Päivän verran lähempänä kuolemaa

Ja taas pyörähti mittariin vuosi lisää - yksi hetki lähempänä kuolemaa. Lisäksi yksi vuosi takana, ainakin jos mittaa asiaa vuosissa, niin kuin ihmisen ikää on tapana mitata. Itse en mittaa ihmisen ikää välttämättä vuosissa, vaan siinä mitä ihminen saa elämänsä aikana aikaiseksi ja miten elämänsä on elänyt. Vaikka eläisimme ikuisuuden, mutta meillä ei ole välietappeja, eikä hetkiä joihin kiinnittäytyä ja joihinka jättää jälkiä, niin mitä merkitystä koko ikuisuudella olisi... Se olisi yhtä tyhjää kuin se, että ei olisi koskaan edes ollut olemassa.

Me ihmiset olemme erilaisia. Jokainen mittaa omaa elämäänsä erilailla kuin toinen ja hyvä niin. Viimeisen kahden vuoden ajan olen miettinyt ja jopa ahdistunut siitä ajatuksesta, kuinka oma elämäni tuntuu valuvan hukkaan. Istuessani autossa loputtomien, tuhansien ja kymmenien tuhansien kilometrien aikana tai viettäessäni aikaa itseään toistavissa palavereissa, olen huomannut elämäni lentävän hiekanjyvästen lailla unohdukseen. Asuntolaina on maksettava ja laskut maksettava. Jotain täytyy tehdä henkensä pitimiksi niin kauan, kunnes siivet kantavat tehdä sitä, mistä saisi oikeasti nautintoa ja tuntisi tekevänsä sitä omaa juttuaan. Toki annan työnantajilleni nyt, aikaisemmin ja tulevaisuudessakin sen panoksen, josta hän maksaa, mutta valitettavasti sillä rahalla ei osteta vielä sieluani.

      Pidän siitä, kun saan olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja neuvottelutilanteista, mutta en siitä, että joudun asettelemaan "pyöreitä kiviä korsujen välillä kulkevien polkujen reunoille". Harmittavan monessa yrityksessä ei tätä asiaa tunnuta käsittävän, vaan ties mihin byrokratiaan vedoten tuhotaan ihmisten motivaatiota ja viedään aikaa siltä, että voitaisiin tehdä käytettävissä olevalla ajalla jotain oikeasti hyödyllistä ja tuottavaa - jopa luovaakin työtä. No, jonkun täytyy työllistää HR-osastojen hyeenat, nuo KAPOjen jälkeläiset ja muut turhat paperinpyörittäjät, joilta katosivat työpaikat valtionhallinnosta Neuvostoliiton romahdettua ja keskitysleirien lakkautuksien myötä... Ja nyt puhun yleisesti ottaen kaikista korporaatioista, en yrityksestä josta työskentelen tälläkin hetkellä (eli turha laittaa lakimiehiä perääni tämän kirjoituksen myötä).

      Joistakin henkilöistä jokapäiväinen kapinani tätä yksilöitä ahmivaa koneistoa vastaan saattaa kuulostaa turhalta ja hyödyttömältä. Aivan vapaasti! Todennäköisesti ajattelen omalta kohdaltani näiden ihmisten edustavan juuri sitä naamio kasvoillaan kulkevaa aivotonta massaa, joka toistaa mantran lailla "yritysten arvoja, synergiaetuja, matriisiorganisaatioita, budjetteja, kvartaaliraportteja, tunneriskitasoja..." ja muita sanoja, lauseita ja asioita, jotka itselleni edustavat pelkästään sieluttomuutta.

Entä mitä ajattelin asioiden eteen tehdä, jotta olisin onnellisempi ja voisin sanoa eläneeni hyvän elämän tai yleensä edes eläneeni? Tietenkin rimpuilla irti tuosta koneistosta niin pian kuin mahdollista. Henkisellä tasolla olen taistellut itseni irti siitä jo vuosia sitten. Toteutan tälläkin hetkellä niitä asioita, jotka koen tärkeiksi, eli tekemällä elokuviani. Tätä asiaa en ole salannut keneltäkään, en edes työnantajaltani, joka on tietoinen minulle tärkeiden asioiden arvojärjestyksestä ja siksi homma ehkä toimiikin tällä hetkellä verrattain hyvin.

     Elokuvien tekemisen lisäksi olen kirjoittanut myös kirjan, joka odottaa julkaisuaan. Kirjan kirjoittamista varten irtisanouduin edellisestä vakituisesta työsuhteestani. Sain maistaa hetken ajan kaipaamaani vapautta, ennen kuin ikävä arki iski taas vasten kasvojani ja palasin sorvin ääreen. Kyseinen 4kk pituinen sapattivapaa oli aikuiselämäni onnellisinta aikaa.

     Se onnellisuus jäi piileskelemään tavoittelemisen arvoisena alitajuntaani ja jossain takaraivossa kytee jatkuvasti pieni toivonkipinä siitä, että joku elokuvani saisi sen verran näkyvyyttä, että saisin tarjouksen suuremman tuotannon tekemisestä, enkä olisi enää taloudellisesti riippuvainen ns. leipätyöstä. Oma unelmani on tehdä elokuvia elääkseni ja elää tehdäkseni elokuvia, silti säilyttäen taiteellisen määräysvallan ja vapauden niiden toteuttamisen suhteen. Haluaisin myös kirjoittaa lisää, maalata ja matkustella ympäri maailmaa tutustuen uusiin ihmisiin ja kulttureihin - onko tämä mahdollista? Mielestäni on, ja ponnistelen jokainen hetki saavuttaakseni unelmani.

Mutta takaisin niihin välietappeihin, joilla mittaan omaa elämääni. Kello on jo yli puolenyön ja mittariin on edellisenä päivänä kertynyt 41 ikävuotta. Mitä haluan saada aikaan ennen kuin seuraavan kerran täytän vuosia? Tietenkin viimeistellä "The CURSE of the WITCHES BLOOD" -elokuvan ja koettaa saada sille mahdollisimman paljon näkyvyyttä ja yleisöä ympäri maailmaa. Siinä riittää vielä paljon töitä, ennen kuin se on esityskunnossa ja valmiina maailmalle. Elokuvaa on jo kysytty eri festivaaleille, joten odotukset sen suhteen ovat korkealla. Vielä kun sille saisi järkevän levityssopimuksen, niin sen avulla voisi rahoittaa myös tulevia tuotantoja. Lisäksi mielessä siintää jo uusi elokuva uusine tarinoineen. Se pitää saada käynnistymään kesään mennessä tavalla tai toisella.

     Lisäksi haluaisin saada tuulta siipien alle "From Beyond" sarjaa ajatellen ja käynnistää vielä toisen "sarjan" kuvaukset, joista en halua puhua vielä tässä vaiheessa enempää (ettei kukaan varasta ideaa). Jotta aika ei kävisi pitkäksi, olen aloittanut kirjoittamaan jo toista kirjaakin, mutta en usko, että saan sitä kirjoitettua valmiiksi vielä tänä vuonna, joten sen kanssa ei pidetä turhaa hoppua. Tavoitteena on myös saada oma lehti julkaistua vähintään kaksi kertaa tänä vuonna, painattaa vähintään 10-15 uutta paitaa, lisäksi julisteita sekä kustantaa kaksi kirjaa, jotka ovat olleet liian pitkään työn alla. Siis lyhyesti sanottuna paljon kaikkea kivaa, luovaa ja mielenkiintoista olisi tarkoituksena saada tehtyä. Jos nuo saisi aikaan, niin voisin tyytyväisyydellä katsoa taakseni täyttäessäni hurjat 42 vuotta vuoden päästä ja alkaa suunnittelemaan uusia kujeita.

Entä miten helvetissä kaikki vapaa-aika riittää kaikkeen tuohon? Ongelmiahan se tuottaa, mutta jos on tahtoa, niin kyllä se siitä. Eikä sitä koskaan tiedä, vaikka nykyinen työnantajani suostuisi esim. 4 päiväiseen työviikkoon, joka antaisi aikaa todella paljon näihin asioihin. Pitää alkaa vääntämään asiaa ja perustelemaan sitä säästöillä tms. Lottovoiton varaankaan ei kannata liikoja laskea, joten mieluummin odotan uutista siitä, että yhtiön johdosta päätetään tukea vapaaehtoisesti lähtevää väkeä reilulla irtisianomispaketilla, jonka turvin voisi viedä omia projekteja eteenpäin ja tehdä niitä oikeasti tärkeitä juttuja. Toisaalta tätäkään ei taida olla tiedossa, sillä firmalla menee hyvin ja lisää väkeä haetaan koko ajan - dammit!

     Yksi tilaisuus karata oravanpyörästä olisi saada pitkäaikainen unelma toteutettua, eli perustaa pieni elokuvateatteri ja Horror-Shop Helsinkiin. Aluksi homma lähtisi käyntiin "oman työn ohella" ja palkatulla työvoimalla. Myöhemmin kun sen saisi kannattamaan niin, että sillä voisi työllistää pari henkilö kokopäiväisesti, voisi hypätä tuohon kelkkaan turvallisesti mukaan ja rituaalisesti polttaa tumman puvun solmioineen Wickermanin lailla työpaikan parkkipaikalla - sitä päivää odotellessa.
     Olen nähnyt viime vuosina muutamia rohkeita vetoja ihmisiltä, jotka ovat lähteneet toteuttamaan unelmiaan ja hypänneet pois turvallisuudesta ja vakaasta, mutta merkityksettömästä elämästä. He ovat alkaneet toteuttamaan itseään ja haaveitaan - he ovat minun sankareitani. Ehkäpä olen itsekin joskus yhtä rohkea kuin te, jotka olette tehneet sen, mistä minä vasta haaveilen.

Unelmia ja haaveita, niitä pitää ihmisellä olla. Sitten kun lakkaa unelmoimasta, alkaa prosessi jota kutsutaan kuolemaksi. Toisaalta pelkkä unelmoiminen ja haaveileminen ei riitä. Jos näitä asioita ei ala toteuttamaan missään vaiheessa, niin kuolemaksi kutsuttu prosessi alkaa joka tapauksessa liian aikaisessa vaiheessa ja se on useimmiten vielä katkerampi ja tuskallisempi kuin se, että ei ole koskaan haaveillut mistään ja hiipuu pois huomaamatta. Siksipä koen, että on aika alkaa tekemään asioita kovemmalla vimmalla kuin koskaan aikaisemmin. Tämä vuosi tulee olemaan helvetin hyvä vuosi, tavalla tai toisella. Siihen tulee sisältymään paljon tuskallisia hetkiä, luopumista, epätoivoa, ahdinkoa, mutta myös onnistumisia, voitonriemua,  helvetin upeita elämyksiä ja tunnetta siitä, että todella elää täysillä!

Tämä on minun elämäni ja otan todellakin ohjat siitä - miten sinä aiot elää omasi?


Ps: Vaikka kirjoituksessa puhutaankin kovasti luovuudesta ja tietynlaisesta aikaansaamisesta, niin mittaan omaa elämääni myös ystävien ja rakkaitteni kanssa vietettyinä onnellisina hetkinä ja muistoina:)