Montako vuotta siitä onkaan. Neljä, viisi, vaiko enemmän? Vaikka olenkin hermostunut, niin silti olo tuntuu kumman varmalta, jopa hyvältä. Pääsen taas pitkästä aikaa upottamaan mustetta ihoon. Huolellisten alkuvalmistelujen jälkeen kone surahtaa käyntiin ja metallinen, hyvin tutuksi käynyt surina täyttää ilman. Käsi ei vapise ja veren haju sekoittuu musteelle ominaiseen tuoksuun...
Tatuointivälineiden kaivaminen esiin ja niistä pölyjen pois puhaltaminen on kummitellut mielessä jo pidemmän aikaa. Jotenkin nyt keväällä asia alkoi tuntua ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Vuosia sitten kerkesin nakuttelemaan pari- kolmekymmentä erilaista kuvaa ihmisten nahkoihin ja mukavaa hommaahan se oli. Silloin se oli harrastus työn ohessa. Nyt olen alkanut miettimään vakavissani, että olisikohan tästä jopa päätyöksi. Loppujen lopuksi eihän se olisi ollenkaan pöllönpää hommaa. Saisi tavata mukavia ja erikoisia ihmisiä, kuunnella hyvää musiikkia ja työskennellä rennossa ilmapiirissä, kaukana excel helveteistä, kvartaalitaloudesta, kaksinaamaisista selkään puukottajista ja vitun tylsistä palavereista, joita pidetään vain sen vuoksi, että saa pitää palavereita. Ehkäpä tämä päivä vielä koittaa, jolloin tumma puku poltetaan firman parkkipaikalla WickerManin lailla, symbolisena eleenä ja statementtina, jonka voi nähdä tietynlaisena keskisormennäyttönä tuolle kylmälle ja tunteettomalle korporaatiomaailmalle. Ja kun oman liikkeen saisi perustettua, niin miksei samassa tilassa voisi toimia myös Horror-Shopin kivijalkamyymälä. Mielestäni genret täydentävät loistavasti toisiaan!
Tien alku on aina kivinen ja kuoppainen, mutta onneksi kannustustakin löytyy, tosin myös toppuuttelua. Nämä ”jarrut” ja heidän mielipiteensä jätän takavasemmalle. Toki kuuntelen mitä heillä on sanottavana ja hyvällä tuurilla osaan jopa väistää joitakin karikkoja heidän ansiostaan, mutta tällä luonteella ei aina jaksa olla liian varovainen. ”onko se nyt kannattavaa touhua ja riittääkö asiakkaita”, ”Tee nyt hyvä mies ensin paljon pieniä kuvia ja sitten siirry vasta isoihin kuviin”, ”Kannattaisiko ensin mennä vaikka oppipojaksi johonkin liikkeeseen” jne jne… No johan nyt on saatana!!! Kaikista neuvoista huolimatta en tehnyt aikoinani yhtään lyhytelokuvaa, vaan aloitin heti kokopitkistä elokuvista. Urheilukin aloitettiin heti, nyt ja täysillä, sen sijaan, että kuntoa olisi aloitettu kasvattamaan pikkuhiljaa – viisasta tai ei, niin silloin kun jotain tehdään, niin silloin tehdään, eikä hiihdellä kädet munissa! Elämän aikana on tullut onnistumisia, mutta on tullut turpaankin. Kunnon onnistumisia ei tule koskaan, jos ei uskalla tehdä mitään asioiden eteen eikä ottaa riskejä…
Mutta kuten tuli jo mainittua, niin myös kannustusta löytyy. Loistava tatuointitaiteilija ja ystäväni Amon Rautiainen on jaksanut kannustaa ja uskoa rookien kykyihin. Kevään aikana on tullut vierailtua hänen studiollaan (His Masters Tattoo) useampaankin otteeseen ja liekkikuvio on edistynyt hyvää vauhtia. Samalla olen saanut arvokasta oppia kuvien nakuttelusta. Vuosia sitten istuin Ärligin Ronin (nykyisin Blue Dragon Tattoossa?) takana luonnollisen näköisenä takapiruna, opiskellen tätä jaloa taitoa, jossa Roni ystävällisesti märkäkorvaa aiheessa opasti. Kiitos näille herroille vielä kerran opista. Sen lisäksi vähintäänkin yhtä suuri kiitos kuuluu kaikille niille henkilöille, jotka ovat jo ajan kidutukseen varanneet ja sillä tavalla osoittaneet, että uskovat kykyihini toteuttaa heidän visionsa! Lupaan olla arvoisenne tatuoija!
Eilen tuli siis nakuteltua ensimmäinen kuva vuosiin ja alkujännityksen jälkeen homma alkoi taas sujua entiseen malliinsa. Todennäköisesti tatuoija oli (ainakin alussa) hermostuneempi kuin kuvan ottaja, mutta sitä ei sopinut uhrille näyttää. Olisi vielä hyväkäs karannut ennen kuin olisimme päässeet alkuun, heh! Nautin todella kuvan tekemisestä. Siitä fiiliksestä että saa luoda jotain pysyvää, konkreettista ja omilla käsillään. Misfitsin pauhatessa äijämäisesti taustalla, ilmestyi Sadun nilkkaa koristamaan pieni söpö kissimirri:) En edes muistanut, kuinka hyvältä tuntuu nähdä asiakkaan ilme, joka kertoo enemmän kuin ne tuhat sanaa. Hymy hänen kasvoillaan, hänen katsellessaan iholle ilmestynyttä kuvaa. Sen, että henkilöstä huokuu itsensä voittaminen, kun hän on ottanut ensimmäisen tatuointinsa ja ylpeys uudesta kuvasta - se on yksinkertaisesti palkitsevaa!
Parin seuraavan viikon aikana pääsen tekemään hyvinkin erilaisia ja erikokoisia kuvia ja laitan niistä jonkin verran valokuvia tänne, mutta ehkäpä vieläkin suuremman kattauksen naamakirjan puolelle. Opiskeluahan tämä vielä on ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että kuva syntyy hitaammin näin alussa. Hitaasti, mutta silti varmasti. En ota tehtäväkseni kuvaa, jota en usko pystyväni tekemään – tosin ainakaan vielä ei vastaan ole tullut ideaa, jota en ole uskaltanut ottaa tehtäväkseni. Tässä hommassa on pakko uskoa itseensä ja tiedän, että piirustus ja maalaustaito toimivat hyvänä pohjana tulevaisuudelle – kyseessähän on vaan loppujen lopuksi eri instrumentti, joka korvaa siveltimen tai kynät ja hieman eri tekniikka...
Parin seuraavan viikon aikana pääsen tekemään hyvinkin erilaisia ja erikokoisia kuvia ja laitan niistä jonkin verran valokuvia tänne, mutta ehkäpä vieläkin suuremman kattauksen naamakirjan puolelle. Opiskeluahan tämä vielä on ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että kuva syntyy hitaammin näin alussa. Hitaasti, mutta silti varmasti. En ota tehtäväkseni kuvaa, jota en usko pystyväni tekemään – tosin ainakaan vielä ei vastaan ole tullut ideaa, jota en ole uskaltanut ottaa tehtäväkseni. Tässä hommassa on pakko uskoa itseensä ja tiedän, että piirustus ja maalaustaito toimivat hyvänä pohjana tulevaisuudelle – kyseessähän on vaan loppujen lopuksi eri instrumentti, joka korvaa siveltimen tai kynät ja hieman eri tekniikka...
