Would you love a monster painting babe?

Olipa hienoa käydä pitkästä aikaa näyttelyssä, jossa maalaukset olivat taidokkaasti toteutettuja, aiheet kiinnostavia ja työt itsessään selkeitä ja snobbailemattomia. Kyseessä oli Mr. Lordin, eli Putaansuun taidenäyttely Helsingin kalliossa (Kulmagalleriassa).

Täytyy tunnustaa, että suhtauduin aluksi näyttelyyn pienellä ennakkovarauksella. Uskoin Lordin julkisuuskuvan olleen syy siihen, että hän on yleensäkään saanut töitään esille – olin väärässä, todella väärässä. Maalauksia oli ilo katsella, toisin kuin monissa Helsinkiläisissä gallerioissa esillä olevien ”muka taiteilijoiden” töherryksiä. Se, että olet taiteilijaseuran jäsen ei automaattisesti tarkoita, että henkilö oikeasti osaisi maalata ja se, että jos henkilö ei kuulu taiteilijaseuraan, ei tee hänestä pätkääkään huonompaa taiteilijaa. Olen nähnyt lukemattomia maalauksia, joiden taustalla asser -huiviset ilmaisutaidonlukion kasvatit selittävät suu vaahdossa, kuinka heidän teoksissaan universumin tasapaino keskittyy kananmunankeltuaiseen, joka symbol… PASKAA!!! Ainoa mitä suurimmasta osaa noista maalauksista jää käteen, on se, että itse maalaus on sysipaska, taidoton roiskaisu, jonka ainoa olemassa olon edellytys on se saatanan selitys siellä taustalla ja taideopinnot, jotka ovat menneet totaalisen hukkaan kyseisen maailmanparantajan kohdalla. Toinen ääripää ovat ”arvostetut” pitkänlinjan taiteilijat. Sana arvostus – mistä se tulee? Siitäkö että on piinannut lukuisia ihmisiä maalauksillaan kymmenien vuosien ajan? Sitä, että on maksanut galleristeille vuosikymmeniä helvetinmoisia summia saadakseen töitään tuulettumaan navetanvinteiltä kaupunkeihin ja gallerioihin? Nope! Nämä kuolemanhajuiset mummelit eivät ansaitse yhtään enempää arvostusta maalareina, kuin tämä edellinenkään ryhmä, jos he eivät osaa maalata. Itseasiassa suurimmalla osalla heillä olisi ollut aikaa jopa opetella se taito pitkällä urallaan. Siispä soisin myös näiden kankaansotkijoiden teosten kernaasti hautautua samaan kasaan heidän käyttämiensä Tena vuorien kanssa. Olinkohan nyt kohtuuton? Otan ehkä vähän sanomisiani takaisin… On hyvä, että näidenkin suttaajien töitä on esillä, niin aidosti taitavat maalarit erottuvat paremmin joukosta - siitäs saitte saatana!

Mutta takaisin Mr. Lordin näyttelyyn ja teoksiin. Maalaukset itsessään olivat akryyleillä toteutettuja, selkeitä horror/Heavy Rock aiheita, jotka on maalattu pilke silmäkulmassa ja suurella ilolla. Ilolla ja omistautumisella genreen. Varmasti taidekriitikoiden mielestä kyseessä on jonkinlaista kitchiä tai jopa trashia, mutta kuka hitto siitä välittää, jos taideteokset miellyttävät silmää ja saavat hymyn huulille. Kyse on pienistä yksinkertaisista oivalluksista ja aiheisiin innostumisista – sitähän sen pitäisi oikeasti olla. Iloa, ei otsakurtussa puurtamista ja idean siirtämistä kankaalle. Jos osaa katsoa maalauksissa esiintyvien zombien irvokkaiden hymyjen taakse, näkee varmasti lapsenomaisen virnistyksen, jota kenenkään ei pitäisi koskaan kadottaa (tai jos sen kadottaa, niin silloin peli on menetetty).

Putaansuun työskentelytapa on pikkutarkkaa ja silti teokset toimivat myös pidemmältä katsottuna. Ne ovat kokonaisuuksia, joissa koko pinta-ala on hyödynnettynä ja kuitenkin huomio keskittyy olennaiseen. Katsoja haluaa palata teoksen ääreen uudestaankin. Joku voisi pitää osaa töistä jopa makaabereina, mutta itse näen ne jopa hieman viattomina 80-luvun Horror/Heavy Metal lapsina. Toisin kuin monet odottavat, ne eivät sisällä riettaasti paljasta pintaa, eivätkä hurmeella mässäilyä – monet niistä sopisivat jopa paremmin kieroutuneiden satukirjojen kansiin, kuin synkeisiin kauhukuvastoihin. Vaikea sanoa, joku toinen voi olla aiheesta hyvinkin eri mieltä. Se, että en itse koe niitä äärimmäisen kauhun ilmentymiksi johtuu varmasti oman toleranssini kasvattamisesta tässä aiheessa, mutta se ei mitenkään haitannut katselukokemusta. Minä pidin niistä maalauksista ja hinnatkin olivat kohtuulliset. Jopa niin kohtuulliset, että jos lompakossani olisi hiukankin enemmän rahaa, niin olisin saattanut yhden maalauksen mukaan haluta.

Lopuksi: Jos muutoin kammoksut taidenäyttelyitä, mutta pidät kauhusta, heavy metallista, horror punkista jne, niin mitä vielä istut koneesi takana?!? mars mars kallioon siitä!

Ps: Todellinen kauhu tulee aina kankaan ja kehysten takaa, kun osaa katsoa hieman syvemmälle – samoissa tiloissa gallerian kanssa toimii hammaslääkäri, joten pelon tunne oli aito ja kauhu hiipi kimppuun lamauttaen kaikki jäsenet…

PsII: Jos joku ei keksi mitä hankkisi minulle syntymäpäivälahjaksi, niin näyttelyssä oli pari kivaa maalausta;)

Kuvien copyright: T.Putaansuu

Toista perässäni: "Olet vapaa"

Mitä ajattelen ns. "päivätyöstäni" ja missä yleensäkin olen töissä, kuulen välillä kysyttävän? Tämä kysymys johtuu siitä, että välillä raivoan suureen ääneen sitä, että maanantai toisensa jälkeen, vastentahtoisesti pudottaudun osaksi suurta koneistoa, mitä myös korporaatioksi kutsutaan. Tämän teen vain ja ainoastaan siksi, että saan elätettyä perheeni, maksettua asuntolainan, sekä rahoitettua taideprojektit sekä elokuvani... Itseasiassa en kerro ihmisille mitä teen päivätyökseni, koska se ei ole merkityksellistä. Olen elokuvaohjaaja ja taiteilija, kaikki muu rahan ansaitsemiseen liittyvä tähtää tärkeämpiin tavoitteisiin, joten sillä ei ole merkitystä.

Kuulostaa aika ristiriitaiselta. Jos työ ahdistaa noin helvetisti, niin miksi et sitten vain yksinkertaisesti lopeta sen tekemistä? Noh, vastaus löytyi jo edellä mainitusta kappaleesta. Jos en olisi taloudellisesti riippuvainen ICT -maailman lihamyllystä, joka imee ihmisiä sisäänsä ja sylkee koneistonsa uumenista loppuun palaneita ihmisraunioita, niin en tekisi niitä hommia päivääkään. Teen sen vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Näin on ollut jo viimeiset 8 vuotta. Entä mitä järkeä työnantajan on pitää tälläistä henkilöä (rustoa hammasrattaissa) palveluksessaan? Vastaus on, että kyseessä on kuitenkin symbioosi, josta molemmat hyötyvät. Tuon työnantajalleni hänen haluamansa summan rahaa kuukaudessa ja he antavat tätä summaa vasten vastikkeen, jota myös palkaksi kutsutaan. Siinä sivussa asiakkaani saavat loistavaa palvelua, sillä se kuuluu osana tähän peliin.

Tavallaan voisin kutsua itseäni myyntityössä palkkasoturiksi. Ammun heidän puolestaan, ketkä siitä eniten maksavat. Loppupeleissä en välitä työnantajani ihanteista, eivätkä yrityksen arvot saa minua kiljumaan riemusta - ne eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua. Toki annan asiakkailleni parasta mahdollista palvelua ja suoritan työni niin, että siitä minulle kannattaa maksaa, mutta en saa orgastista nautintoa, jos yrityksen pörssiarvo nousee pilviin tai se voittaa avardeja. Ainakin olen rehellinen itselleni ja siinä sivussa muille. En jaksa politikoida tässä asiassa ja  kuka hyvänsä onkaan esimiehenäni, niin myös hän tietää tämän. Paraatisotilaat ovat sitten erikseen. Taistelujen jälkeen he ottavat mielellään vastaan kunniamerkkejä ja ylennyksiä ja heitä motivoivat erilaiset asiat. He puhuvat yrityksestä missä ovat töissä, kuin se olisi maailman hienoin asia. Palkasta viis, kunhan rinnuksissa kiiltää mitalleja ja kansa hurraa. Tuossa vaiheessa siirryn itse mieluummin taka-alalle ja nostan palkkioni  pankista. Minulle riittää, että perusasiat ovat kunnossa ja työkalut oikeat.
Toisinaan valtiot haluavat palkkasotureistaan eroon, kun tilanteet rauhoittuvat ja heidän käyttönsä ei ole enää edullista. Pois potkaiseminen ei ole aina paras ratkaisu, sillä nämä kyseiset taistelijat tuntevat heidän linnoituksiensa puolustusmekanismit, joukkojen vahvuudet sekä heikkoudet ja eivät epäröi käyttää niitä hyväkseen, jos heitä on kohdeltu kaltoin. Yleensä helpoin tapa onkin ostaa heille lomalento, antaa tarpeeksi rahaa taskuun ja toivoa, että he kuolevat alkoholiin jollain kaukaisella saarella, eivätkä siirry esimerkiksi  vihollisen palvelukseen. Mutta toisaalta, miksi hankkiutua eroon kokeneista taistelijoista, joista voi olla hyötyä jatkossakin hankalissa paikoissa, siksipä monet organisaatiot ovat täynnä vanhoja palkkasotureita, jotka pelastavat nuorempia kollegoitaan pulasta aina sopivan paikan tullen...

Sen lisäksi, että myyntityö muistuttaa paljon sotatannerta, niin se on reunustettu upeilla esiripuilla ja mahtipontisilla lavasteilla. Onko kyse siis kuitenkin teatterista taistelujen sijaan? varmasti sekä että. Myyntityö itsessään on jatkuvaa sotaa, mutta maanantai aamujen myyntipalaverit ovat pääsääntöisesti absurdia teatteria. Näytelmää, jossa johto on innostavinaan ja alaiset innostuvinaan. Imen sieltä sen kaiken hyödyllisen tiedon, joka työssäni on ehdottomasti välttämätöntä ja muu on yhtä hauskaa seurattavaa, kuin Pohjois-Korealainen baletti, joka saa ihmiset hulaantumaan kommunismista ja johtajien ylimaallisuudesta (ainakin näin kyseisen diktatuurin johtohahmot uskovat/haluavat uskoa). Jotenkin tuntuu, että pystyn näkemään sen näytelmän läpi. Tai että olen nähnyt kyseisen kappaleen jo niin monena variaationa, että hereillä pysyminen loppuratkaisuun saakka tuntuu mahdottomalta. Ajatus lähtee harhailemaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun puolueen asettama pääosan esittäjä maalaa sanallisia visioita nousevista luvuista ja kasvun mahdollisuuksista oopperamaisin elkein, mietin jo seuraavan elokuvaproduktion käynnistämistä ja tuotannollisia asioita... Kaappikello tikittää, parta kasvaa ja tilanne alkaa muistuttamaan huonosti dubattua italialaista lännenelokuvaa, jossa huulisynkka ei kohtaa. Viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen, sama näytelmä toistuu ja ainoastaan laulujen sanat saavat uusia variaatioita - ja katso, huomenna on taas maanantai!

Entä mikä pitää minut hengissä tuossa maailmassa, joka ei ilmiselvästi ole minua varten? Miksi olen jaksanut olla mukana siinä 15 pitkää vuotta? Täytyy tunnustaa, että aluksi tuo teatteri sai minutkin mukaansa. Häikäistyin valoista, aplodeista ja arvosteluista. Halusin enemmän, halusin lisää. Olin paraatisotilas, näytelmän tähti. Piti olla komea auto, pelata golffia (oikeasti ihan vitun turha peli) ja hankkia puvut muualta kuin Dresmanilta. Oli matkoja ja uusia vempeleitä, mutta luojan kiitos en kuitenkaan koskaan alkanut pelaamaan sulkapalloa! Se maailma sai otteeseensa, mutta onneksi vain hyvin lyhyeksi aikaa. Kun se kuori rapistui pois, jäljellä oli vain irvokkaita luurankoja turhanpäiväisine keskusteluineen ja rietasta ahneutta. Jos siihen maailmaan aikoi jäädä, niin sen mukana piti osata pelata ja pitää osata edelleenkin. Pitää osata pysyä siitä riittävän kaukana antamatta sille sieluaan, tai liikaa aikaa (joka johtaisi niin ikään myöhemmin sielun menetykseen). Yksi syy, miksi moista jaksaa edelleen, ovat tietysti työtoverit (palkan lisäksi). Suurin osa heistä kun on loistavia persoonia, joilla on oikeasti muutakin elämää, kuin työelämää ja joiden elämänarvonsa ja itsensä arvostaminen tulee muualta, kuin korporaation asettamista ammatillisista arvoista. Näiden henkilöiden kanssa keskustellessaan pysyy terve kapina hengissä ja toivo paremmasta huomisesta. On siis ilo huomata, että kaikkien päänahan alle  ei ole vielä asennettu firman mikrosirua, joka helpottaa "oikein" ajattelemista.

Entä jos saisin päättää mitä tekisin, jos minulla olisi siihen mahdollisuus. Vastaus on helppo! Ohjaisin ja tuottaisin elokuvia. Maalaisin, kirjoittaisin, nakuttelisin tatuointeja ja viettäisin paljon enemmän aikaa perheeni kanssa... Toisaalta, eihän tuo yhtälö kuulosta lainkaan mahdottomalta! Elintaso saattaisi hetkeksi pudota ja elokuvien budjetit pienentyä, mutta teoreettisesti tuo kaikki saattaisi olla mahdollista. Pitäisiköhän asian eteen tehdä jotain?!? Hmmm, tätähän täytyy alkaa harkitsemaan jo vakavasti, mutta siihen saakka ei muuta kuin nukkumaan, jota pääsee taas aamulla myyntipalaveriin ja olemaan tehokas myyntirotta!

Ps: Siihen saakka, kunnes saan unelmani hartiavoimin toteutettua, pitänee lotota ahkerasti. Elän myös toivossa, että joku miljonääri haluaa yhtäkkisesti ruveta suojelijakseni tai että joku Hollywood tuottaja huomaa sitkeän puurtajan ja haluaa palkata minut (ja muun ryhmäni) suuremman rahan tuotantoon. Ihmeitä tapahtuu, ihan oikeasti! Ihmisellä pitää olla unelmia, ilman niitä ei ole syytä jatkaa eteenpäin. Unelmia pitää myös toteuttaa, sillä en halua olla se katkera vanha mies vanhainkodissa, joka huomasi elämän kadonneen jonnekkin ja unelmien sen myötä. Haluan päästä toteuttamaan vielä jonain päivänä suunnittelemani polttorituaalin, jonka tulen videoimaan ja laittaa esille YouTubeen. Rituaalin, jossa poltetaan Wickerman tummanharmaassa puvussaan, ja jonka olkapäältä roikkuvan kannettavantietokoneen savu mustaa taivaan - se tulee olemaan minun siirtymäriittini!

Todentuntuisia painajaisia...

Tuijotan pimeyteen ja kestää hetken aikaa ennenkuin pystyn hahmottamaan missä olen. Katson matkapuhelintani, eikä kello ei ole vielä edes puolta kuutta. Olo on inhottavan ahdistunut, olen nähnyt unen, joka oli todenmukaisuudessaan niin painostava, että siitä herääminen ja sen maailmasta ulospääseminen on hankalaa...

Havahdun siihen, että istun pimeässä elokuvateatterissa ja pidän vaimoani kädestä kiinni. Lopputekstit vyöryvät valkokankaalla utuisina. Yleisö taputtaa ja hurraa valojen syttyessä saliin. Luulen istuvani Bio Rexissä, mutta en voi olla siitä varma. Lopputekstien nimet paljastavat, että kyseessä on "The CURSE of the WITCHES BLOOD" elokuva, mutta musiikki kuulostaa vieraalta, enkä muista saaneeni elokuvaa edes valmiiksi. Olen kaikesta huolimatta  viimeisimmän elokuvani ensi-illassa, mutta en kykene muistamaan mitään tapahtumia sitä ennen. En vaan pysty...

Lavalle nousee tuntematon henkilö, joka kutsuu sinne elokuvan näyttelijöitä ja tuotantotiimiä. Henri Sorvali pitää säveltäjän ominaisuudessa tunteikkaan puheen ja kuuntelen tarkkaan tarinaa elokuvan viimeisien kuukausien valmistumisvaiheesta. Paniikki iskee, en pysty palauttamaan mieleeni yhtäkään tapahtumaa, joka liittyy Henrin kertomukseen elokuvan jälkituotannosta ja säveltämisprosessista. Tulee oma vuoroni lausua muutamia sanoja ja pystyn pitämään puheen, vaikkakin lyhyen sellaisen. Yleisö ottaa muistinmenetykseni vitsinä nauraen sille - itseäni ei naurata.

Yleisön poistuessa elokuvateatterista jään istumaan ensimmäiselle penkkiriville, nojaten tuskaisena päätäni polviin. Vaimoni joutuu lähtemään kotiin vapauttamaan lastenvahdin ja ei näin ollen pääse osallistumaan jatkobileisiin - tosin itseänikään ei huvita sinne mennä ja jään tarkoituksella istumaan saliin odottamaan muiden poistumista. Lavalla puhetta pitänyt tuntematon mies saapuu paikalle ja ilmoittaa, että kaikki on nyt valmista ja elokuvateatteri luovutuskunnossa. Voisimme poistua muiden kanssa jatkobileisiin ja vetäistä lärvit. Kysyessäni kuka heppu mahtaa olla, hän repeää nauramaan ja mainitsee jotain oudosta huumorintajustani. Nähdessään, että olen kuoleman vakavissani, myös hän vakavoituu. Salissa istuu kaksi hiljaista miestä ja hetken kuluttua hän ehdottaa soittamista lääkärille ja kehottaa jatkobileitten sijaan suuntaamaan kohti sairaalaa.

Unen logiikka ei vastaa aina todellisuutta ja matka Meilahteen ei ole niin helppo, kuin se voisi olla valvemaailmassa. Pää painaa tonnin ja viiltävät päänsärkykohtaukset saavat minut huutamaan tuskasta. Tuolla loputtomalla matkalla saan kuulla, että yksi elokuvan näyttelijättäristä oli tehnyt hetkeä ennen ensi-iltaa itsemurhan. Uutinen saa minut masentumaan. Ihmettelinkin, miksi lopputeksteissä oli mainittu, että elokuva oli omistettu hänen muistolleen. Saan myös kuulla, että kirjani on julkaistu kuukautta ennen ensi-iltaa ja se oli ollut huikea menestys ja auttanut elokuvan myymisen kansainväliseen levitykseen jo ennen julkaisuaan. Näiden asioiden avulla olen myös pystynyt lopettamaan päivätyöni ja keskittymään vain ja ainoastaan elokuvien tekemiseen, Hyvät uutiset eivät lämmitä, sillä tajutessani, että en muista kolmea viimeistä kuukautta elämästäni, saa minut vajoamaan yhä syvemmeälle upottavaan, sekä painostavaan pimeyteen.

Kuuntelen kuin ulkopuolisena, uuden tuttavuuteni kertomusta siitä, kuinka niin monet ystävät ovat kaikonneet raskaan jälkituotantoprosessin aikana, aikana, jona olen istunut kuukausia editoimassa elokuvaa. Mietin myös, kuinka selvitä mahdollisista oikeudenkäyntikuluista, joita on aiheutunut siitä, että muuan ystäväni on "auttanut" Horror-Shoppiin ulkomailta tuotujen tavaroiden maahantuontiasioissa. Laiminlyönneillään hän on kussut huolella tulliin liittyviä asioita, joista olisin nyt joutumassa yrittäjän ominaisuudessa edesvastuuseen. Moni asia on mennyt tuona aikana päin helvettiä ja toivon saavani hyvin pitkän sairasloman. Sen aikana saisin toivottavasti selvitettyä kaikki sotkut ja ongelmat, joita muistinmnetykseni on aiheuttanut...

Lista korjattavista asioista on loputon ja tunnen, että en pysty suoriutumaan kaikista niistä, vaikka mitä tekisin. Tuijottaessani pimeän makuuhuoneen kattoon, tuumaan, että on taas aika mennä jatkamaan aikajanan kimppuun. Pakko saada se valmiiksi, ennen kuin uskallan siirtyä seuraavan projektin kimppuun. Töihin lähtöön on vielä pari tuntia ja kerkeän käyttämään sen ajan tehokkaasti, sillä aikaa kun muu perhe vielä nukkuu. Elokuva on jo kokonaan editoitu. Nyt tehdään enää viimeisiä viilailuja ja sitten aloitetaan värienmäärittely, jälkiäänitykset, sävellystyö ja monia muita työvaiheta, jotta pääsemme viettämään ensi-iltaa. Aika siis lopettaa tämän tekstin kirjoittaminen ja unohtaa tuo typerä uni - mars editoimaan, mars unohtamaan muu elämä - elokuva pitää saada valmiiksi! Talo on hiljainen ja painan kuulokkeet päähäni, aikajana kulkee vähän reilun tunnin kohdalla ja aloitan pyydystämään seuraavia sekuntteja, joita voin karsia pois, saadakseni puristettua elokuvan alle kaksi tuntiseksi... Tällä viikolla se valmistuu. Pakko!

Kutsumaton vieras...

Vaikka on helvetin kuuma, niin silti olen sieluuni saakka jäässä. Luut särkevät kylmästä ja seinät hengittävät raskaasti, vieden valon ja ilon jokaisella laahaavalla sisäänhengityksellään. Ennen niin lämmin ja turvallinen koti on muuttunut lohduttomuuden kolkoksi linnoitukseksi, jonka jykevät kiviseinät seisovat mykkinä ja ilottomina - olen saanut vieraakseni yksinäisyyden ja melankolian aaveen...

Helvetinkone surisee taas

Montako vuotta siitä onkaan. Neljä, viisi, vaiko enemmän? Vaikka olenkin hermostunut, niin silti olo tuntuu kumman varmalta, jopa hyvältä. Pääsen taas pitkästä aikaa upottamaan mustetta ihoon. Huolellisten alkuvalmistelujen jälkeen kone surahtaa käyntiin ja metallinen, hyvin tutuksi käynyt surina täyttää ilman. Käsi ei vapise ja veren haju sekoittuu musteelle ominaiseen tuoksuun...

Tatuointivälineiden kaivaminen esiin ja niistä pölyjen pois puhaltaminen on kummitellut mielessä jo pidemmän aikaa. Jotenkin nyt keväällä asia alkoi tuntua ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Vuosia sitten kerkesin nakuttelemaan pari- kolmekymmentä erilaista kuvaa ihmisten nahkoihin ja mukavaa hommaahan se oli. Silloin se oli harrastus työn ohessa. Nyt olen alkanut miettimään vakavissani, että olisikohan tästä jopa päätyöksi. Loppujen lopuksi eihän se olisi ollenkaan pöllönpää hommaa. Saisi tavata mukavia ja erikoisia ihmisiä, kuunnella hyvää musiikkia ja työskennellä rennossa ilmapiirissä, kaukana excel helveteistä, kvartaalitaloudesta, kaksinaamaisista selkään puukottajista ja vitun tylsistä palavereista, joita pidetään vain sen vuoksi, että saa pitää palavereita. Ehkäpä tämä päivä vielä koittaa, jolloin tumma puku poltetaan firman parkkipaikalla WickerManin lailla, symbolisena eleenä ja statementtina, jonka voi nähdä tietynlaisena keskisormennäyttönä tuolle kylmälle ja tunteettomalle korporaatiomaailmalle. Ja kun oman liikkeen saisi perustettua, niin miksei samassa tilassa voisi toimia myös Horror-Shopin kivijalkamyymälä. Mielestäni genret täydentävät loistavasti toisiaan!

Tien alku on aina kivinen ja kuoppainen, mutta onneksi kannustustakin löytyy, tosin myös toppuuttelua. Nämä ”jarrut” ja heidän mielipiteensä jätän takavasemmalle. Toki kuuntelen mitä heillä on sanottavana ja hyvällä tuurilla osaan jopa väistää joitakin karikkoja heidän ansiostaan, mutta tällä luonteella ei aina jaksa olla liian varovainen. ”onko se nyt kannattavaa touhua ja riittääkö asiakkaita”, ”Tee nyt hyvä mies ensin paljon pieniä kuvia ja sitten siirry vasta isoihin kuviin”, ”Kannattaisiko ensin mennä vaikka oppipojaksi johonkin liikkeeseen” jne jne… No johan nyt on saatana!!! Kaikista neuvoista huolimatta en tehnyt aikoinani yhtään lyhytelokuvaa, vaan aloitin heti kokopitkistä elokuvista. Urheilukin aloitettiin heti, nyt ja täysillä, sen sijaan, että kuntoa olisi aloitettu kasvattamaan pikkuhiljaa – viisasta tai ei, niin silloin kun jotain tehdään, niin silloin tehdään, eikä hiihdellä kädet munissa! Elämän aikana on tullut onnistumisia, mutta on tullut turpaankin. Kunnon onnistumisia ei tule koskaan, jos ei uskalla tehdä mitään asioiden eteen eikä ottaa riskejä…

Mutta kuten tuli jo mainittua, niin myös kannustusta löytyy. Loistava tatuointitaiteilija ja ystäväni Amon Rautiainen on jaksanut kannustaa ja uskoa rookien kykyihin. Kevään aikana on tullut vierailtua hänen studiollaan (His Masters Tattoo) useampaankin otteeseen ja liekkikuvio on edistynyt hyvää vauhtia. Samalla olen saanut arvokasta oppia kuvien nakuttelusta. Vuosia sitten istuin Ärligin Ronin (nykyisin Blue Dragon Tattoossa?)  takana luonnollisen näköisenä takapiruna, opiskellen tätä jaloa taitoa, jossa Roni ystävällisesti märkäkorvaa aiheessa opasti. Kiitos näille herroille vielä kerran opista. Sen lisäksi vähintäänkin yhtä suuri kiitos kuuluu kaikille niille henkilöille, jotka ovat jo ajan kidutukseen varanneet ja sillä tavalla osoittaneet, että uskovat kykyihini toteuttaa heidän visionsa! Lupaan olla arvoisenne tatuoija!

Eilen tuli siis nakuteltua ensimmäinen kuva vuosiin ja alkujännityksen jälkeen homma alkoi taas sujua entiseen malliinsa. Todennäköisesti tatuoija oli (ainakin alussa) hermostuneempi kuin kuvan ottaja, mutta sitä ei sopinut uhrille näyttää. Olisi vielä hyväkäs karannut ennen kuin olisimme päässeet alkuun, heh! Nautin todella kuvan tekemisestä. Siitä fiiliksestä että saa luoda jotain pysyvää, konkreettista ja omilla käsillään. Misfitsin pauhatessa äijämäisesti taustalla, ilmestyi Sadun nilkkaa koristamaan pieni söpö kissimirri:) En edes muistanut, kuinka hyvältä tuntuu nähdä asiakkaan ilme, joka kertoo enemmän kuin ne tuhat sanaa. Hymy hänen kasvoillaan, hänen katsellessaan iholle ilmestynyttä kuvaa. Sen, että henkilöstä huokuu itsensä voittaminen, kun hän on ottanut ensimmäisen tatuointinsa ja ylpeys uudesta kuvasta - se on yksinkertaisesti palkitsevaa!

Parin seuraavan viikon aikana pääsen tekemään hyvinkin erilaisia ja erikokoisia kuvia ja laitan niistä jonkin verran valokuvia tänne, mutta ehkäpä vieläkin suuremman kattauksen naamakirjan puolelle. Opiskeluahan tämä vielä on ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että kuva syntyy hitaammin näin alussa. Hitaasti, mutta silti varmasti. En ota tehtäväkseni kuvaa, jota en usko pystyväni tekemään – tosin ainakaan vielä ei vastaan ole tullut ideaa, jota en ole uskaltanut ottaa tehtäväkseni. Tässä hommassa on pakko uskoa itseensä ja tiedän, että piirustus ja maalaustaito toimivat hyvänä pohjana tulevaisuudelle – kyseessähän on vaan loppujen lopuksi eri instrumentti, joka korvaa siveltimen tai kynät ja hieman eri tekniikka...