Jotta välillä saa perspektiiviä omaan työskentelyyn, on hyvä seurata mitä muualla maailmalla tapahtuu ja käydä katsomassa eri tekijöiden tuotantoja. Ja mikä olisikaan mukavampaa, kun kadota hetkeksi teatterin maailmaan... Teatteri on parhaimmillaan, kun siihen ei kohdistu mitään ennakko-odotuksia, vaan astuu sisään sen maailmaan ja ottaa vastaan mitä sillä on tarjottavanaan. Näin kävi myös tämän näytännön suhteen, sillä Espoonlahden teatteri ei ollut aikaisemmin tuttu, eikä juuri näytelmän sisältökään.
Aulasta mukaan saatu sininen lehdykäinen opasti lyhyesti siihen mitä tuleman pitää ja eturivin paikalta oli mukavaa lähteä seuraamaan, miten nykyään hyvinkin ajankohtaisten ongelmien värittämä näytelmä kehittyy. Sitä kehittymistä sai odottaa ainakin alussa hetken aikaa, sillä jotenkin homma ei päässyt käynnistymään kunnolla. Lienevätkö näyttelijät olleet hieman jäässä, vai mistä johtui, mutta näytelmän alussa, metsässä tapahtuneet ”ekoterroristien” kohtaukset tuntuivat välillä jopa hieman väkinäisiltä ja hidastempoisilta.
Itse näytelmä lähti kunnolla käyntiin vasta perheen äidin, Rakel Länsimaan (Ulla Anteroinen) tavatessa tyttärensä, Ulla Länsimaan (Jenna Hellsten). Ulla Anteroisen rakentama roolihahmo oli näissä kohtauksissa parhaimmillaan hyvin uskottava ja hänen tuskansa käsin kosketeltava, mutta paikoitellen tunnelma pääsi särkymään näyttelemisen tason heilahdellessa pidempien keskustelujen myötä. Näiden keskustelujen aikana nousi esiin kuitenkin näytelmän todellinen tähti, Jenna Hellsten, jonka roolisuoritus kylmänä uranaisena, oli viiltävän realistinen kuvaus nykynaisen ihanteesta kaikessa tragikoomisuudessaan. Erityisen maininnan ansaitsevat myös perheenäidin ”kohtauksien” aikana mielen esiin nostattamat houreet, joissa Anna Henttonen ja Miia Nurmi tekivät erinomaisen hienon, jopa unenomaisen roolisuorituksen Raakkelin lapsuuden ja nuoruuden tunnoista ja muistoista. Lisäksi hienon roolisuorituksen teki Pipsa (Said Dakash), perheen pojan Kallen (Henrik Forsberg) ystävänä.
Näytelmän huippuhetket osuvat ensimmäisen näytännön tyttären ja äidin välisiin keskusteluihin, sekä jo edellä mainittuihin Raakkelin ”kohtauksiin”, jotka toimivat virkistävänä tarinan ”katkaisijoina” oikeissa kohdissa, rakentaen tulevaa loppuratkaisua. Näytelmän toisessa näytöksessä, oli ohjaajalla kädessään kaikki eväät nostattaa tarina uudelle tasolle Äidin ja tämän pojan, Kalle Länsimaan kohtaamiseen. Kohtaus on koskettavuudessaan kyyneleet silmiin nostattava, mutta myös se, kuten muutamat mutkin kohtaukset ovat liiallisen pitkiksi venytettyä, joten tunnelma pääsee latistumaan.
Yhteenveto: Näytelmän suurin haaste löytyy selkeästi ohjauksesta. Kokonaisuutta ei ole saatu kursittua täysin eheäksi ja kerronta laahaa monin paikoin tuskastuttavan hitaasti, josta varsinkin näytelmän lopetus kärsii. Näyttelijätyöskentely on aika ajoin loistavaa, mutta välillä tuntuu, että näyttelijöiden ei anneta ottaa kaikkea irti roolihahmoistaan. Esimerkiksi anarkistien kapina jää turhan haaleaksi eikä Kallen ystävän Pipsan riemastuttavasta roolihahmosta saada kaikkea irti.
Lavastus oli yksinkertaisuudessaan toimivaa ja pienillä valaistus/sade-efekteillä saatiin luotua sopivan synkeää tunnelmaa. Henkilökohtaisesti jäin kuitenkin ihmettelemään, miksi lavastukseen ei oltu panostettu enempää, sillä muutamalla hyvin pienellä tehokeinolla esim. metsäkohtauksissa olisi luotu kohtauksen kannalta merkittävää tunnelmaa. Hyvin se toimi kuitenkin näinkin ja on huomioitava, että harrastajateatterit toimivat harvoin samoilla resursseilla, kuin isommat, suurella rahalla tuetut teatterit.
Kokonaisuudessaan katselukokemus jää ehdottomasti plussan puolelle ja suosittelen käyttämään 12euroa mieluummin tukemaan kotimaista harrastajateatteria, kuin valmiiksi pureskeltuja Hollywood elokuvia.
Kokonaisarvosana: 7½
http://www.facebook.com/event.php?eid=177803855577086
Tälläisiä tällä kertaa, nyt taas paluu edessä editointipöudän ääreen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti