Ultraväkivaltaisia unia...

MITÄ HELVETTIÄ!!! Seiskan otsikoita on kylvetty joka puolella kaupunkia. Eri lehtikioskeissa ja kaupoissa on kyseisen lehden uusinta numeroa, numeroa jota en siellä haluaisi nähdä. Kuitenkaan yksikään lehti ole samanlainen, vaikka kyseessä on sama, juuri ilmestynyt uutukainen. Jokaisen lehden otsikossa  nimeni kirkuu suurilla fonteilla. Loanheitto ja mustamaalaaminen on todella karkeaa ja ennen kaikkea julmaa. Esillä olevien keltamustien lehtien otsikot ovat tuomitsevia ja ne sattuvat syvälle sydämeen, vaikka kyse onkin unesta - sitä, että olen syvällä unessa, en sillä hetkellä kuitenkaan tiedosta.

Pientä hetkeä ennen tätä painajaismaista kujajuoksua kaupungin lehtikioskien välissä, olen saanut hyvältä ystävältäni puhelinsoiton. Hän kertoi huolestuneena, että kyseinen paskalehti on kaivanut esiin joitakin wanhoja valokuvia ja kaiken lisäksi haastatellut entisiä ystäviäni, saadakseen aikaan stoorin, jolla saataisiin aikaan vähän skandaalia. Ikävä kyllä, se toimii. Saan koko ajan matkapuhelimeeni tekstiviestejä, jotka huokuvat vihaa ja katkeruutta. Ne tuomisevat, syyttävät ja puhelin piipittää taukoamatta vaikka olen jo katkaissut siitä virrat. Tekstiviestit vaan jotenkin lipuvat puhelimesta tajuntaan, pieninä säkenöivinä pilvinä. Vihaan välillä unien logiikkaa. Enemmän kuitenkin vihaan sillä hetkellä Seiskan päätoimittajaa, jonka kynästä kyseinen tapahtumasarja on lähtenyt vyörymään.

Lähden raitiovaunulla kohti Punavuorta. En tiedä mikä on raitiovaunun numero, mutta kanssamatkustajat kertovat pyhää vihaa täynnä olevalle maniacille, että olen menossa oikeaan suuntaan. Pääsen punatiilisen rakennuksen eteen ja koetan etsiä oikeaa ovisummeria, mitä ei kuitenkaan löydy. Koko rakennuksessa kun ei sijaitse Aller nimistä yritystä. Olen aivan ihmeissäni ja  raivona, kunnes joku ohikulkija kertoo, että koko toimitus on muuttanut Pohjois-Suomeen johonkin vanhaan puutaloon. Hän ei muista muista tarkkaan mistä pitäjästä on kyse, mutta ilmeisesti Muoniosta.

Seuraavaksi huomaan suuntaavani kohti Muoniota ja kuten kaikki tietävät, ei unessa matkustaminen ole aivan helppoa - varsinkaan, jos on kiire jonnekin. Alitajunnassani sykkii pelko siitä, että en löydä etsimääni. Jotenkin vaistoan sen, että kyseisen lehden toimitus on saanut vihiä siitä, että olen tulossa kostomatkalle. Ikuisuudelta tuntuva junamatka kuitenkin lopulta päättyy ja löydän etsimäni kohteen hyvinkin helposti - vanhan kaksikerroksisen hirsitalon aivan radan varresta. Itse kaupunkia en löydä, mutta sen ei ole väliksikään, sillä en ole mennyt sinne katsomaan maisemia, vaan pesemään verellä pois ne kirkuvat otsikot ja lehtijutut.

Talo on omituinen ja ovet vääristyneen vinoja. Toimituksen väki koettaa estää minua menemästä yläkertaan vedoten lehdistön sananvapauteen, joka ei merkitse minulle sillä hetkellä yhtään mitään. Raivaan ihmiset tieltäni ja isken samantien kauhusta kirkuvan päätoimittajan pään kaksin käsin huoneen perällä olevaan seinään. En mene tässä sen kummemmin yksityiskohtiin, kuinka kyseinen henkilö kohtasi loppunsa. Kerron kuitenkin, että kyseessä oli ultraväkivaltainen uni, jossa revin hänet paljain käsin, hampain ja kynsin kappaleiksi pitkin seiniä - se kertoo varmasti tarpeeksi. Omituisinta oli, että vaikka hän oli jo kuollut, niin muistan hänen edelleen anelleen armoa ja kertoneen, että hänellä on perhe ja lapset jotka kotona odottavat - se ei hillinnyt raivoani, vaan päinvastoin sai minut suuremman vihan valtaan.

Jos joku paskalehtien toimittaja lukee tämän blogin, niin se saattaa herättä
parhaassa tapauksessa mietteitä ja laittaa ajattelemaan ammatin varjopuolia;)

Kun viha ja raivo vihdoin viimein hiukan tasaantui, niin joku henkilökunnasta alkoi pohtimaan poliisin paikalle kutsumista. Muistan miettineeni kuumeisesti, pitäisikö koko henkilökunta päästää päiviltä, etteivät he pääsisi tapahtumasta eteenpäin kertomaan. Päädyimme yhdessä kuitenkin näiden ihmisten kanssa (weird!)  siihen ratkaisuun, että vain he tekevät seuraa esimiehelleen, ketkä eivät voi asiasta vaieta. Todella makaaperi tilanne - jutella verissäpäin "teurastamon" keskellä siitä, kuka jää henkiin  ja kuka ei... Mutta unissa voi sattua mitä tahansa!

Muistan unestani tämän jälkeen enää vain sen, että suurin huolenaiheeni on se, että jos joudun vankilaan, niin miten käy lapsilleni jotka asuvat luonani (olin unessa YH iskä). Vankilaan kun ei oikein voisi mennä kun heistä ei kukaan muuten pitäisi huolta. Itse veriteko ei tuntunut lainkaan väärältä tai pahalta - se oli mielestäni täysin oikeutettua ja ansaittua uhrien osalta. Ainoana huolena olivat lapset. En muista kuinka uni päättyi vai pääsikö se koskaan päätökseensä. Todennäköisesti ei. Kaikkea se alitajunta ja unimaailma teettääkin ja näitä jää joskus pohdiskelemaan pitkäksikin aikaa... 

Tulen ehkä lisäämään tekstiä tähän myöhemmin ja pohdiskelemaan, mikä laittaa alitajunnan moisiin tekoihin unimaailmassa. Mistä tämä kaikki kumpuaa vai kumpuaako mistään. Unien tulkitsijoiltakin olisi mukava saada kommentteja ja palautetta;)

Ps. lukijoille tiedoksi: En ole mikään vaarallinen friikki - tämä oli vain uni ja totta helvetissä osaan erottaa mikä on unimaailmaa ja mikä todellisuutta (vaikka uneni joskus aika hämäriä ovatkin;)