PARHAISSAKIN PERHEISSÄ - eli kuulapää lähtee teatteriin

Jotta välillä saa perspektiiviä omaan työskentelyyn, on hyvä seurata mitä muualla maailmalla tapahtuu ja käydä katsomassa eri tekijöiden tuotantoja. Ja mikä olisikaan mukavampaa, kun kadota hetkeksi teatterin maailmaan... Teatteri on parhaimmillaan, kun siihen ei kohdistu mitään ennakko-odotuksia, vaan astuu sisään sen maailmaan ja ottaa vastaan mitä sillä on tarjottavanaan. Näin kävi myös tämän näytännön suhteen, sillä Espoonlahden teatteri ei ollut aikaisemmin tuttu, eikä juuri näytelmän sisältökään.

Aulasta mukaan saatu sininen lehdykäinen opasti lyhyesti siihen mitä tuleman pitää ja eturivin paikalta oli mukavaa lähteä seuraamaan, miten nykyään hyvinkin ajankohtaisten ongelmien värittämä näytelmä kehittyy. Sitä kehittymistä sai odottaa ainakin alussa hetken aikaa, sillä jotenkin homma ei päässyt käynnistymään kunnolla. Lienevätkö näyttelijät olleet hieman jäässä, vai mistä johtui, mutta näytelmän alussa, metsässä tapahtuneet ”ekoterroristien” kohtaukset tuntuivat välillä jopa hieman väkinäisiltä ja hidastempoisilta.

Itse näytelmä lähti kunnolla käyntiin vasta perheen äidin, Rakel Länsimaan (Ulla Anteroinen) tavatessa tyttärensä, Ulla Länsimaan (Jenna Hellsten). Ulla Anteroisen rakentama roolihahmo oli näissä kohtauksissa parhaimmillaan hyvin uskottava ja hänen tuskansa käsin kosketeltava, mutta paikoitellen tunnelma pääsi särkymään näyttelemisen tason heilahdellessa pidempien keskustelujen myötä. Näiden keskustelujen aikana nousi esiin kuitenkin näytelmän todellinen tähti, Jenna Hellsten, jonka roolisuoritus kylmänä uranaisena, oli viiltävän realistinen kuvaus nykynaisen ihanteesta kaikessa tragikoomisuudessaan. Erityisen maininnan ansaitsevat myös perheenäidin ”kohtauksien” aikana mielen esiin nostattamat houreet, joissa Anna Henttonen ja Miia Nurmi tekivät erinomaisen hienon, jopa unenomaisen roolisuorituksen Raakkelin lapsuuden ja nuoruuden tunnoista ja muistoista. Lisäksi hienon roolisuorituksen teki Pipsa (Said Dakash), perheen pojan Kallen (Henrik Forsberg) ystävänä.

Näytelmän huippuhetket osuvat ensimmäisen näytännön tyttären ja äidin välisiin keskusteluihin, sekä jo edellä mainittuihin Raakkelin ”kohtauksiin”, jotka toimivat virkistävänä tarinan ”katkaisijoina” oikeissa kohdissa, rakentaen tulevaa loppuratkaisua. Näytelmän toisessa näytöksessä, oli ohjaajalla kädessään kaikki eväät nostattaa tarina uudelle tasolle Äidin ja tämän pojan, Kalle Länsimaan kohtaamiseen. Kohtaus on koskettavuudessaan kyyneleet silmiin nostattava, mutta myös se, kuten muutamat mutkin kohtaukset ovat liiallisen pitkiksi venytettyä, joten tunnelma pääsee latistumaan.

 Yhteenveto: Näytelmän suurin haaste löytyy selkeästi ohjauksesta. Kokonaisuutta ei ole saatu kursittua täysin eheäksi ja kerronta laahaa monin paikoin tuskastuttavan hitaasti, josta varsinkin näytelmän lopetus kärsii. Näyttelijätyöskentely on aika ajoin loistavaa, mutta välillä tuntuu, että näyttelijöiden ei anneta ottaa kaikkea irti roolihahmoistaan. Esimerkiksi anarkistien kapina jää turhan haaleaksi eikä Kallen ystävän Pipsan riemastuttavasta roolihahmosta saada kaikkea irti.

Lavastus oli yksinkertaisuudessaan toimivaa ja pienillä valaistus/sade-efekteillä saatiin luotua sopivan synkeää tunnelmaa. Henkilökohtaisesti jäin kuitenkin ihmettelemään, miksi lavastukseen ei oltu panostettu enempää, sillä muutamalla hyvin pienellä tehokeinolla esim. metsäkohtauksissa olisi luotu kohtauksen kannalta merkittävää tunnelmaa. Hyvin se toimi kuitenkin näinkin ja on huomioitava, että harrastajateatterit toimivat harvoin samoilla resursseilla, kuin isommat, suurella rahalla tuetut teatterit.

Kokonaisuudessaan katselukokemus jää ehdottomasti plussan puolelle ja suosittelen käyttämään 12euroa mieluummin tukemaan kotimaista harrastajateatteria, kuin valmiiksi pureskeltuja Hollywood elokuvia.

Kokonaisarvosana: 7½


http://www.facebook.com/event.php?eid=177803855577086

Tälläisiä tällä kertaa, nyt taas paluu edessä editointipöudän ääreen...

Päivän verran lähempänä kuolemaa

Ja taas pyörähti mittariin vuosi lisää - yksi hetki lähempänä kuolemaa. Lisäksi yksi vuosi takana, ainakin jos mittaa asiaa vuosissa, niin kuin ihmisen ikää on tapana mitata. Itse en mittaa ihmisen ikää välttämättä vuosissa, vaan siinä mitä ihminen saa elämänsä aikana aikaiseksi ja miten elämänsä on elänyt. Vaikka eläisimme ikuisuuden, mutta meillä ei ole välietappeja, eikä hetkiä joihin kiinnittäytyä ja joihinka jättää jälkiä, niin mitä merkitystä koko ikuisuudella olisi... Se olisi yhtä tyhjää kuin se, että ei olisi koskaan edes ollut olemassa.

Me ihmiset olemme erilaisia. Jokainen mittaa omaa elämäänsä erilailla kuin toinen ja hyvä niin. Viimeisen kahden vuoden ajan olen miettinyt ja jopa ahdistunut siitä ajatuksesta, kuinka oma elämäni tuntuu valuvan hukkaan. Istuessani autossa loputtomien, tuhansien ja kymmenien tuhansien kilometrien aikana tai viettäessäni aikaa itseään toistavissa palavereissa, olen huomannut elämäni lentävän hiekanjyvästen lailla unohdukseen. Asuntolaina on maksettava ja laskut maksettava. Jotain täytyy tehdä henkensä pitimiksi niin kauan, kunnes siivet kantavat tehdä sitä, mistä saisi oikeasti nautintoa ja tuntisi tekevänsä sitä omaa juttuaan. Toki annan työnantajilleni nyt, aikaisemmin ja tulevaisuudessakin sen panoksen, josta hän maksaa, mutta valitettavasti sillä rahalla ei osteta vielä sieluani.

      Pidän siitä, kun saan olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja neuvottelutilanteista, mutta en siitä, että joudun asettelemaan "pyöreitä kiviä korsujen välillä kulkevien polkujen reunoille". Harmittavan monessa yrityksessä ei tätä asiaa tunnuta käsittävän, vaan ties mihin byrokratiaan vedoten tuhotaan ihmisten motivaatiota ja viedään aikaa siltä, että voitaisiin tehdä käytettävissä olevalla ajalla jotain oikeasti hyödyllistä ja tuottavaa - jopa luovaakin työtä. No, jonkun täytyy työllistää HR-osastojen hyeenat, nuo KAPOjen jälkeläiset ja muut turhat paperinpyörittäjät, joilta katosivat työpaikat valtionhallinnosta Neuvostoliiton romahdettua ja keskitysleirien lakkautuksien myötä... Ja nyt puhun yleisesti ottaen kaikista korporaatioista, en yrityksestä josta työskentelen tälläkin hetkellä (eli turha laittaa lakimiehiä perääni tämän kirjoituksen myötä).

      Joistakin henkilöistä jokapäiväinen kapinani tätä yksilöitä ahmivaa koneistoa vastaan saattaa kuulostaa turhalta ja hyödyttömältä. Aivan vapaasti! Todennäköisesti ajattelen omalta kohdaltani näiden ihmisten edustavan juuri sitä naamio kasvoillaan kulkevaa aivotonta massaa, joka toistaa mantran lailla "yritysten arvoja, synergiaetuja, matriisiorganisaatioita, budjetteja, kvartaaliraportteja, tunneriskitasoja..." ja muita sanoja, lauseita ja asioita, jotka itselleni edustavat pelkästään sieluttomuutta.

Entä mitä ajattelin asioiden eteen tehdä, jotta olisin onnellisempi ja voisin sanoa eläneeni hyvän elämän tai yleensä edes eläneeni? Tietenkin rimpuilla irti tuosta koneistosta niin pian kuin mahdollista. Henkisellä tasolla olen taistellut itseni irti siitä jo vuosia sitten. Toteutan tälläkin hetkellä niitä asioita, jotka koen tärkeiksi, eli tekemällä elokuviani. Tätä asiaa en ole salannut keneltäkään, en edes työnantajaltani, joka on tietoinen minulle tärkeiden asioiden arvojärjestyksestä ja siksi homma ehkä toimiikin tällä hetkellä verrattain hyvin.

     Elokuvien tekemisen lisäksi olen kirjoittanut myös kirjan, joka odottaa julkaisuaan. Kirjan kirjoittamista varten irtisanouduin edellisestä vakituisesta työsuhteestani. Sain maistaa hetken ajan kaipaamaani vapautta, ennen kuin ikävä arki iski taas vasten kasvojani ja palasin sorvin ääreen. Kyseinen 4kk pituinen sapattivapaa oli aikuiselämäni onnellisinta aikaa.

     Se onnellisuus jäi piileskelemään tavoittelemisen arvoisena alitajuntaani ja jossain takaraivossa kytee jatkuvasti pieni toivonkipinä siitä, että joku elokuvani saisi sen verran näkyvyyttä, että saisin tarjouksen suuremman tuotannon tekemisestä, enkä olisi enää taloudellisesti riippuvainen ns. leipätyöstä. Oma unelmani on tehdä elokuvia elääkseni ja elää tehdäkseni elokuvia, silti säilyttäen taiteellisen määräysvallan ja vapauden niiden toteuttamisen suhteen. Haluaisin myös kirjoittaa lisää, maalata ja matkustella ympäri maailmaa tutustuen uusiin ihmisiin ja kulttureihin - onko tämä mahdollista? Mielestäni on, ja ponnistelen jokainen hetki saavuttaakseni unelmani.

Mutta takaisin niihin välietappeihin, joilla mittaan omaa elämääni. Kello on jo yli puolenyön ja mittariin on edellisenä päivänä kertynyt 41 ikävuotta. Mitä haluan saada aikaan ennen kuin seuraavan kerran täytän vuosia? Tietenkin viimeistellä "The CURSE of the WITCHES BLOOD" -elokuvan ja koettaa saada sille mahdollisimman paljon näkyvyyttä ja yleisöä ympäri maailmaa. Siinä riittää vielä paljon töitä, ennen kuin se on esityskunnossa ja valmiina maailmalle. Elokuvaa on jo kysytty eri festivaaleille, joten odotukset sen suhteen ovat korkealla. Vielä kun sille saisi järkevän levityssopimuksen, niin sen avulla voisi rahoittaa myös tulevia tuotantoja. Lisäksi mielessä siintää jo uusi elokuva uusine tarinoineen. Se pitää saada käynnistymään kesään mennessä tavalla tai toisella.

     Lisäksi haluaisin saada tuulta siipien alle "From Beyond" sarjaa ajatellen ja käynnistää vielä toisen "sarjan" kuvaukset, joista en halua puhua vielä tässä vaiheessa enempää (ettei kukaan varasta ideaa). Jotta aika ei kävisi pitkäksi, olen aloittanut kirjoittamaan jo toista kirjaakin, mutta en usko, että saan sitä kirjoitettua valmiiksi vielä tänä vuonna, joten sen kanssa ei pidetä turhaa hoppua. Tavoitteena on myös saada oma lehti julkaistua vähintään kaksi kertaa tänä vuonna, painattaa vähintään 10-15 uutta paitaa, lisäksi julisteita sekä kustantaa kaksi kirjaa, jotka ovat olleet liian pitkään työn alla. Siis lyhyesti sanottuna paljon kaikkea kivaa, luovaa ja mielenkiintoista olisi tarkoituksena saada tehtyä. Jos nuo saisi aikaan, niin voisin tyytyväisyydellä katsoa taakseni täyttäessäni hurjat 42 vuotta vuoden päästä ja alkaa suunnittelemaan uusia kujeita.

Entä miten helvetissä kaikki vapaa-aika riittää kaikkeen tuohon? Ongelmiahan se tuottaa, mutta jos on tahtoa, niin kyllä se siitä. Eikä sitä koskaan tiedä, vaikka nykyinen työnantajani suostuisi esim. 4 päiväiseen työviikkoon, joka antaisi aikaa todella paljon näihin asioihin. Pitää alkaa vääntämään asiaa ja perustelemaan sitä säästöillä tms. Lottovoiton varaankaan ei kannata liikoja laskea, joten mieluummin odotan uutista siitä, että yhtiön johdosta päätetään tukea vapaaehtoisesti lähtevää väkeä reilulla irtisianomispaketilla, jonka turvin voisi viedä omia projekteja eteenpäin ja tehdä niitä oikeasti tärkeitä juttuja. Toisaalta tätäkään ei taida olla tiedossa, sillä firmalla menee hyvin ja lisää väkeä haetaan koko ajan - dammit!

     Yksi tilaisuus karata oravanpyörästä olisi saada pitkäaikainen unelma toteutettua, eli perustaa pieni elokuvateatteri ja Horror-Shop Helsinkiin. Aluksi homma lähtisi käyntiin "oman työn ohella" ja palkatulla työvoimalla. Myöhemmin kun sen saisi kannattamaan niin, että sillä voisi työllistää pari henkilö kokopäiväisesti, voisi hypätä tuohon kelkkaan turvallisesti mukaan ja rituaalisesti polttaa tumman puvun solmioineen Wickermanin lailla työpaikan parkkipaikalla - sitä päivää odotellessa.
     Olen nähnyt viime vuosina muutamia rohkeita vetoja ihmisiltä, jotka ovat lähteneet toteuttamaan unelmiaan ja hypänneet pois turvallisuudesta ja vakaasta, mutta merkityksettömästä elämästä. He ovat alkaneet toteuttamaan itseään ja haaveitaan - he ovat minun sankareitani. Ehkäpä olen itsekin joskus yhtä rohkea kuin te, jotka olette tehneet sen, mistä minä vasta haaveilen.

Unelmia ja haaveita, niitä pitää ihmisellä olla. Sitten kun lakkaa unelmoimasta, alkaa prosessi jota kutsutaan kuolemaksi. Toisaalta pelkkä unelmoiminen ja haaveileminen ei riitä. Jos näitä asioita ei ala toteuttamaan missään vaiheessa, niin kuolemaksi kutsuttu prosessi alkaa joka tapauksessa liian aikaisessa vaiheessa ja se on useimmiten vielä katkerampi ja tuskallisempi kuin se, että ei ole koskaan haaveillut mistään ja hiipuu pois huomaamatta. Siksipä koen, että on aika alkaa tekemään asioita kovemmalla vimmalla kuin koskaan aikaisemmin. Tämä vuosi tulee olemaan helvetin hyvä vuosi, tavalla tai toisella. Siihen tulee sisältymään paljon tuskallisia hetkiä, luopumista, epätoivoa, ahdinkoa, mutta myös onnistumisia, voitonriemua,  helvetin upeita elämyksiä ja tunnetta siitä, että todella elää täysillä!

Tämä on minun elämäni ja otan todellakin ohjat siitä - miten sinä aiot elää omasi?


Ps: Vaikka kirjoituksessa puhutaankin kovasti luovuudesta ja tietynlaisesta aikaansaamisesta, niin mittaan omaa elämääni myös ystävien ja rakkaitteni kanssa vietettyinä onnellisina hetkinä ja muistoina:)

Vampyyritappajapahvimukien hyökkäys!

"Miia Nurmi 6:n uutisista hyvää iltaa! Olemme täällä Helsingissä, tuomiokirkon edessä ottamassa selvää oudoista tapahtumista, joiden sanotaan saaneen alkunsa kaksisataavuotta sitten sinetöitynä olleen oven avaamisesta. Meillä on täällä paikalla kaksi silminnäkijää, voitteko kertoa mitä tapahtui?". Juuri kun haastateltavat alkavat kertomaan tarinaansa kuvankauniille toimittajalle, kuuluu tuomiokirkon suunnasta ihmisten kiljuntaa ja paniikissa oleva väkijoukko ryntää kohti kameraa ja uutistoimittajia. Kimpussaan heillä on ilmasta käsin syöksyviä pieniä hirviöitä suoraan helvetistä - hämmennys on valtava ja pakokauhu leviää kaikilla paikallaolijoihin - ilmojen tappajat, siivekkäät vampyyripahvimukit eivät säästä ketään, jotka heidän hampaisiinsa joutuvat!

Mitä helvettiä, kysyy usea tätä blogia lukeva henkilö tässä vaiheessa - minkälaisia elokuvia Blood Ceremony Films on alkanut tuottamaan. Olemmeko siirtyneet vakavasta kauhusta trash-elokuvien pariin? Vastaus tähän on että ei, emme ole siirtyneet (toistaiseksi) ihan näin rujoon materiaaliin, vaan kysymyksessä on virka-apu Kanadalaisille kolleegoillemme.

KILLER CUP 3-D on JefX Granierein kolmas osa saagaan, missä hurjistuneet kertakäyttömukit alkavat hautomaan kostoa ihmiskunnalle ja käyvät säälittä pahaa-aavistamattomien uhriensa kimppuun. En enää kuollaksenikaan muista, mistä nämä tapahtumat saivat alkuunsa, miksi mukit niin ihmisille suivaantuivat , mutta sillä ei varmaan ole merkitystäkään. Pitää varmaan katsoa kaksi ensimmäistä osaa lähiaikoina uudelleen. Jef toimii nokkamiehenä A.Normale Productions nimisessä elokuvaryhmässä. Ryhmä pitää majaansa Montrealissa Kanadassa. Tappajamukien lisäksi Jef on tuottanut/ohjannut muitakin tutustumisen arvoisia kauhulyhäreitä ja parhaiten niihin pääsee tutustumaan ryhmän kotisivujen kautta osoitteessa www.anormaleproductions.com

Se, miksi me olemme olleet aiheuttamassa hämmennystä lukuisien turistien keskuudessa keskellä päivää Helsingissä, johtuu siitä että Jef halusi kertakäyttömukien vitsauksien leviävän ympäri maailmaa - ei pelkästään Kanadaan. Elokuvaan lisätään (Cloverfield tyylisesti) uutisinserttejä, joissa kerrotaan hirviöiden hyökänneet maailman metropoleihin, kuten Lontooseen, Moskovaan, New Yorkiin ja luonnollisesti myös Helsinkiin. Me astuimme tässä kohden mukaan ja lupasimme kuvata heille kyseisen spotin.

Kaikki tämä vaati hiukan valmisteluja ja perjantaina 14.1.2011 kokoonnuimme Blood Ceremony Filmsin studioille askartelemaan näitä hirviöitä. Kyseessä oli varsin terapeuttinen istunto, joka muuttui loppuillasta jo hysteriaksi, mutta nauruhan pidentää tunnetusti ikää. Nämä lavastepajoissa vietetyt askartelukerhot vetävät jatkuvasti aktiivisia ryhmäläisiä paikalle ja tällä kertaa tulijoita olisi ollut enemmän kuin tekemistä olisi riittänyt,. Jouduimme jopa ilmoittamaan osalle henkilöistä, että tuleehan näitä myöhemin lisää ja että tällä kertaa ei mahtuisi mukaan (lupaan tässä ja nyt, että lavasteiden ja proppien rakentelua riittää vielä vuosiksi eteenpäin  erilaisten tuotantojen merkeissä).

Pelästynyt virolainen turisti & Boris

Seuraavana päivänä olivatkin jo vuorossa kohtauksen kuvaukset. Ilmojenhaltijat, perin vittumaisina otuksina,  olivat päättäneet tehdä meille pientä kiusaa ja roiskaisseet riesaksemme kelpo pakkasen. Siinä sitä sitten sormenpäät valkoisina solmimme siimoja puomeihin, hiipivän kuolion alla. Jäisen siiman toisessa päässä killui aina yksi vampyyripahvimuki valmiina käymään uhrinsa kimppuun.
Kiinnitettyämme puomeihin kymmeniä otuksia, huomasimme siimojen sotkeutuvan pahemman kerran yhteen. Suureksi harmiksemme möröt olivat pian, kuin vinksahtaneet viinirypäleet tertuissaan. Ei siinä auttanut muu, kuin ruveta osaa taas uudelleen irroittelemaan ja eri kohtaan puomia kiinnittämään, jotta olisimme saaneet ne erilleen.  Onneksi meillä oli kuitenkin kuvauspaikalla kaksi autoa käytössämme, jonne viluiset avustajat ja näyttelijät pääsivät aina välillä lämmittelemään ja sulattamaan kangistuneita raajojaan.

 

Uutistoimittaja sai fanin

Noin tuntia myöhemmin ja vastoinkäymisistä huolimatta, aloimme purkittamaan kohtausta pakkasen heikentämin kameran akkujen varassa. Väkijoukko, joka huutaa, kiljuu ja huiskii kauhuissaan pahvisia, siivekkäitä mukeja kimpustaan ei ole ehkä se tavanomaisin näky keskellä Helsinkiä. Päädyimme varmasti todella monen turistin valokuva-albumiin ja matkakertomuksiin. Kaaos oli kamala ja huuto vertahyytävää!
Ai niin! Lyöttäytyipä joukkoomme vielä kaksi Venäläistä turistia, jotka halusivat pienessä vodkahiprakassa päästä mukaan elokuvan tekoon - mikäpäs siinä, itänaapureille ohjeistus englanniksi ja avustajajoukkomme kasvoi kahdella. Itseasiassa Igoria ja Borista onkin kiittäminen valokuvista, jotka tästäkin kirjoituksesta löytyvät.. спасибо

Oodi kielioppinatseille...

Eikö se kielioppi ole täydellistä? Eikö niin voi muka sanoa? Ai miten niin mulla ei ole käsitystäkään mikä on partikkeli, vosunantti tai substantfuckintiivi?!? EI VITTU TARVITSEKKAAN OLLA PERKELE!!! puuh, puuh, huh... No niin lapsikullat, nyt kun hengittäminen on taas helpompaa ja verenpaine on laskenut terveelliselle tasolle, on  aika puhua englanninkielestä. Tuosta maailmoja yhdistävästä yleiskielestä, joka tekee elämisen tällä tuhoon tuomitulla maapallolla mukavampaa, tai ainakin se saa meidät ihmiset ymmärtämään toisiamme (toisaalta en ole aivan varma, haluanko edes ymmärtää kaikkia ihmisiä, mutta se ei liity päivän aiheeseen).

Kielien opiskelu on aina ollut allekirjoittaneelle ristiriitainen aihe. Vierailla kielillä kirjoitetut tarinat ja varsinkin ihmisten kanssa käydyt keskustelut ovat aina olleet kiehtovia juttuja, kun taas kielioppi ja niiden miljoonat säännöt ovat toimineet totaalisena mielenkiinnon tappajina. Suomen koululaitos on varmasti tehokas, jos satut olemaan älykäs ja ahkera yksilö, mutta entäs jos et ole kumpaakaan, tai edes toista näistä asioista. Taisi käydä niin, että kun näitä pähkinöitä korista aikoinaan jaettiin, niin olin jonon viimeisenä ja se kostautui siten, että sain kähkinöistä vain kuoret...

Palataanpa ajassa jokunen vuosi taaksepäin: Ala-asteella pidin englannin opiskelusta hyvinkin paljon. Olin motivoitunut ja tilasin koulun kautta jopa englanninkielistä lehteä, jonka kautta sain italialaisen kirjeenvaihtoeystävän. Tuskin siinä kovinkaan syvällisiä kirjoitettiin, sanavarasto kun oli mitä oli ja rajoittui kanoihin, kissoihin ja muihin tärkeisiin asioihin. Olihan se kuitenkin erijännää kirjoitella vierasmaalaisen kanssa ja vieläpä tytön!

Sitten tuli se hetki, jolloin tuli ottaa uusi askel elämässä kohti kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävää armotonta lihamyllyä, jota myös aikuisuudeksi kutsutaan. Tällä kertaa kyse oli vain pienestä portaasta, eli yläasteelle siirtymisestä ja tuon opinahjon moukaroimana tuhoutuivat viimeiset rippeet kielten opiskeluun. Opetusmetodinsa Neuvostoliiton tuhoamisleireiltä kopioinut lehtori V. Kuula tepasteli kalkkunan lailla luokkaan, eikä aikaakaan, kun ylivilkas, koulukirjoihin hirviöitä piirtelevä taiteilijan alku oli tämän kielioppipolitrukin hampaissa. (V-kirjain nimen alussa ei viittaa siihen kuuluisaan "V-sanaan). 

En ala käymään sen tarkemmin tätä kolmivuotishelvettiä läpi, sillä se tuskin kiinnostaisi ketään. Kiinnostavaa on ainoastaan se, että stalinistiset opetusmetodit omaava matami poisti 16 -vuotiaan nuorukaisen loppuvuodeksi tunneiltaan.

-Sinä et tule koskaan oppimaan englantia, etkä sillä missään pärjäämään, joten tehdään sopimus. Saat viitosen päättötodistukseesi, etkä jää luokalle ja minä en halua nähdä sinua enää koskaan tunneillani, kaikuivat lehtorin sanat korvissani, istuessani yksin Vesalan Yläasteen kylmillä käytävillä.

Nykyisin opettaja saattaisi joutua vastaamaan tämänkaltaisesta toiminnasta ties mille instansseille, mutta pitää muistaa että elimme aikaa, jolloin neuvostoliitto oli vielä olemassa.

Jälkeenpäin olen hymyillyt opettajani viisaille ja harkituille sanoille. On totta, että kielioppini on päin helvettiä, mutta se ei ole estänyt minua ohjaamasta täyspitkää englanninkielistä elokuvaa englantilaisen screaming queenin ollessa nimiroolissa. Se ei ole myöskään estänyt minua neuvottelemasta kansainvälistä levityssopimusta koskien kolmea elokuvaa. Mikä itselleni tärkeintä - se ei ole estänyt minua pitämästä Lontoossa elokuvan alustuspuhetta yleisölle, joka on saapunut katsomaan suomalaista kauhuelokuvaa. Voin kertoa, että pelotti ihan helvetisti, mutta hyvin se meni (kai?). Englannin kieli korostuu koko ajan muutoinkin Blood Ceremonyn tuotannoissa, vaikka teemmekin suomalaista kauhua. Tuotantoyhtiöömme saapuu jatkuvalla syötöllä uusia hakemuksia ja mikä erikoisinta, niistä merkittävä osa muualta kuin Suomesta. Suuri osa kirjenvaihdosta käydään nykyisin puujalka-englannilla. Sen käytössä ei saa olla liian ujo, sillä käännöstöihin ei ole aikaa ja vaarana on, että menetämme monta lahjakkuutta, jos hakemuksiin emme siedettävässä ajassa vastaa.

Entä mikä tässä kaikessa on pointtina, miksi kirjoitan aiheesta? Tärkeää on se, että et anna kielioppinatsien ja kouluarvosanojen lannistaa sinua. Niillä asioilla ei ole loppujen lopuksi paskaakaan merkitystä oikeassa elämässä, kunhan vain aloitat kommunikoimaan! Englantia natiivisti puhuvat ihmiset eivät ole aiheesta kokemukseni mukaan turhan nuukia ja ymmärtävät, että et käytä äidinkieltäsi! Ja ainahan voittte vaihtaa suomenkielelle englannista, jos ei kelpaa - yleensä viimeistään silloin löytyy tahtoa ymmärtää hiukan vailinaisempaakin lontoon murretta. Suomi on ihan liian täynnä ihmisiä, jotka koululaitos on pelottanut hiljaisiksi, koska he pelkäävät virheitä ja itsensä tekemistä naurettavaksi. Minä en aio olla osa tätä perkeleen lammaslaumaa, vaikka kritiikkiä (aina silloin tällöin) kielioppini vajavaisuudesta kuulenkin (yleensä tosin vain suomalaisilta). Jossain vaiheessa taas kuohahti, kun joku ystävällinen henkilö tuli ja huomatti, että: "ethän sinä hyvä ihminen voi tuolla tavalla englantia puhua!"

Lyhyesti vielä loppuun: En missään nimessä sano, etteikö olisi tärkeää osata täydellistä kielenhallintaa. Käännyn itsekin usein näiden kielimestareiden puoleen, kun tarvitsen apua erilaisissa, hiukan virallisemmissa käännöstöissä. Olen heidän avustaan äärimäisen kiitollinen. Mutta kun tulee tilanne, että heidän apuaan ei ole saatavilla, niin silloin tulee tarttuarohkeasti härkää sarvista: "Sillä mennään mitä on käytettävissä ja sitä mitä ei ole, niin siitä on turha haaveilla"

Uusi vuosi - uudet konnuudet

1.1.-11 ja aika miettiä hetken aikaa, mitä ihmettä sitä koettaisi saada aikaan kaikilla 365:llä päivällä, joita tuleva vuosi tuo tullessaan. Tuskin nuo päivät kaikkeen siihen riittävät, mitä haluaisi tehdä, mutta aina voi ja pitää yrittää!

Tärkein koitos on ilman muuta saattaa valmiiksi Blood Ceremonyn viimeisin elokuva "The CURSE of the WITCHES BLOOD", mikä on tällä hetkellä editointivaiheessa (kirjoittelen editoinnin "ihanuudesta" sitten myöhemmin vähän pidemmin, jollen sitä ennen kuole vatsahaavaan;). Jos kaikki menee edes hiukan suunnitelmien mukaan, niin tällä kertaa pystymme välttämään ne järjettömät katastrofit, mitkä ovat seuranneet meitä jo vuosikausia. Sanoinko seuranneet? Ongelmat ovat suorastaan käyneet kimppuumme, kuin korppikotkaparvi puolikuolleena karkuun pyrkivän uhrin selkään, tämän raahautuessa aavikolla eteenpäin. Epäilen vahvasti, että katastrofeilta ei vältytä tälläkään kertaa, joten tarttee varmaan pitää purkki rauhoittavia lääkkeitä työpöydän kulmalla pehmentämään tulevia tunnekuohuja. Pöydän toiselle kulmalle sijoitan vastaavasti jotain amfetamiinijohdannaisia sekä energiajuomia, notta jaksaa valvoa yöt läpeensä prokkiksen parissa.

Editointiviikkojen lomassa on hyvä pitää huolta myös kameroiden toimivuudesta ja pitää ne kuvauskuntoisina. Tämä tarkoittaa sitä, että viikonloppujen aikana pitää saada viime keväällä uudelleen käynnistettyä "From beyond" sarjaa kuvattua ja vietyä eteenpäin. Kamerat kun pahimmillaan muuttuvat kiveksi, jos niitä ei käytä ja toisaalta, niihin on tullut sijoitettua tuhansia euroja, joten olisi synti pitää niitä pelkästään kameralaukussa. Luulisi että tuossa olisi kevättalveksi tarpeeksi puuhaa, mutta ei, lisää tekemistä pitää haalia, joten yksi idea TV-sarjasta on lähtenyt muhimaan ajatuksesta toteutuksen tasolle. Tähän palaan vielä hieman myöhemmin kunhan vaan saan jäsenneltyä asiat niin, että pyörät saadaan oikeasti pyörimään.

Suunnitelmissa on myös uusi kokopitkä elokuva, mutta rehellisyyden nimissä en usko, että pääsemme kuvaamaan sitä ennen loppukesää. Tuotannosta on tulossa sen verran valtaisa, että se vaatii paljon todella paljon valmisteluja: puvustamista, lavasteiden ja tarpeistojen rakentamista ja mikä ikävintä - kamalasti rahaa. Sen verran tässä on kuitenkin vuosien varrella oppinut, että näitä asioita voidaan tehdä hyvinkin sillä aikaa, kun muut projektit ovat käynnissä, eli jostain pitäisi löytää muutamia ompelijoita ja käteviä ihmisiä käsistään, joilla olisi aikaa pieneen puuhasteluun kevättalven pimeinä iltoina, jotka eivät kavahda aihetta "Kolmas valtakunta" (tämä tarkoitti sitä, että saa ilmoittautua vapaaehtoiseksi:).

Haaveena olisi myös saada vihdoin ja viimein ensimmäinen kirjani uunista ulos. Opus on jo valmiiksi kirjoitettu ja odottaa kustantajalta julkaisupäätöstä, eli pitää varmaan alkaa pommittamaan heitä aiheeseen liittyen. Toisaalta sitä voisi varmistaa paremmin selustaansa ja lähettää sitä myös muille kustantajille arvioitavaksi. Ei pidä turvautua vain yhden kortin varaan. Ja jos käy niin, että sitä ei kukaan kustantaja päätä julkaistavakseen ottaa, niin sitten julkaisen sen itse perkele - periksi antaminen kun ei kuulu sanavarastoon! Toisaaalta se on sitten heidän tappionsa, sillä kirja jonka nimi on "Blood, Boobs and ten year's hell of making movies" on varma myyntihitti, hehee! Ai niin, sain yhdeltä ystävältäni (joka toimi kirjan koelukijana) hyvän vihjeen siitä, miten kirja kannattaa päättä. Ystävän neuvona hän suositteli, että liitän sinne suoraan kopion asianajajani käyntikortista - mitä lie moisella tarkoittanut?!?

Mielessä on kutkutellut jo toisenkin kirjan kirjoittaminen, vaikka ensimmäistäkään ei ole vielä julkaistu. Tai jos rehellisiä ollaan, niin onhan tuon kirjoittamista jo tullut aloitettuakin. Jos ensimmäinen kirja kertoi neljän ensimmäisen elokuvan kaaoksista ja kommelluksista, niin tämä toinen jatkaa luontevasti siihen, mihin ensimmäinen loppui. Poikani jääkiekkokausi jatkuu ja mitäpä muuta minulla olisi kuin aikaa istuessani jäähallin kahvioissa treenien loppua odotellessa. Sitten vielä se haaveena ollut lasten kirja... Lisää aikaa jostain ja heti pliis!!!

Monta muutakin projektia on mielessä liittyen erilaisiin t-paitoihin, julisteisiin, kirjojen julkaisuihin (ei pelkästään omien), että jo pelkästä ajatttelemisesta saattaa sairastua pahimmanlaatuiseen stressiin ja iho alkaa punoittumaan nokkosihottuman puhjetessa sekä verenpaineen kohotessa vaarallisen korkeaksi. Ehkäpä suurin haave näistä uusista prokkiksista on oman elokuvateatterin perustaminen. Sellaisen pienen ja tunnelmallisen, jonka uumeniin mahtuisi 30 elokuvateatterituolia, ja jonka valkokankaalta yleisö voisi nauttia hiukan marginaalisempaa elokuvaa kauhun, goren, exploitaatio ja kulttielokuvan merkeissä. Etsinkin tällä hetkellä sopivaa liiketilaa ja samoihin tiloihin tulisi myös Horror-Shopin kivijalkamyymälä. Salaisena haaveena tämän takana on se, että jonain päivänä tuo kaikki saattaa kannattaa niin hyvin, että voisin irtaantua 15 vuotta kestäneestä, rotan lailla ihmistä järsivästä ICT -oravanpyörästä (mutta tämä on salaisuus ja sitä ei saa kertoa työnantajalleni;). Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa... elokuvateatterituolit on jo hankittuna ja koetan saada vähitellen rahaa säästöön esitystekniikka yms varten. Sitten kun sopiva tila on valmiina, niin toiminnan saisi käynnistettyä kahdessa viikossa. Liiketilojen vuokrateivät ole ilmaisia ja euroja pitää saada sisään vähän helvetin nopeasti, ettei tälle haaveelle käy samalla tavalla kuin 90-luvulla perustamalleni taidegallerialle (RIP).

Ulkomaan matkailu saattaa jäädä lomien puolesta kaukaiseksi haaveeksi, sillä siitä pitää huolen katastrofaalinen taloudellinen tilanne ja helmikuussa lisääntyvä perhe (kyllä, olen kuullut huhua että vampyyrilepakko pudottaisi pienen parkuvan nyytin Hakunilan suuntaan noihin aikoihin - ei siis haikara). Olen ikuinen optimisti ja luotankin siihen, että tulevana syksynä on luvassa huomattavan paljon elokuvasäätiön tukemia festivaalimatkoja maailmalle, samalla kun menemme esittelemään ulkomaan eläville Suomalaista kauhuelokuvaa - USA, Eurooppa, Etelä-Afrikka sun muut, täältä tullaan! Toisaalta kun elokuvasäätiön päättäjät saavat kirjani käsiinsä, saattaa olla, että näiden matkojen suhteen ollaan melko nihkeitä. Vertaan kirjassani säätiön toimintaa järjestäytyneeseen rikollisuuteen (mitä se todellakin on) ja se saattaa hidastaa hakemuksiemme käsittelyä. Jäähän meille kuitenkin aina yksi vaihtoehto, jos hakemusten suhteen ollaan kovasti hankalia. Voimme aina tehdä rikosilmoituksen elokuvasäätiöstä, jos he rikkovat räikeasti omia sääntöjään kulttuuriviennin tukia jakaessaan;)

Monta muutakin suunnitelmaa on vireillä ja asiaa tekemättä. Blood Ceremony Magazinen pitäisi ilmestyä neljä kertaa tulevana vuonna,  Suomeen pitäisi siinä sivussa tuoda muutama näyttelijä ulkomailta osallistumaan elokuvantekoon, viettää aikaa ystävien ja tärkeiden ihmisten kanssa ja ja ja...

Ennenkuin alan hyperventiloimaan, niin totean, että onpahan mielekästä tekemistä koko vuodelle ja  että ei pääse kuivumaan kiinnni sohvaan telkkaria katsellessa. Tässä wanhassa sotahevosessa kun ei ole muuta kuin kaksi vahdetta: joko täyttä höyryä eteenpäin tai sitten vajoaminen kataplektiseen tilaan! Parempi unohtaa eniten vihaamani sanayhdistelmä "mutta kun", joka on aktiivisen tekemisen pahin vihollinen ja syöksyä suin päin uusiin seikkailuihin!

Vuosi 2011, TÄÄLTÄ TULLAAN!!!