Sairas sielu virkeässä raadossa...

...Vai miten helvetissä se nyt menikään. Ensimmäiset "treenit" takana ja jalkoihin sattuu niin, ettei pääse kävelemään, ilman että ihmiset luulevat minun olevan matkalla "Zombie Walk" -tapahtumaan. Miten tässä näin pääsi käymään? Miksi helvetissä lähdin 3 kuukauden vapaaehtoiseen rääkkiin, johon liittyy vielä hyvin tiukka ruokavalio?

Totuus on se, että jos kroppa voi hyvin, niin mieli jaksaa työskennellä paremmin. Kun on enemmän virtaa, niin se näkyy toivottavasti myös kasvavana luovuuden määränä ja energiana toteuttaa projektit maaliin saakka. Lähtötilanteesta kertonee hyvin se, että viime aikoina ainoat liikuntasuoritukset ovat jääneet siihen, kun kävelee parkkipaikalle auton luo ja takaisin. Kuntosalitreenikin jäi tammikuisen influenssan jäljiltä kokonaan pois ja tilalle sain 3 kuukautta kestäneen yskän, joka tuhosi käytännössä yleiskunnon täysin. Jos aion pitää entistä vauhtia yllä ja (+mahdollisesti kiihdyttää sitä) pystyä päätyön ohessa tekemään elokuvaa, lehteä, erilaisia valokuvausprojekteja ja jaksaa vielä maalatakin, niin kropan pitää kestää mukana - pelkkä mentaalienergia ei riitä.

Kuin taivaan lahjana, tai sitten manaamisen tuloksena, helvetin syövereistä hätiin riensi Uruguaista alunperin kotoisin oleva pelastajani, joka lupasi olla pahin painajaiseni seuraavat kolme kuukautta. Luvassa olisi verta, hikeä ja kyyneleitä. Kyyneleiltä ollaan vielä toistaiseksi vältytty, mutta verta ollaan yskitty ja hikeä vuodatettu niin, että moisella määrällä saisi tulvavaroituksen aikaan Pohjois-Pohjanmaalla.

En ala listaaman tähän sen kummemmin treeniohjemaa, sillä kyseessä ei ole urheilu/liikuntablogi. Riittää, jos kertoo, että arkisin aamu alkaa klo 5.00 tunnin cardio -treenillä (juoksua, joka on ainakin alussa reipasta kävelyä ja säälittäviä juoksu yrityksiä). Klo 6.00 on vuorossa aamiainen, jonka jälkeen siirtyminen salille tunnin treeneihin klo 7.00-8.00. Tämä kaikki 5 kertaa viikossa ja lisäksi "vapaapäivinä" kevyt tunnin juoksulenkki, mieluiten heti aamusta (eli käytännössä klo 6.00). Pelkällä liikunnalla ei aineenvaihduntaa saada ohjelmoitua uusiksi, joten aterioita mahtuu päivään saman verran, kuin aikaisemmin viikkoon. Ikävä kyllä ne eivät sisällä karkkia, suklaata, leipää, pullaa, olutta eivätkä PIZZAAAA - NOOUuUuuuu!!!! Aaargh, miten ihminen voikaan selvitä ilman suklaata, pizzaa ja punaviiniä:( No, jos tuloksia syntyy, niin kahden viikon päästä saan palkita itseni vapaavalintaisella aterialla, jonka ei tarvitse noudattaa ruokavaliota! Viiniä eikä olutta ei ole siltikään lupaa nauttia pisaraakaan koko treenikauden aikana. Tämähän tarkoittaa vesiselvää TUSKA -festivaalia?!? Koetan kestää teitä selvinpäin, mokomat känniurpåt!

No, olen kuitenkin tosissani aiheen suhteen, enkä halua pettää itseäni, saatikka sitten valmentajaani, joka uhraa rapakunnossa olevaan taiteilijaan vapaa-aikaansa (en kyllä ymmärrä vieläkään miksi). Hyväksyn sen, että olen hänelle projekti/koekaniini ja oma liikanimeni onkin tällä hetkellä "Guinea big". Ai niin, eläimistä puheenollen, muistutin eilen ensimmäisten jalkatreenien jälkeen sammakkoa sähkötuolissa, kun kipusin vapisevin jaloin portaat ylös kuntopyörään palautumaan. Jalkojen tärinää ei vain voinut hillitä ja piinaajani nauroi vieressä vedet silmissä, niin että hän oli laskea alleen. Pääasia että on kivaa (ainakin toisella meistä) ja rääkistä huolimatta, hymyilen edelleen odottaen seuraavaa salikäyntiä. Tuossa kidutuksessa olen myös oppinut tuntemaan itseäni - lihakseni ovat kuin 12 -vuotiaalla pikkutytöllä ja käyttämäni painot sitä luokkaa, että salilla huhkivat eläkeläiset hymyilevät tekohampaidensa takaa, aloittelijan tutistessa kidutuslaitteiden puristuksessa, mutta periksi ei anneta SAATANA!

Inkvisiittorini odottaa tuloksia ja niitä on tultava, sillä eihän tässä muuten olisi mitään järkeä. Tänään pitää ottaa ns. "ennen/jälkeen" kuvasta se ensimmäinen versio, joka on kamalaa katsottavaa. Jos selviydyn hengissä seuraavat kaksi viikkoa, niin silloin saatan kirjata ylös jo joitain tuloksia blogin jatkoksi. Nyt mittanauhalla ja puntarilla otetut measuret hävettävät niin paljon, että niitä ei kehtaa julkaista vielä tässä vaiheessa, heh!

Ai niin, unohdinko mainita, että valmentajani on nainen. Monasti kehonrakentajat ja valmentajat mielletään miehiksi, enkä ymmärrä miksi. Tämä huippukuntoon itsensä treenannut neito on mitä armottomin ja asiansa osaavin henkilö ja kunnioitan häntä todella paljon. Onkin kummaa kuulla, että toisinaan miesten "egot" ei kestä naisen johdolla treenaamista - saatika tunnustaa, että nainen on itseään vahvempi. Ehkäpä näillä "miehillä" on siviilielämässään muitakin ongelmia korviensa välissä ja suhtautumisessaan naisiin - mene ja tiedä, mutta tästä aiheesta taisinkin jo puhua edellisessä kirjoituksessani;)

Tuloksia siis tulossa myöhemmin (jos en satu kuolemaan sitä ennen;)

Ps: Kommentitkin ovat sallittuja