Neitsyys meni, julkisuutta tuli...

Notta olipahan viikonloppu, jos otsikosta voi jotain päätellä. Valitettavasti otsikot ovat yleensä varsin raflaavia ja itse teksti vain lyhyt artikkeli otsikon tueksi, joka lytistää koko homman - ainakin keltaisessa lehdistössä. Tällä kertaa otsikon taakse kätkeytyy kuitenkin vähän helvetin mukava viikonloppu kera mukavien tapahtumien.

27.4. vuotta 2012 oli synkkä ja myrskyisä yö... Nope! Tuo olisi ollut kovin runollista, mutta enemmänkin oli tavallinen lauantai-iltapäivä. Kyseisenä päivänä järjestettäisiin Cinemadrome (The Final Chapter) elokuvafestivaalit ja pakkohan sinne olisi sännätä perinteen mukaan tarjoamaan ihmisille t-paitoja, leffoja ja infoa Blood Ceremonyn edesottamuksista. Huomasin kuitenkin ennen Mansesteriin lähtöä, että siellä suunnalla esiintyisi bändi, johon olen totaalisen hulaantunut. Mielessä alkoi kytemään ajatus, että jospa sitä vaikka kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kuulin kuitenkin ikäväkseni, että keikka oli loppuunmyyty ja syynä täydelle salille olisi illan pääesiintyjä Mad Sin. Kyseinen orkesteri kerää torttutukkia paikalle enemmän, kuin puolimätä hirvenraato lämpimänä kesäiltana kärpäsiä, joten toivo alkoi hiipumaan. Aina kannattaa kuitenkin yrittää, joten nakuttelin naamakirjaan varovaisen toiveen, että jos jollakulla kelpo tamperelaisella olisi ylimääräinen lippu, niin voisin sellaisen ilomielin lunastaa...

Tamperetta kohti ajaessani alkoi yllätyksekseni tekstiviestien vaihto. Edellisvuotena Lumous Dark Marketissa tapaamani nuori myyjäneito (Minna) kertoi, että lippu saattaisi kuin saattaisi järjestyä. Jiihaa, kiljuin rebel yelliä autossa läskibasson tahdittamana kuin innosta pakahtuva pikkupoika, kun kuulin että lippu odottaa narikassa odottamassa. Naamakirja on sitten hieno keksintö, siis ihan oikeasti helvetin hieno keksintö! Ilman sitä olisi perkeleen komia setti jäänyt näkemättä. Loppumatka sujui kuin siivillä stereoiden huudattaessa Creepsville 666:n riehakkaita riffejä ja fiilistellessä tulevaa keikkaa...

Kehräsaari, tuo tuttuakin tutumpi paikka. Roudaamista, odottelua, jutustelua rentojen paikallisten alkuasukkaiden kanssa. Myyntiäkin oli, vaikka kovin vaisusti. Perinteiset Italo Zombi -rainat eivät olleet saaneet ihmisiä liikkeelle, joten en kokenut kovinkaan huonoa omatuntoa poistuessani paikalta tuntia ennen luvattua aikataulua. Piruako sitä turhanpanttina seisoskelemassa kojun takana, kun hauskempaakin puuhaa olisi tarjolla. Kamat nopeasti kasaan ja Datsunilla kohti Clubia. Mitä lähemmäksi paikkaa saavuin, sitä varmempi olin, että olen lähestymässä kohdetta. Tuntui kuin olisi siirtynyt ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin, aina viisikymmentäluvulle saakka katsellessani punatiilistä taloa kohti remuavaa ihmismassaa ja talon vierellä parkissa olevia helvetin komeita amerikanrautoja. Mielestäni Datsun olisi sopinut oikein hyvin niiden sekaan, mutta kun ei ollut tilaa niin ei ollut tilaa, dammit!!!

Taisin jättää muuten kertomatta, että vaikka olen kolunnut erilaisia metallikeikkoja läpi vuodesta 1984 alkaen, niin en ole eläessäni käynyt vielä aikaisemmin Psychobilly -keikalla. Eli nyt vietäisiin neitsyyttä. Jännitys oli hirmuinen ja tunsin itseni yleisön joukossa totaalisesti turistiksi. Asiaa ei helpottanut, että olin liikkeellä pelkästään energiajuomalinjalla. Jotain tukea ja turvaa oli sentään tarjolla. Metal brother Sorvali (Henu) oli myös kyseisellä keikalla vaimonsa kera, joten saatoimme suojata toistemme selustaa siltä varalta, että joku koettaa iskeä stilettiä kylkiluiden väliin sopivalla hetkellä.
Keuhkot pysyivät kuitenkin ehjinä ja siinä hieman sivummassa ihmisiä katsellessani jotenkin mieleeni palasivat tunnelmat vuodelta 1984 ja W.A.S.P:n keikka lepakossa. Jännitystä, odotusta ja kihelmöintiä. Jos en väärin muista, niin melkein kolmekymentä vuotta sitten muuan langanlaiha pitkätukka farkkutakissaan tunsi jotain samaa. Hän oli yhtä hämmentynyt ja jännittynyt aina siihen saakka, kunnes musiikki vyöryi saliin ja kaikki muu väistyi syrjään. Näin kävi nytkin, tosin ei vielä ensimmäisen bändin aikana (kyseessä oli joku Unkarilainen täytebändi). Vasta kun Hola Ghost astui stagelle ja täräytti ilmoille ensimmäisen kappaleen, tunsin olevani kotona. Kaikki muuttui kertaiskusta ja tuttujen kappaleiden siivittämänä oli helppo päästä salin fiilikseen mukaan. Jos et ole vielä tutustunut kyseisen bändin tuotantoon, niin suosittelen sitä lämpimästi!

Perkele mikä keikka! Jos et tiedä mistä on kyse, niin osta levy perkele!

Illan pääesiintyjä ei sitten saanutkaan kuulapäätä syttymään samalla tavoin, vaikka ei kyseisessä orkesterissa mitään vikaa ollut. Helvetin kovaa settiä ja tarttuvia biisejä. Osittain jopa tuttujakin, mutta eivät samalla tavalla kuin edellä mainitun bändin tuotanto, joten kakkoseksi jäivät. Mutta jos jotain kyseisestä laulu ja soitinyhtyeestä jäi mieleen, niin heidän todella massiivinen vokalisti, jonka koko olemus huokui "minulle ei vittuilla" -asennetta. Kaverissa oli karismaa ja jotain, mikä herättää kunnioitusta. 

    Notta Onnistunut ilta kerta kaikkiaan, joka jätti jälkeensä suuren poltteen: näitä elämyksiä on saatava lisää. Ehkäpä tässä pitää alkaa säästämään hiussiirrännäisiin, jotta saa hankittua itselleen kunnon psychobillytorttutukan - nykyisellä karvankasvulla kun moinen ei enää onnistuisi, heh!

Mad Sin ja todellista äijäenergiaa  vokalistille ei vittuilla ja jos hän katsoo
asiakseen vittuilla stagella esim Spaceballsseille, niin hän tekee sen ja
kyseinen tyttöbändi ei voi muuta kuin vinkua & vikistä...

Bändien lopetettua musisointinsa väsymys alkoi painamaan päälle, eikä auttanut kuin lähteä kotimatkalle. Kotimatka sujui järjettömän väsymyksen ja siitä seuranneiden hallusinaatioiden siivittämänä - matka Tampereelta Helsinkiin on pitkä ja yksinäinen. Valittaa ei kuitenkaan voinut ja yöski oli kotiin päästävä, sillä seuraavana päivänä pitäisi olla hyvissä ajoin varaamassa paikkaa Maikkarin suureen huutokauppaan.

Aamulla herätyskellon rämähtäessä soimaan olo oli epätodellisen kammottava. Tiedäthän, sellainen Aliens herätys. Ponkaiset ylös, haukot henkeä ja olet varma että et ole nukkunut minuuttiakaan pidempää aikaa. Tuntui siltä, kuin olisi juonut pullollisen jaloviinaa edellisenä iltana ja suuhun olisi pesiytynyt likaisen saastainen vesirotta. Toisaalta promilleita ei veressä olisi ja väsymyksen pystyy karsimaan silmistä jääkylmällä suihkulla, eli mikäs hätä tässä. Jos suihkussa ei saa sydänkohtausta, niin sitten siihen herää ja tehokkaasti.

Huutokaupasta sinänsä ei sen enempää kerrottavaa ole, kuin että 5 tuntia istumista muovijakkaralla parin tunnin yöunien jälkeen ei ole se kaikkein toivottavin olotila. Sen verran skarppina tuli kuitenkin pysyttyä, että sain ostettua itselleni ja elokuvaryhmällemme lähes kaiken sen, mitä olin sieltä lähtenyt hakemaankin:

  *Hienon ruumisarkun
  *Sairaalasänkyjä
  *Rullakollisen sairaalarekvisiittaa

  *Vanhoja TV vastaanottimia

HIntakin oli enemmän kuin kohdallaan ja kaiken tämän päälle pääsin myös mainostamaan Blood Ceremonya ja uusia tuotantojamme toimittajille, sillä ruumisarkun ostaminen keräsi huomiota ja medioiden edustajat olivat hyvin kiinnostuneita kuulemaan, mihin käyttöön moinen rekvisiitta menisi.

Samalla rahalla saimme mainosta Helsingin Sanomista, Iltasanomista sekä
YlenX:stä toimittajien kinnostuttua huutojen kohteista.

Eli vauhtia ja hyvää boogieta piisasi koko viikonlopulle. TV -shopin tädin sanoja lainaten: "Eikä tässä vielä kaikki". Kävin vielä samaisena sunnuntai iltana lyömään lukkoon ja kättä päälle Horror-Shopin tulevasta liiketilasta. Avaimet on jo tätä kirjoittaessa taskussa ja aloitamme tekemään siellä raivokkaasti remonttia, mutta se on taas ihan eri tarina...