä alienin? No löysivät kolmivuotistarkastuksista sellaisen sukurasitteen mitä myös syöväksi kutsutaan. Ja ei, ei nyt kannata turhaan säikähtää. Se on löydetty, leikataan pois, annetaan tarpeelliset hoidot ja sitten palautetaan mies pelikentälle. Itsekin suhtaudun siihen niin, että hoidetaan homma pois ja se on siinä, eli ei siinä sen kummempaa. Ainoa paska homma on se, että firman pyörittäminen ja talouden yllä pitäminen on entistä haasteellisempaa - mikäli se nyt yleensä on enää mahdollista. Käytännössä se tarkoittaa sitä että nyt keskitytään hetken ajan niihin toimintoihin, millä business pysyy kuosissa päivittäisessä toiminnassa ja siirretään esim levynjulkaisutoiminnan kaltaiset jutut siihen aikaan kun on taas täydessä taistelukunnossa.

2015 jää mieleen sairastumisen lisäksi myös siitä, että aina kun luulee, että taloudellisesti ei voi mennä enää paskemmin, niin aina pääsee mutakerroksen läpi pikkuisen syvemmälle. Ihminen tulee kuitenkin toimeen hiton pienellä ja kun pitää ulosottomiehen kanssa edes pienen etäisyyden, niin pärjää aina jotenkin. Välillä sitä miettii kuinka paljon kasetti kestää ennen kuin tulee nauhat pihalle, mutta aina sitä on jotenkin pärjätty. Ja ennen kaikkea silloin kun on todella pimeissä syvyyksissä, tulevat ystävät apuun. Panzerwagenkin on hajonnut alta useammankin kuin yhden kerran ja tilanne on meinannut johtaa täydelliseen talouden tuhoutumiseen. No, pelastava enkeli on ilmestynyt apuun kun hätä on suurin. Pieniltä saattavat nämä murheet tuntua, mutta jos pyörät eivät pyöri, niin eipä tule leipääkään pöytään.

Diagnoosin saatuani murehdin sitä, miten saan Horror-Shopin toimimaan sillä aikaa kun itse olen työkyvyttömänä ja koetan päästä takaisin jalkeille. Myös tällöin ystävät ovat kertoneet, että eivät jätä pulaan ja näillä näkymin liike pysyy 2 viikon ajan auki ja postit kulkevat vaikka itsestäni ei ole taisteluun silloin osallistumaan. Se tästä nyt vielä olisi puuttunut että sairastumisen lisäksi iskee konkurssi. Toipuminen sujuu helpommin kun on yksi murhe vähemmän repussa kannettavana. Varmasti moni kiihkouskovainen tai muuten vaan hiekkapillu kerkesi riemuitsemaan että nyt se loppuu Horror-Shopin taru, mutta ei. Mukavat tuottaa näille hahmoille pettymys ja kertoa, että kunhan tästä saadaan hommat nippuun, niin puoti jatkaa porskuttamista entistä vahvempana ja elokuvatkin valmistuvat kaikesta huolimatta! Helppoa aikaa ei ole luvassa ja koska valtio kohtelee pienyrittäjää näissä elämän pienissä haasteissa kuin lainsuojatonta, niin ei voi jäädä juoksuhautoihin makaamaan, vaan on kiinnitettävä pistin ja käytävä uudelleen hyökkäykseen - suunnitelmia on jo paljon!

Onhan vuosi 2015 sisältänyt paljon hienojakin juttuja ja onnenhetkiä. Itse asiassa todella paljon. Kun summaa koko vuoden yhteen niin päällimmäisenä jää mieleen ne pienet onnistumiset ja sen, että on pala palalta saanut rakennettua puotia eheämmäksi. Ilmaiseksi se ei ole tullut. Se on vaatinut pitkiä duunipäiviä, paljon kiertämistä tapahtumissa ja festivaaleilla. Kymmeniä ja taas kymmeniä konsertteja, mutta sen jaksaa kyllä ja energiaa piisaa kun rakastaa sitä mitä tekee. Yhtenäkään aamuna ei ole vituttanut lähteä duuniin. Tiedän, että teen nyt sitä mitä minun pitääkin tehdä ja yhteenkään toiseen työhön en ole koskaan omistautunut tälläisellä fanaattisuudella.

2015 on näyttänyt myös sen, että kun hätä on suurin niin todelliset ystävät eivät katoa. Rohkaisevat sanat, konkreettiset teot ja yhdessä PanzerWagenin eteenpäin työntäminen mutavellissä antavat uskoa tulevaisuuteen. Aina ei ole helppoa ottaa apua vastaan, ei tällä ylpeydellä. Mutta joskus on vaan todettava että yksin ei ihan aina pärjää ja vaikka se ei helppoa olekaan, niin joskus on hyvä niellä (ainakin pieni) palanen ylpeyttä. Mutta sitähän tämä on meidän taistelutovereiden kanssa ollut - vuoroin seisomme toistemme apuna ja tukena silloin kun joku meistä on saanut osumaa.

2015 olen myös koettanut lisätä yhteistä aikaa perheen kanssa ja kaiketi ainakin osittain tässä onnistunutkin. Lapset ovat vain kerran pieniä ja yhtäkkiä sitä huomaa että he ovatkin jo muuttamassa omilleen. Pikkuiset tarvitsevat vanhempiaan, eivät pelkästään palkkapussia iPuhelimien hankintaan.  Yhdessäoloa ja läheisyyttä perheen kanssa ei korvaa mikään palkka eikä palkkio. Menetettyä aikaa ei saa takaisin ja jos joku asia pitää järjissään ja hengissä, niin se on nimenomaan se pyyteetön rakkaus mitä saa perheeltään ja saa antaa sitä myös takaisin. Perhe ei ole itsestäänselvyys ja parisuhde vaatii paljon töitä. Mutta kun se perusta on lujalla maalla ja voi hyvin, niin silloin pystyy hymyilemään vaikka maailma muuten koettaa tarjota rautakärkeä ikenille.

Mutta mutta... 2016 lähtee käyntiin samalla kappaleella kuin aina ennenkin  IRON MAIDEN - TROOPER! Taistelutahtoa löytyy ihan perkeleesti! Periksi ei anneta ja aion olla täällä riesananne vielä kymmenien vuosienkin päästä. Helppoa vuotta tuskin nytkään on luvassa, mutta jos kaikki olisi helppoa, niin olisiko se enää kivaa ;)

Kesäretki hautuumaalle

Syksy saapuu ja lehdet kellastuvat - mutta muistot eivät haalistu. Syksyllä on mukava katsella esim kesäisen iltapäivän kuvasaalista, kun kävimme pienellä hautausmaa picknikillä tyrmäävän upean Iinan  kanssa.

Koffin Kats & Flesh Roxon summer tour 2015

LEMPÄÄLÄ ROCK CITY

-Vituuuun perrrkkeleen askrffpppd... VITTU! Et koske muhun shaaatana thai vhittu mä! Ulvovat Lempäälän juopot Välibaarissa, missä alkaisi pian Koffin katsien ja Flesh Roxonien keikka. Puistelen päätäni ja kysyn Koffinien rumpalilta, että oliko heillä aavistustakaan missä tulisivat tänään esiintymään. Eric vastaa, että ovat kyllä tottuneet tähän ja kaivaa esimerkiksi jonkun Arizonan takametsien strippibaarin, jossa hampaattomat punaniskat tappelevat keskenään ja kun huomaavat bändin saapunen paikalle, alkavat haastamaan riitaa heidän kanssaan. Juopot ovat juoppoja joka puolella mailmaa, toteamme yhdessä.

Kun itse tekee, niin saa sitä mitä sattuu tulemaan...

Tämä on kiertueen kolmas keikka. Sunnuntai ja maanantai on ollut vapaana ja taas homma jatkuu. Edellisen viikon torstaina oli ensimmäinen keikka Turussa ja siellä myös allekirjoittanut liittyi karavaaniin. Tällä kertaa tuli myös esittäydyttyä bändille niin, että eivät sitä ihan heti unohtaisi. Bändin basisti/vokalisti Victor oli syömässä kaikessa rauhassa Sound Chekkien jälkeen ja yhtäkkiä marssin hänen eteensä. Osoitin miestä sormella ja sanoin:"I have something to show you". Tämän jälkeen avasin vyöni, housujen vetoketjut ja kiskaisin housut kinttuun. Miesparka ei tiennyt mihin katseensa suuntaisi, kunnes huomasi vasenta reittäni koristavan tatuoinnin. Siinähän komeilee herra itse zombie versiona ja varsin kookkaanakin. Hämmennyksen jälkeen otettiinkin sitten seuraavaksi kuvia ja tunnelma oli astetta lepoisampi kuin muutamaa sekunttia aikaisemmin.

Mutta takaisin lempäälään! Paikalle saapuu myös ihan kelpo Psycho friikkejäkin, mutta silti yleisö koostuu suurimmaksi osaksi paikallisista alkoholin kyllästämistä alkuasukkaista. Heidän puheestaan ei selvää saa ja aktiivisen myyntityön korvaa tavaroiden suojaaminen ja silmällä pito. Bändit hoitavat keikkansa innolla ja ammattitaidolla antaen yleisölle sen, mitä he ovat tulleet hakemaan. He saavat showta koko rahan edestä ja olen kyllä vähän sitä mieltä, että tässä menee helmiä sioille. Toisaalta koko yleisö tuntuu olevan keikasta hiton innoissaan, joten mikäpä minä olen arvostelemaan, saati asettumaan paikallisten baarikärpästen yläpuollelle. Otan itsekin rennosti ja annan musiikin viedä. Molemmat bändit ovat pirun kovassa vedossa ja keikkaboogiet kohdillaan.

Kello on noin yksi, ehkä vähän enemmänkin. Pelkään ystäväni Ari Savosen jo hermostuneen odotteluun ja lähteneen kotiin nukkumaan. Hän odottaa meitä kuitenkin kärsivällisesti sateessa Tamperetalon kulmilla, minne hän on saapunut keskeytettyään illanviettonsa ystävänsä mökillä. Jossain vaiheessa iltaa oli käyty keskustelu, että ameriikan vierailla ei ole aavistustakaan siitä, missä he yönsä viettävät. Pienen soittokierroksen jälkeen oli kyseinen ystäväni suostunut majoittamaan kimppakämppäänsä minut, Koffin Katsit sekä heidän kiertuemanagerinsa. Monien mutkien kautta löydämme Arin ja myös Koffinien pakettiauto kaartaa Messukylään oikean talon eteen. Olen tottunut nukkumaan ties missä olosuhteissa näiden reissujen aikana ja ulkomaan vieraatkaan eivät tunnu olevan moksiskaan kasarmimaisesta majoituksesta, joten valtaamme pian jokainen oman makuupaikkamme lattialle kyhätyistä väliaikaisvuoteista ja vaivumme uneen.

Camp Koffin Kats

Aamupalalla paikallisessa työmaaruokalassa.

En tiedä kuinka kovaa olen kuorsannut, sillä kohteliaat muusikot eivät ainakaan suoraan vastaa kysymykseeni, kun sitä tiedustelen. Turisemme heräämisemme jälkeen hetken aikaa isäntiemme kanssa ja kahvin tuoksu täyttää majapaikan. Pian kuitenkin on aika siirtyä takaisin tielle, sillä illalla olisi keikka Kuopiossa ja aikaa ei ole koskaan liikaa näissä hommissa. Slovenian rekisterikilvillä varustettu pakettiauto katoaa sateeseen ja itse suuntaan kulkuni kohti Roxonien majapaikkaa, minne jätän oman autoni ja jatkan heidän kyydissään savonmaan sydämeen. Välillä on vähän helvetin rentouttavaa olla vaan itse kyydissä ja antaa muiden ajaa. Sitä saa kuitenkin viettää auton ratissa sen verran paljon aikaa, että pieni hengähdystauko on aina paikallaan. Ja todellista luksusta on jopa nukkua matkan aikana!

Kuopiossa oli mukava nähdä tuttuja ja sain mukaani Kikiltä hienot sarvetkin, joille tulee varamasti käyttöä. Pitää etsiä niihin selkeästi sopiva neitokainen ja kuvata jotain räyhäkästä - niitä kuvia myöhemmin sitten tännekin esille! Keikkadösän tarinointeja en sitten tänne laitakaan esille, sillä niiden osalta taisi mopo karata pahemman kerran käsistä ja lähes jokainen niistä jutuista on suhteellisen painokelvotonta kamaa. Niiden rinnalla Mötley Cruen Törkytehdaskin vaikuttaa Uppo Nallen seikkailuilta...

Kuopio Henry's Pub 4.6.2015

 KARMA ISKEE TAKAISIN

-Hey, selfie time! Sanon Nealle joka on lähtenyt avukseni Lintta Meettiin. Olemme juuri pysähtyneet ensimmäiselle tauolle ostamaan juotavaa, hyttysmyrkkyä sekä hiukan jaloittelemaan.

-Ei vittu mikä vammakuva, sanoo Nea, kun näkee kaksi imbesilliä kännykäni näytöllä.
-Ihan mahtava! Laitetaanko julkiseksi?
-No ei tasan, toi on niin mongoloidi meininkiä!
-Laitetaan vaan!
-No Laitetaan!
Kuvan nimeksi lyödään Pertti Kurikan Syntymäpäivä ja revimme siitä huumoria hetken aikaa. Imitoimme, pölvästöimme ja ulvomme naurusta, kun matka jatkuu ja hohotamme paheksuville kommenteille joita kuvamme ihmisisäs kirvoittaa, mutta myös niille, jotka ovat tälläisen huumorin sisäistäneet. Kääpiönheitto on sitten hieno laji.

Mongoloids

Olemme melkein perillä Saarijärvellä. Navigaattori kertoo, että seuraavasta liittymästä pitää kääntyä vasemalle. Olisimme pian perillä Ahvenlammen leirintäalueella. Kerrankin olemme liikkeellä hyvissä ajoin ja ei olisi kiirettä teltanpystytyksen ja tuotteiden esillelaiton kanssa. En pidä kiireestä ja siksi olemme lähteneet ajamaan kohti tapahtumaa jo aamuvarhain. Kohta olisi teltta pystyssä ja tuotteet esillä. Sitten voisi ehkä jopa ottaa yhden siiderin ja ottaa ihan vaan rennosti.

Lähestymme liittymää ja näen, että vastaan tulee vielä liikennettä. Vilkku naksuttaa rauhallisesti ja auton vauhti hiipuu nollaan. Yhtäkkiä tuntuu kuin pommi räjähtäisi takaluukussa. En tajua mitä tapahtuu ja tunnen kovan iskun päässäni. Ehkä kovemman kuin koskaan koko elämän aikana. Auto sinkoutuu eteenpäin vaikka jarrut ovat olleet pohjassa ja en hallitse enää tilannetta. Tulee hiljaista. Tunnen raudanhajun nenässäni ja päähän sattuu. Mietin hetken että mitä vittua juuri äsken tapahtui ja kysyn vieressä istuvalta kalman kalpealta Neealta onko hän kunnossa. Myös hän on lyönyt päänsä. Tajuamme että joku on juuri äsken ajanut automme perään ja lähden hoippumaan autosta ulos katsoakseni onko takanamme ajaneen auton kuski kunnossa.

Niskaan sattuu eikä pää käänny. Autosta nouseminen ei ole helppoa. Jalat kuitenkin kantavat ja takanamme on samanlainen pakettiauto kuin omamme. Tosin sillä erotuksella että oman autoni peräpää on rutussa ja sen toisen auton keula sisässä ja sieltä valuvat nesteet pihalle. Autoa kuljettanut, noin 60 vuotias mies on kunnossa ja selittää jotain sekavaa hyönteisistä tuulilasissa. Kuitenkin kännykkä hänen kädessään paljastaa, että mokoma on kuitenkin surffannut internetissä tai lähetellyt tekstareita ajon aikana ja jarrutus jäljistä ei ole tietoakaan. Perässä ajava pakettiauto on iskeytynyt meihin arviolta 80kilometrin tuntivauhdilla ja ihmettelemme että autot eivät ole sen enempää romuna. Niskaan sattuu kovempaa ja päätän soittaa hieman sekavassa mielentilassa hätäkeskukseen.

Uusi kokemus - en ollut koskaan aikaisemmin ollut ambulanssin kyydissä!

Istun ambulanssin takaosassa ja zirrakuski kyselee hölmöjä. Mikä vuosi nyt on, mikä viikonpäivä. No, se kuuluu tuohon hommaan ja kai sillä testataan onko kyyditettävä vielä tällä planeetalla. Poliisi on siirtänyt Satanic Panzerwagenin pois tien pientareelta ja ambulanssisetä on ilmoittanut että ei puhettakaan autonrattiin kipuamiselle ennen kuin olemme käyneet tarkastettavina ensiavussa Saarijärvellä. Toista tuntiahan siellä menee ja onneksi kumpikaan meistä ei saanut mitään sen verran vakavampaa vammaa kuin niskavenähdystä ja jonkin sortin aivotärähdystä. Tärähtäneitä ollaan jo valmiiksi, joten eipä se hirveästi olotilaa muuta. Apteekista droppeja ja kehoitus välttää alkomahoolia saattelee meidät matkaan ja pian istummekin taksissa matkalla leirintäaluetta. Päähän sattuu vähän saatanasti, mutta en vitsi siitä valittaa että matkakumppani ei liikaa hermostuisi. Kyllä tämä menee ohi aikanaan ja kunhan pääsee tekemään mieluista duunia, niin pian ei olisi päänsärystä enää tietoakaan.

Sairaala Selfie...

Myyntikojua rakennellessa iskee kuitenkin ajatus, että siinä saattoi olla hengenlähtö suhteellisen lähellä. Mitä jos edessämme olisi ollut toinen auto. Mitä jos automme olisikin sinkoutunut vastaantulijoiden kaistalle. Siinä sitä olisi saattanut olla pulled porkkia pitkin asfalttia ja ohikulkijoilla ihmettelemistä, miksi helvetissä puunoaksat ovat täynnä toinen toistaan omituisempia t-paitoja. Toisaalta jossittelu on jossittelua. Selvittiin aikalailla säikähdyksellä ja peltiä saa aina uutta - sitäpaitsi "mikäpä pahan tappaisi" totesi muuan muusikkoystävänikin naamakirjan välityksellä.

LINTTA MEET IX & ADCC 20vee

Ilta on aurinkoinen ja humalaiset Rock'n'roll otukset kansoittavat pikkuhiljaa hiekkakentän. Olo on snadisti haikea, sillä olen kiertänyt amerikan poikien ja Roxoneiden kanssa useamman kaupungin läpi viimeisen viikon aikana ja nyt sankarit jatkaisivat huomenna matkaa Kemiin. Haluaisin itsekin lähteä, mutta omalla autolla se ei yksinkertaisesti kannata. Olen aivan liian köyhä ottaakseni riskin, että en saisi edes bensarahoja kasaan tuolla turneella. Turun ja Lempäälän keikalla otin jo takkiini eikä kolmanteen taloudelliseen turpasaunaan ole suurempia hinkuja.  Sen sijaan päätämme jäädä kahdeksi päiväksi Lintta Meettingiin, sillä myyntikoju on joka tapauksessa rakennettu ja auto parkissa. Ja mikäs meillä oli siellä ollessa. Vastaanotto oli kerrassaan ystävällinen ja muukalaisiin suhtauduttiin suopeasti.


Sää suosii näitä pieniä ja kotoisia festareita ensimmäisenä iltana. Roxonien jälkeen rekan peräkärryyn rakennetulle stagelle kipuaa Koffin Kats. Molempien bändien remuamista on ilo katsella, vaikka olenkin jo yleisön joukossa viikon sisällä viidettä kertaa. Hymyilen samalla kun jalat tamppaavat rytmiä pölisevässä hiekassa. Olen onnellinen ja tunnen, että minulla on maailman paras työpaikka - vielä kun jonain päivänä firma alkaisi kannattamaan niin, että saisin tästä edes siedettävää palkkaa. Onhan tässä aina välillä kynnetty aika syvissä vesissä ja moni heikompiluonteinen olisi antanut perille ja hakenut ikuiselle sairaslomalle, mutta jokin ajan minua eteenpäin. Joku juttu takaraivossa antaa uskoa että jonain päivänä, vielä jonain päivänä tämä homma vielä palkitsee muutenkin kuin henkisellä tasolla - sitä päivää odotellessa.

Ilta taittuu yöksi ja pakattuamme tavarat yön ajaksi pakettiautoon, suuntaamme majapaikkaamme. Roxonit ovat luvanneet majoittaa meidät ja varsin nopeasti kääriydyn makuupussiin seinän vierustaan. Ympärillä heiluu epämääräinen horde humalaisia ihmisiä. Koffin Katsien pojat ovat saapuneet tuhoamaan naapurimökin jaloviinavarantoja ja heidän ei tarvitse tehdä sitä yksin. Väkeä ramppaa saunaan ja saunasta pois. Ihmisiä tulee ja menee Lattianrajasta ei paljon muuta näe kuin epämääräisiä jalkapareja ja vaivun pikkuhiljaa uneen kaiken hälinän keskellä. Herään välillä siihen, kun joku avaa jääkaapin oven liian suuresti auki noutaessaan olutta sieltä. Ei ollut ehkä kaikkein viisainta majoittautua sen perkeleen valkoisen laatikon eteen nukkumaan. Ensikerralla osaan ainakin varautua kypärällä, sillä toisinaan liian ammolleen avattu jääkaapin ovi iskeytyy päähäni jonkun janon riivaaman juhlijan ottaessa kylmää olutta kaapista.

Cabin feawer 333

Herään ennen yhdeksää ja kun nousen istumaan. Näen Nicky Rottenin kuorsaavan kerrossängyn alapetillä. Mies on jo pitkään viettänyt elämää korkki kiinni kiinnitettynä ja hetken aikaa mietin, miten helvetissä hän kestää joka ilta reissuillaan samanlaista älämölöä kuin viime yönä. Olisi niin helppo ottaa itsekin pieni tai vähän isompi näkäräinen ja heittäytyä samaan kaaokseen. Olo olisi pehmoinen ja sulautuisi paremmin joukkoon. Toisaalta kun on tahdonvoimaa ja ei anna muiden tekemisten vaikuttaa omiin touhuihinsa, niin mikäs siinä. Eipä sitä itsekään pahemmin tule läträttyä ja hyvin näissä kuvioissa pärjää ihan vesilinjallakin. Sitäpaitsi aamut ovat helveti paljon mukavampia kuin niillä, jotka ovat imeneet viinaksia sisuksiinsa kuin pesusienet.
Käyn suihkussa ja vaihdan puhtaat vaatteet ylleni. Pyrin olemaan hyvin hiljaa että muut saavat vielä nukkua ja pian tallustelenkin luonnonkauniissa maisemassa kohti leirintäalueen tutuksi käynyttä hiekkakenttää. Käen kukuntaan sekoittuu jostain kaukaa rock'a'billy musiikki ja laskuhumalainen laulun tapainen, kun joku koettaa pysyä biisin perässä. Suurin osa väestä nukkuu, mutta joukossa on selkeästi raskaan sarjan ammattilaisia, jotka ovat dokanneet koko yön ja joiden mielestä nukkuminen on homojen hommaa. Päätän ohittaa näiden seurueiden seuraan liittymiskutsut ja pyyhältää suorinta tietä aamupalalle.

Lintta miitin komein kaara!

Päivä on valjennut pilvisenä ja välillä paistaa jopa aurinko. Pääsääntöisesti sää tekee Saarijärven visiitistä kuitenkin helvetin ja joudumme taistelemaan pitkin iltaa vesisateita ja tuulta vastaan, joka koettaa tehdä teltastamme suuren leijan. Jossain vaiheessa hyvästelemme molemmat bändit ja toivotamme hyvää loppureissua Kemiin ja Iisalmeen. Tekisi mieli vielä viime hetkellä huutaa heitä odottamaan ja lähteä perään, mutta sen sijaan istun lämmittimen alle telttaan ja toivon että ihmiset alkaisivat pikku hiljaa valua mökeistään hiekkakentälle. Kisailujen jälkeen on seuranamme ollut vain ulvova tuuli ja autio hiekkakenttä ja kosteuden mukana vaatteiden alle tunkeva kylmyys.

Renkaan pyöritys skaba - huomaa mies renkaan sisällä

Väsyttää, päätä särkee vielä eilinen jysäys ja kylmyys koettaa purra luihin ja ytimiin. Emme kuitenkaan anna periksi, vaan odotamme että viimeinen bändi aloittaa soittamaan ennenkuin alamme purkaa Horror-Shopin puotia. Tämä on ollut hieno reissu. Monta perkeleen hauskaa päivää  Koffin Katseihin tutustuessa ja Roxonien seurassa. Vaikka olenkin ihan finaalissa, niin silti olen elossa. Enemmän elossa kuin koskaan ICT vuosieni aikana - I'm still alive ja valmiina uusiin seikkailuihin...
 

Ensi vuonna uusiksi!

STEEL SIN

Ääni ei kulje ja kurkkua kuristaa. Jaloissa ja käsissä on tuntoa juuri sen verran että tietää niiden olevan olemassa. Takana on kaksi viikkoa melkoista paahtoa ja niihin kahteen viikkoon mahtuu Suomen ykkösfestivaalit Metallin ja Psychobillyn saralta.

CLUB SIN (8.-9.5.) on legendaarinen Psychobilly tapahtuma, minne tämän alakulttuurin edustajat saapuvat ympäri maata ja maan rajojen ulkopuoleltakin. Tapahtuman taustalla orkesteria johtaa Maverics organisaatio, joiden ansiosta saamme tänne hyytävään pohjolaan vuodesta toiseen alan kovimpia bändejä ja parhaat kemut, mitä tällä saralla voi vaan olla. Innolla olimme Horror-Shopin kanssa taas mukana kun paikka meille luvattiin. Viime vuonna olimme mukana ensimmäistä kertaa ja heti saman tien meitä odotti tulikaste, sillä oman pestimme lisäksi hoidimme esiintyvien artistien merchandise puolen. Ilmeisesti tapahtuman järjestäjä ja orkesterit olivat tyytyväisiä toimintaamme, sillä samoilla eväillä mentiin tämä vuosi.

Tämän vuoden bändikattaus ei ollut itselleni niin kova kuin edellisenä vuotena, mutta viime vuodesta olikin enää paha laittaa paremmaksi. Monta positiivista yllätystä mahtui kuitenkin mukaan yli genre rajojen ja joukossa oli ainoastaan pari bändiä, joiden performanssia ei jaksanut seurata paria kappaletta enempää. Frantic Flintstonesin peruuntuminen pikkuisen harmitti aluksi, mutta mitäpä noita jäädä suremaan. Graveyard Johnnys oli sen verran kova, että ei Frantikkeja enää jäänyt ikävöimään. Hyvin hoitivat järjestäjät paikkauksen ja maailmanlopun bileet jatkuivat niin kuin ei muutoksia olisi edes ohjelmistossa ollut.

Keikka toisensa perään ja paljon tuttuja, ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Kaupankäyntiä, tarinointia, kylmä olut, keikkojen seuraamista ja pian sitä huomaakin että ilta on mennyt kuin yhdessä hujauksessa näiden asioiden toistuessa vaihtelevassa järjestyksessä. Suuret keikat ovat yhtä kaaosta, vaikka se ulkopuolisen silmin saattaisikin näyttää varsin hallitulta. Olo on kuin olisi ollut kehässä 12 erää ja iskuja olisi tullut päähän siihen malliin, että ei ole enää varma siitä kuka on ja missä on. Jotenkin sitä kuitenkin pystyy pitämään koko konseptin kasassa. Hymyä ei pysty pyyhkimään kasvoilta ja viimeisten kappaleiden myötä olo on euforinen. Voiko parempaa työpaikkaa enää ollakaan kysyn monesti itseltäni ja tähän kysymykseen ei tarvitse erikseen vastata…

Kello on puoli viisi aamulla. Ei mennyt niin kuin elokuvissa. Tai itse asiassa taisi sittenkin mennä. Mustaa komediaa saatana, sitä tämä on. Kun sekaannus johtaa toiseen ja väärinymmärrysten summa on jotain muuta kuin sen alunperin piti olla, huomaa seisovansa yksikseen Clubi –rakennuksen parkkipaikalla ilman majapaikkaa. No, ei auta itku markkinoilla ja onneksi sentään autoon pääsee yöksi. Ennen nuhjuiseen huopaan kääriytymistä käyn nauttimassa tien toisella puolella sijaitsevassa kebab grillissä vatsataudin makuisen annoksen ja kiroan valintaani sen vuoksi, että jos ruuan maku tarjoaa sitä mitä lupaa, ei toilettia ole tarjolla ei missään. Onneksi ainoa vitsaus, mikä osakseni sattuu, on toukokuun jäätävä yö ja saan nukkua ilman vatsanväänteitä.

Panzerwaghen Hotel California

Sade rummuttaa pakettiauton tuulilasiin ja kattoon. Herään kylmään ja hampaat kalisevat hupun sisällä kuin luurangoilla Burtonin elokuvissa. Käännän virta-avaimesta ja pienen hetken jälkeen miellyttävä lämpö leviää taas ohjaamoon. Ennen armeliaaseen uneen vaipumista sammutan auton ja taas on ihmisen hyvä olla hetken aikaa. paria tuntia myöhemmin tunnen olevani kuin joku metsien mies ajaessani partaa uimahallissa. Uikkareita minulla ei luonnollisestikaan ole, mutta pääasia on päästä aamulla saunaan, suihkuun ja siistiytymään. Auton kosteus on tunkeutunut vaatteisiin yön aikana ja tunnen oloni taas ihmiseksi saatuani kuivat ja puhtaat vaatteet ylleni. Päivä menee mukavasti ystäväni Jennyn kanssa kirpputoreja ja divareita kierrellessä. Vaikka vannon heti aamulla, että en osta mitään, niin silti muovikassissa matkaa mukanani CRAMPSin sekä Misfitsin LP (ja Frida kirppikseltä löytämäni Shalom Israel –vinyyli).

Pidän Tampereesta, sillä sen tunnelmassa on jotain mitä muualla ei ole, sen ihmisistä, rakennuksista ja lähes kaikesta siellä. Tampereella on ihmisen hyvä olla. Ainoa mistä en pidä on Thaimaalaisen ravintolan hinnasto mihin päätimme mennä ruokailemaan. Valahdan taatusti kalman kalpeaksi nähdessäni ne hinnat, mutta en kehtaa sanoa lounasseuralaiselleni että vaihdetaanko paikkaa, vaan maksan kiltisti annokseni joka vastaa viikon normaalia ruokabudjettia. Toisaalta jos olen viikon syömättä niin sitä voi hyvällä tuurilla vähän laihtua tuumaan ja annan chilin tulisuuden hoitaa kurkkukipua, joka on yltynyt päivän mittaan infernaalisiin mittasuhteisiin.

On pimeää, en tiedä hetkeen missä olen. Pikkuhiljaa silmät tottuvat hämärään ja muistan päässeeni hetkeksi nukkumaan toisen ystäväni hotellihuoneeseen ennen illan keikkoja. Olen sekaisin kuin seinäkello poistuessani hotellin käytävään ja törmään siellä tuttuun seurueeseen. En muista mitä heidän kanssaan siellä puhuin, mutta jälkeenpäin he kertoivat että olin ollut melkoisen sekavassa olotilassa. Vähitellen uni kuitenkin karisee silmistä ja Clubin ovien takana alkaa tuttu kaaos, kun aloitamme rakentamaan myyntipaikkaa kuntoon ja vastaanottamaan bändien tuotteita esille pantavaksi

On jännää, kuinka isojen bändien kanssa homma sujuu aina pääsääntöisesti hiton hyvin. He luottavat ammattitaitoomme ja kuuntelevat ideoitamme. Sen sijaan pienemmät bändit pyrkivät valtaamaan kaiken tilan itselleen ja närkästyvät kun kerromme että tämän tilan tulee riittää neljälle muullekin orkesterille. Monien ”no name” bändien ego ei tunnu kestävän sitä, että joku toinen antaa heille ideoita ja pyrkii auttamaan heitä näissä asioissa. No toisaalta sitä saa mitä tilaa ja yllättäen näiden yhteistyöhön kykenevien orkestereiden tavarat löytävät paremmin fanien ostoskasseihin. Tottakai tarjoamme kaikille hyvää palvelua, mutta jos joku vittupää kohtelee meitä huonosti, niin saattaahan sillä tietenkin olla oma vaikutuksensa minkälainen motivaatio meillä on tarjota heidän tuotteitaan jonkun toisen sijaan, heh. Joka tapauksessa järjestely toimii. Bändit ovat tyytyväisiä kun he voivat keskittyä olennaiseen ja palvelu tulee talon puolesta. Festivaaleja organisoiva taho on tyytyväinen, kun heidän omaa väkeään ei sitoudu tähän työhän ja mekin olemme tyytyväisiä kun pääsemme siinä sivussa tarjoamaan omia tuotteitamme (ja luomaan kontakteja loistaviin bändeihin).  Onko tämä nyt sellainen Win-Win-Win tilanne?

Demented Scumcats oli odotetusti koko festivaalien kuningas!

STEEL FEST 15.-16.5. Nyt siitä ei ole epäilystäkään. Steel Fest on Suomen kovin metallifestivaali ja TUSKA on vajonnut jonnekin lietteeseen ”Keisarin uudet vaatteet” syndroomaa potien. Jalometalli on vielä kokematta, mutta sekin on ohjelmistossa vihdoin viimein tänä vuonna. Tunnen suurta surua siitä, että TUSKA organisaatio on päättänyt pilata ennen niin mahtavan kesätapahtuman valinnoillaan, mutta ehkä he hakevat suurta kaupallista menestystä muuttamalla suuntansa kaiken kansan Tikkurila Tanssii ja Soi –festivaaliksi. On onni että Steel Fest ei ole toiminut samoin, vaan tykittää esiintymislavoilleen toinen toistaan kovempia nimiä, jotka pesevät verellä ja tulella ylihinnoitellun metallifestivaalin irvikuvan unholaan. ALL HAIL STEEL FEST! Järjestävällä tahollaan on selkeästi palo tähän sydämessään, eikä ahneutta silmissään!

Satanic Panzerwagen kolistelee pitkin Tampereen moottoritietä ja säätiedotus on luvannut riesaksemme sadetta ja yöpakkasia. Edessä on kaksi päivää ja yötä ulkoilua Hyvinkäällä ja alan epäilemään vaatetukseni riittävyyttä. Edellisenä viikonloppuna vietetty yö pakettiauton ohjaamossa ei tehnyt hyvää kurkkukivulle ja tämä viikonloppu taatusti pahentaisi tilannetta entisestään. Toisaalta valittaminen on heikkojen hommaa ja meillä päin pienet vastoinkäymiset vain vahvistavat voitontahtoa. 

Raskasta kalustoa siirretään Steel Festeille rekvisiitaksi?

Pystytämme sateessa telttaa ja koetamme suojella myyntiin tarkoitettuja tavaroita kastumiselta. Aikaa ei ole paljoa ennen porttien avautumista ja katson naapureiden komeita telttoja, joissa on runsaasti tilaa. Totean että sitten kun meillä on varaa, hankimme samanlaisen palatsin kuin Saturnalin ja Kultin pojilla on. Nyt on tyytyminen kolme kertaa kolme metriseen viritykseen ja pakettiautoon siinä kyljessä, jonka takapaksissa toimii myyntivarastomme. Ihan käytännöllinen yhdistelmä loppupeleissä ja nopea pystyttää. Se että nuorempana on tullut pelattua tetristä on eduksi ja saamme kaiken romppeen mahtumaan esille juuri ennen kuin mustiin pukeutuneet Black Metalistit saapuvat ketjujen kilinän säestäminä festivaaleille.

Väkeä virtaa enemmän ja enemmän porteista sisään ja erityisesti tätä festivaalia pitäen suunnittelemamme paita myydään varsin pian muutamaa kokoa lukuun ottamatta loppuun. Myös muut paidat tekevät kauppansa ja mietin, että painatinko sittenkin liian vähän tiettyjä paitoja mukaan. Kun rahaa ei ole paljoa, niin jokaisen paitaerän painattaminen on haasteellinen juttu. Jos painatat liikaa, et suoriudu laskuista ja varastoon jää makaamaan tavaraa. jos liian vähän, niin kaupankäyntiä ei synny ja ei saa lisää varallisuutta täydentää tuotevalikoimaa. Onneksi moni henkilö tyytyy jälkitoimitus optioon ja kaupankäynti jatkuu siitäkin huolimatta että jotkut tuotteet loppuvat jo alkumetreillä.

Horror-Shopin myyntihenkilöstö osaa pukeutua sään mukaisesti

Päivä kääntyy viimein illaksi ja hyytävä kylmyys on se mikä kuvaa hyvin pimenevää iltaa sekä yötä. Teltassa ei ole todellakaan lämmin. Autossa on yksi huopa ja jokainen saa vuorollaan kääriytyä siihen hetkeksi, ettei hypotermia vie henkeä. Päivällä seinättömässä teltassa vielä pärjää vaikka tuuleekin koko ajan, mutta kun lämpötila putoaa nollaan, ei enää juuri naurata. Sitä odottaa vain että kello tulisi kolme ja pääsisi kotiin lämpimään. Taistelutahto on koetuksella, mutta ei petä.  Aina välillä käymme katsomassa bändejä ja sen lisäksi että pääsee tsekkaamaan keikkoja, pääsee hetkeksi lämmittelemään sisätiloihin. Vaikka välillä on niin kylmä että tuntuu järjen katoavan päästä, ei tätä työtä vaihtaisi mihinkään muuhun. Ei edes sillä hetkellä kun se vitun rasittava, kaikessa pätemään pyrkivä ”yliopisto hevari” saapuu inisemään jokaisen tuotteen kohdalla, että tuonkin saa halvemmalla internetistä. Eikä sekään vielä riitä, vaan hän haluaa vängätä jokaisen paidan kohdalla sen mahdollisista ideologioista ja kertoa että ei pidä suunnilleen mistään, mitä me teemme. Niinä hetkinä saattaa Mercurin kursseilla opiskeltu myyntityö ja vasta-argumentointi kadota mielestä ja tulee käskettyä asiakasta painumaan vittuun kojulta, vaikka se ei kohteliasta olisikaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että jää vielä hetkeksi kuuntelemaan kynäniskaisen besserwisserin uikutusta ja sitten vain yksinkertaisesti liipaisee tältä nenän takaraivon puolelle. Tyypillä oli selkeästi jonkin sortin kuolemankaipuu. Ilmeisesti kuvitteli olevansa turvassa sen ajatuksen kanssa että henkilökunta ei saa vittuuntuessaan tarjota asiakkaille lentopallomailaa ikenille - WRONG!

Dark Funeral (kuvassa), Sargeist ja monta muuta takasivat sen
että bändikattaus oli ihan omaa luokkaansa ja nostivat Steel
Festin suomen kovimmaksi festivaaliksi tänä vuonna...

No, se siitä kitisijästä.Tuli jo tuossa mainittua, että bändivalikoima oli tälläkin kertaa aivan järjettömän kova. Voisihan tässä alkaa kirjoittamaan helposti keikka-arvostelujakin, mutta sen ovat tehneet jo muut niin monella muulla taholla että turha lähteä siihen hommaan. Mutta takaisin bändeihin... Yksi oli itselleni ylitse muiden ja vuosien odotus palkittiin festivaalien pääesiintyjän toimesta. Nokturnal Mortumin Ukraina kappale saa palan kurkkuun ja kun kertosäkeistö kajahti ensimmäisen kerran ilmoille ja valot hehkuivat ukrainan väreissä, oli musiikillinen orgasmi taattu. Tietäen vielä maan tilanteen, oli ilmassa jopa tietynsorttista hurmoksellisuutta. Itselleni tuli tunne, että ilmaan kohotetut nyrkit eivät nousseet pelkästään bändille, vaan myös tuen osoitukseksi koko kansalle, joka on joutunut itäisen naapurinsa sotilaallisen terrorin uhriksi - Слава украина!