Eikö se kielioppi ole täydellistä? Eikö niin voi muka sanoa? Ai miten niin mulla ei ole käsitystäkään mikä on partikkeli, vosunantti tai substantfuckintiivi?!? EI VITTU TARVITSEKKAAN OLLA PERKELE!!! puuh, puuh, huh... No niin lapsikullat, nyt kun hengittäminen on taas helpompaa ja verenpaine on laskenut terveelliselle tasolle, on aika puhua englanninkielestä. Tuosta maailmoja yhdistävästä yleiskielestä, joka tekee elämisen tällä tuhoon tuomitulla maapallolla mukavampaa, tai ainakin se saa meidät ihmiset ymmärtämään toisiamme (toisaalta en ole aivan varma, haluanko edes ymmärtää kaikkia ihmisiä, mutta se ei liity päivän aiheeseen).
Kielien opiskelu on aina ollut allekirjoittaneelle ristiriitainen aihe. Vierailla kielillä kirjoitetut tarinat ja varsinkin ihmisten kanssa käydyt keskustelut ovat aina olleet kiehtovia juttuja, kun taas kielioppi ja niiden miljoonat säännöt ovat toimineet totaalisena mielenkiinnon tappajina. Suomen koululaitos on varmasti tehokas, jos satut olemaan älykäs ja ahkera yksilö, mutta entäs jos et ole kumpaakaan, tai edes toista näistä asioista. Taisi käydä niin, että kun näitä pähkinöitä korista aikoinaan jaettiin, niin olin jonon viimeisenä ja se kostautui siten, että sain kähkinöistä vain kuoret...
Palataanpa ajassa jokunen vuosi taaksepäin: Ala-asteella pidin englannin opiskelusta hyvinkin paljon. Olin motivoitunut ja tilasin koulun kautta jopa englanninkielistä lehteä, jonka kautta sain italialaisen kirjeenvaihtoeystävän. Tuskin siinä kovinkaan syvällisiä kirjoitettiin, sanavarasto kun oli mitä oli ja rajoittui kanoihin, kissoihin ja muihin tärkeisiin asioihin. Olihan se kuitenkin erijännää kirjoitella vierasmaalaisen kanssa ja vieläpä tytön!
Sitten tuli se hetki, jolloin tuli ottaa uusi askel elämässä kohti kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävää armotonta lihamyllyä, jota myös aikuisuudeksi kutsutaan. Tällä kertaa kyse oli vain pienestä portaasta, eli yläasteelle siirtymisestä ja tuon opinahjon moukaroimana tuhoutuivat viimeiset rippeet kielten opiskeluun. Opetusmetodinsa Neuvostoliiton tuhoamisleireiltä kopioinut lehtori V. Kuula tepasteli kalkkunan lailla luokkaan, eikä aikaakaan, kun ylivilkas, koulukirjoihin hirviöitä piirtelevä taiteilijan alku oli tämän kielioppipolitrukin hampaissa. (V-kirjain nimen alussa ei viittaa siihen kuuluisaan "V-sanaan).
En ala käymään sen tarkemmin tätä kolmivuotishelvettiä läpi, sillä se tuskin kiinnostaisi ketään. Kiinnostavaa on ainoastaan se, että stalinistiset opetusmetodit omaava matami poisti 16 -vuotiaan nuorukaisen loppuvuodeksi tunneiltaan.
-Sinä et tule koskaan oppimaan englantia, etkä sillä missään pärjäämään, joten tehdään sopimus. Saat viitosen päättötodistukseesi, etkä jää luokalle ja minä en halua nähdä sinua enää koskaan tunneillani, kaikuivat lehtorin sanat korvissani, istuessani yksin Vesalan Yläasteen kylmillä käytävillä.
Nykyisin opettaja saattaisi joutua vastaamaan tämänkaltaisesta toiminnasta ties mille instansseille, mutta pitää muistaa että elimme aikaa, jolloin neuvostoliitto oli vielä olemassa.
Jälkeenpäin olen hymyillyt opettajani viisaille ja harkituille sanoille. On totta, että kielioppini on päin helvettiä, mutta se ei ole estänyt minua ohjaamasta täyspitkää englanninkielistä elokuvaa englantilaisen screaming queenin ollessa nimiroolissa. Se ei ole myöskään estänyt minua neuvottelemasta kansainvälistä levityssopimusta koskien kolmea elokuvaa. Mikä itselleni tärkeintä - se ei ole estänyt minua pitämästä Lontoossa elokuvan alustuspuhetta yleisölle, joka on saapunut katsomaan suomalaista kauhuelokuvaa. Voin kertoa, että pelotti ihan helvetisti, mutta hyvin se meni (kai?). Englannin kieli korostuu koko ajan muutoinkin Blood Ceremonyn tuotannoissa, vaikka teemmekin suomalaista kauhua. Tuotantoyhtiöömme saapuu jatkuvalla syötöllä uusia hakemuksia ja mikä erikoisinta, niistä merkittävä osa muualta kuin Suomesta. Suuri osa kirjenvaihdosta käydään nykyisin puujalka-englannilla. Sen käytössä ei saa olla liian ujo, sillä käännöstöihin ei ole aikaa ja vaarana on, että menetämme monta lahjakkuutta, jos hakemuksiin emme siedettävässä ajassa vastaa.
Entä mikä tässä kaikessa on pointtina, miksi kirjoitan aiheesta? Tärkeää on se, että et anna kielioppinatsien ja kouluarvosanojen lannistaa sinua. Niillä asioilla ei ole loppujen lopuksi paskaakaan merkitystä oikeassa elämässä, kunhan vain aloitat kommunikoimaan! Englantia natiivisti puhuvat ihmiset eivät ole aiheesta kokemukseni mukaan turhan nuukia ja ymmärtävät, että et käytä äidinkieltäsi! Ja ainahan voittte vaihtaa suomenkielelle englannista, jos ei kelpaa - yleensä viimeistään silloin löytyy tahtoa ymmärtää hiukan vailinaisempaakin lontoon murretta. Suomi on ihan liian täynnä ihmisiä, jotka koululaitos on pelottanut hiljaisiksi, koska he pelkäävät virheitä ja itsensä tekemistä naurettavaksi. Minä en aio olla osa tätä perkeleen lammaslaumaa, vaikka kritiikkiä (aina silloin tällöin) kielioppini vajavaisuudesta kuulenkin (yleensä tosin vain suomalaisilta). Jossain vaiheessa taas kuohahti, kun joku ystävällinen henkilö tuli ja huomatti, että: "ethän sinä hyvä ihminen voi tuolla tavalla englantia puhua!"
Lyhyesti vielä loppuun: En missään nimessä sano, etteikö olisi tärkeää osata täydellistä kielenhallintaa. Käännyn itsekin usein näiden kielimestareiden puoleen, kun tarvitsen apua erilaisissa, hiukan virallisemmissa käännöstöissä. Olen heidän avustaan äärimäisen kiitollinen. Mutta kun tulee tilanne, että heidän apuaan ei ole saatavilla, niin silloin tulee tarttuarohkeasti härkää sarvista: "Sillä mennään mitä on käytettävissä ja sitä mitä ei ole, niin siitä on turha haaveilla"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti