Vampyyritappajapahvimukien hyökkäys!

"Miia Nurmi 6:n uutisista hyvää iltaa! Olemme täällä Helsingissä, tuomiokirkon edessä ottamassa selvää oudoista tapahtumista, joiden sanotaan saaneen alkunsa kaksisataavuotta sitten sinetöitynä olleen oven avaamisesta. Meillä on täällä paikalla kaksi silminnäkijää, voitteko kertoa mitä tapahtui?". Juuri kun haastateltavat alkavat kertomaan tarinaansa kuvankauniille toimittajalle, kuuluu tuomiokirkon suunnasta ihmisten kiljuntaa ja paniikissa oleva väkijoukko ryntää kohti kameraa ja uutistoimittajia. Kimpussaan heillä on ilmasta käsin syöksyviä pieniä hirviöitä suoraan helvetistä - hämmennys on valtava ja pakokauhu leviää kaikilla paikallaolijoihin - ilmojen tappajat, siivekkäät vampyyripahvimukit eivät säästä ketään, jotka heidän hampaisiinsa joutuvat!

Mitä helvettiä, kysyy usea tätä blogia lukeva henkilö tässä vaiheessa - minkälaisia elokuvia Blood Ceremony Films on alkanut tuottamaan. Olemmeko siirtyneet vakavasta kauhusta trash-elokuvien pariin? Vastaus tähän on että ei, emme ole siirtyneet (toistaiseksi) ihan näin rujoon materiaaliin, vaan kysymyksessä on virka-apu Kanadalaisille kolleegoillemme.

KILLER CUP 3-D on JefX Granierein kolmas osa saagaan, missä hurjistuneet kertakäyttömukit alkavat hautomaan kostoa ihmiskunnalle ja käyvät säälittä pahaa-aavistamattomien uhriensa kimppuun. En enää kuollaksenikaan muista, mistä nämä tapahtumat saivat alkuunsa, miksi mukit niin ihmisille suivaantuivat , mutta sillä ei varmaan ole merkitystäkään. Pitää varmaan katsoa kaksi ensimmäistä osaa lähiaikoina uudelleen. Jef toimii nokkamiehenä A.Normale Productions nimisessä elokuvaryhmässä. Ryhmä pitää majaansa Montrealissa Kanadassa. Tappajamukien lisäksi Jef on tuottanut/ohjannut muitakin tutustumisen arvoisia kauhulyhäreitä ja parhaiten niihin pääsee tutustumaan ryhmän kotisivujen kautta osoitteessa www.anormaleproductions.com

Se, miksi me olemme olleet aiheuttamassa hämmennystä lukuisien turistien keskuudessa keskellä päivää Helsingissä, johtuu siitä että Jef halusi kertakäyttömukien vitsauksien leviävän ympäri maailmaa - ei pelkästään Kanadaan. Elokuvaan lisätään (Cloverfield tyylisesti) uutisinserttejä, joissa kerrotaan hirviöiden hyökänneet maailman metropoleihin, kuten Lontooseen, Moskovaan, New Yorkiin ja luonnollisesti myös Helsinkiin. Me astuimme tässä kohden mukaan ja lupasimme kuvata heille kyseisen spotin.

Kaikki tämä vaati hiukan valmisteluja ja perjantaina 14.1.2011 kokoonnuimme Blood Ceremony Filmsin studioille askartelemaan näitä hirviöitä. Kyseessä oli varsin terapeuttinen istunto, joka muuttui loppuillasta jo hysteriaksi, mutta nauruhan pidentää tunnetusti ikää. Nämä lavastepajoissa vietetyt askartelukerhot vetävät jatkuvasti aktiivisia ryhmäläisiä paikalle ja tällä kertaa tulijoita olisi ollut enemmän kuin tekemistä olisi riittänyt,. Jouduimme jopa ilmoittamaan osalle henkilöistä, että tuleehan näitä myöhemin lisää ja että tällä kertaa ei mahtuisi mukaan (lupaan tässä ja nyt, että lavasteiden ja proppien rakentelua riittää vielä vuosiksi eteenpäin  erilaisten tuotantojen merkeissä).

Pelästynyt virolainen turisti & Boris

Seuraavana päivänä olivatkin jo vuorossa kohtauksen kuvaukset. Ilmojenhaltijat, perin vittumaisina otuksina,  olivat päättäneet tehdä meille pientä kiusaa ja roiskaisseet riesaksemme kelpo pakkasen. Siinä sitä sitten sormenpäät valkoisina solmimme siimoja puomeihin, hiipivän kuolion alla. Jäisen siiman toisessa päässä killui aina yksi vampyyripahvimuki valmiina käymään uhrinsa kimppuun.
Kiinnitettyämme puomeihin kymmeniä otuksia, huomasimme siimojen sotkeutuvan pahemman kerran yhteen. Suureksi harmiksemme möröt olivat pian, kuin vinksahtaneet viinirypäleet tertuissaan. Ei siinä auttanut muu, kuin ruveta osaa taas uudelleen irroittelemaan ja eri kohtaan puomia kiinnittämään, jotta olisimme saaneet ne erilleen.  Onneksi meillä oli kuitenkin kuvauspaikalla kaksi autoa käytössämme, jonne viluiset avustajat ja näyttelijät pääsivät aina välillä lämmittelemään ja sulattamaan kangistuneita raajojaan.

 

Uutistoimittaja sai fanin

Noin tuntia myöhemmin ja vastoinkäymisistä huolimatta, aloimme purkittamaan kohtausta pakkasen heikentämin kameran akkujen varassa. Väkijoukko, joka huutaa, kiljuu ja huiskii kauhuissaan pahvisia, siivekkäitä mukeja kimpustaan ei ole ehkä se tavanomaisin näky keskellä Helsinkiä. Päädyimme varmasti todella monen turistin valokuva-albumiin ja matkakertomuksiin. Kaaos oli kamala ja huuto vertahyytävää!
Ai niin! Lyöttäytyipä joukkoomme vielä kaksi Venäläistä turistia, jotka halusivat pienessä vodkahiprakassa päästä mukaan elokuvan tekoon - mikäpäs siinä, itänaapureille ohjeistus englanniksi ja avustajajoukkomme kasvoi kahdella. Itseasiassa Igoria ja Borista onkin kiittäminen valokuvista, jotka tästäkin kirjoituksesta löytyvät.. спасибо

Oodi kielioppinatseille...

Eikö se kielioppi ole täydellistä? Eikö niin voi muka sanoa? Ai miten niin mulla ei ole käsitystäkään mikä on partikkeli, vosunantti tai substantfuckintiivi?!? EI VITTU TARVITSEKKAAN OLLA PERKELE!!! puuh, puuh, huh... No niin lapsikullat, nyt kun hengittäminen on taas helpompaa ja verenpaine on laskenut terveelliselle tasolle, on  aika puhua englanninkielestä. Tuosta maailmoja yhdistävästä yleiskielestä, joka tekee elämisen tällä tuhoon tuomitulla maapallolla mukavampaa, tai ainakin se saa meidät ihmiset ymmärtämään toisiamme (toisaalta en ole aivan varma, haluanko edes ymmärtää kaikkia ihmisiä, mutta se ei liity päivän aiheeseen).

Kielien opiskelu on aina ollut allekirjoittaneelle ristiriitainen aihe. Vierailla kielillä kirjoitetut tarinat ja varsinkin ihmisten kanssa käydyt keskustelut ovat aina olleet kiehtovia juttuja, kun taas kielioppi ja niiden miljoonat säännöt ovat toimineet totaalisena mielenkiinnon tappajina. Suomen koululaitos on varmasti tehokas, jos satut olemaan älykäs ja ahkera yksilö, mutta entäs jos et ole kumpaakaan, tai edes toista näistä asioista. Taisi käydä niin, että kun näitä pähkinöitä korista aikoinaan jaettiin, niin olin jonon viimeisenä ja se kostautui siten, että sain kähkinöistä vain kuoret...

Palataanpa ajassa jokunen vuosi taaksepäin: Ala-asteella pidin englannin opiskelusta hyvinkin paljon. Olin motivoitunut ja tilasin koulun kautta jopa englanninkielistä lehteä, jonka kautta sain italialaisen kirjeenvaihtoeystävän. Tuskin siinä kovinkaan syvällisiä kirjoitettiin, sanavarasto kun oli mitä oli ja rajoittui kanoihin, kissoihin ja muihin tärkeisiin asioihin. Olihan se kuitenkin erijännää kirjoitella vierasmaalaisen kanssa ja vieläpä tytön!

Sitten tuli se hetki, jolloin tuli ottaa uusi askel elämässä kohti kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävää armotonta lihamyllyä, jota myös aikuisuudeksi kutsutaan. Tällä kertaa kyse oli vain pienestä portaasta, eli yläasteelle siirtymisestä ja tuon opinahjon moukaroimana tuhoutuivat viimeiset rippeet kielten opiskeluun. Opetusmetodinsa Neuvostoliiton tuhoamisleireiltä kopioinut lehtori V. Kuula tepasteli kalkkunan lailla luokkaan, eikä aikaakaan, kun ylivilkas, koulukirjoihin hirviöitä piirtelevä taiteilijan alku oli tämän kielioppipolitrukin hampaissa. (V-kirjain nimen alussa ei viittaa siihen kuuluisaan "V-sanaan). 

En ala käymään sen tarkemmin tätä kolmivuotishelvettiä läpi, sillä se tuskin kiinnostaisi ketään. Kiinnostavaa on ainoastaan se, että stalinistiset opetusmetodit omaava matami poisti 16 -vuotiaan nuorukaisen loppuvuodeksi tunneiltaan.

-Sinä et tule koskaan oppimaan englantia, etkä sillä missään pärjäämään, joten tehdään sopimus. Saat viitosen päättötodistukseesi, etkä jää luokalle ja minä en halua nähdä sinua enää koskaan tunneillani, kaikuivat lehtorin sanat korvissani, istuessani yksin Vesalan Yläasteen kylmillä käytävillä.

Nykyisin opettaja saattaisi joutua vastaamaan tämänkaltaisesta toiminnasta ties mille instansseille, mutta pitää muistaa että elimme aikaa, jolloin neuvostoliitto oli vielä olemassa.

Jälkeenpäin olen hymyillyt opettajani viisaille ja harkituille sanoille. On totta, että kielioppini on päin helvettiä, mutta se ei ole estänyt minua ohjaamasta täyspitkää englanninkielistä elokuvaa englantilaisen screaming queenin ollessa nimiroolissa. Se ei ole myöskään estänyt minua neuvottelemasta kansainvälistä levityssopimusta koskien kolmea elokuvaa. Mikä itselleni tärkeintä - se ei ole estänyt minua pitämästä Lontoossa elokuvan alustuspuhetta yleisölle, joka on saapunut katsomaan suomalaista kauhuelokuvaa. Voin kertoa, että pelotti ihan helvetisti, mutta hyvin se meni (kai?). Englannin kieli korostuu koko ajan muutoinkin Blood Ceremonyn tuotannoissa, vaikka teemmekin suomalaista kauhua. Tuotantoyhtiöömme saapuu jatkuvalla syötöllä uusia hakemuksia ja mikä erikoisinta, niistä merkittävä osa muualta kuin Suomesta. Suuri osa kirjenvaihdosta käydään nykyisin puujalka-englannilla. Sen käytössä ei saa olla liian ujo, sillä käännöstöihin ei ole aikaa ja vaarana on, että menetämme monta lahjakkuutta, jos hakemuksiin emme siedettävässä ajassa vastaa.

Entä mikä tässä kaikessa on pointtina, miksi kirjoitan aiheesta? Tärkeää on se, että et anna kielioppinatsien ja kouluarvosanojen lannistaa sinua. Niillä asioilla ei ole loppujen lopuksi paskaakaan merkitystä oikeassa elämässä, kunhan vain aloitat kommunikoimaan! Englantia natiivisti puhuvat ihmiset eivät ole aiheesta kokemukseni mukaan turhan nuukia ja ymmärtävät, että et käytä äidinkieltäsi! Ja ainahan voittte vaihtaa suomenkielelle englannista, jos ei kelpaa - yleensä viimeistään silloin löytyy tahtoa ymmärtää hiukan vailinaisempaakin lontoon murretta. Suomi on ihan liian täynnä ihmisiä, jotka koululaitos on pelottanut hiljaisiksi, koska he pelkäävät virheitä ja itsensä tekemistä naurettavaksi. Minä en aio olla osa tätä perkeleen lammaslaumaa, vaikka kritiikkiä (aina silloin tällöin) kielioppini vajavaisuudesta kuulenkin (yleensä tosin vain suomalaisilta). Jossain vaiheessa taas kuohahti, kun joku ystävällinen henkilö tuli ja huomatti, että: "ethän sinä hyvä ihminen voi tuolla tavalla englantia puhua!"

Lyhyesti vielä loppuun: En missään nimessä sano, etteikö olisi tärkeää osata täydellistä kielenhallintaa. Käännyn itsekin usein näiden kielimestareiden puoleen, kun tarvitsen apua erilaisissa, hiukan virallisemmissa käännöstöissä. Olen heidän avustaan äärimäisen kiitollinen. Mutta kun tulee tilanne, että heidän apuaan ei ole saatavilla, niin silloin tulee tarttuarohkeasti härkää sarvista: "Sillä mennään mitä on käytettävissä ja sitä mitä ei ole, niin siitä on turha haaveilla"

Uusi vuosi - uudet konnuudet

1.1.-11 ja aika miettiä hetken aikaa, mitä ihmettä sitä koettaisi saada aikaan kaikilla 365:llä päivällä, joita tuleva vuosi tuo tullessaan. Tuskin nuo päivät kaikkeen siihen riittävät, mitä haluaisi tehdä, mutta aina voi ja pitää yrittää!

Tärkein koitos on ilman muuta saattaa valmiiksi Blood Ceremonyn viimeisin elokuva "The CURSE of the WITCHES BLOOD", mikä on tällä hetkellä editointivaiheessa (kirjoittelen editoinnin "ihanuudesta" sitten myöhemmin vähän pidemmin, jollen sitä ennen kuole vatsahaavaan;). Jos kaikki menee edes hiukan suunnitelmien mukaan, niin tällä kertaa pystymme välttämään ne järjettömät katastrofit, mitkä ovat seuranneet meitä jo vuosikausia. Sanoinko seuranneet? Ongelmat ovat suorastaan käyneet kimppuumme, kuin korppikotkaparvi puolikuolleena karkuun pyrkivän uhrin selkään, tämän raahautuessa aavikolla eteenpäin. Epäilen vahvasti, että katastrofeilta ei vältytä tälläkään kertaa, joten tarttee varmaan pitää purkki rauhoittavia lääkkeitä työpöydän kulmalla pehmentämään tulevia tunnekuohuja. Pöydän toiselle kulmalle sijoitan vastaavasti jotain amfetamiinijohdannaisia sekä energiajuomia, notta jaksaa valvoa yöt läpeensä prokkiksen parissa.

Editointiviikkojen lomassa on hyvä pitää huolta myös kameroiden toimivuudesta ja pitää ne kuvauskuntoisina. Tämä tarkoittaa sitä, että viikonloppujen aikana pitää saada viime keväällä uudelleen käynnistettyä "From beyond" sarjaa kuvattua ja vietyä eteenpäin. Kamerat kun pahimmillaan muuttuvat kiveksi, jos niitä ei käytä ja toisaalta, niihin on tullut sijoitettua tuhansia euroja, joten olisi synti pitää niitä pelkästään kameralaukussa. Luulisi että tuossa olisi kevättalveksi tarpeeksi puuhaa, mutta ei, lisää tekemistä pitää haalia, joten yksi idea TV-sarjasta on lähtenyt muhimaan ajatuksesta toteutuksen tasolle. Tähän palaan vielä hieman myöhemmin kunhan vaan saan jäsenneltyä asiat niin, että pyörät saadaan oikeasti pyörimään.

Suunnitelmissa on myös uusi kokopitkä elokuva, mutta rehellisyyden nimissä en usko, että pääsemme kuvaamaan sitä ennen loppukesää. Tuotannosta on tulossa sen verran valtaisa, että se vaatii paljon todella paljon valmisteluja: puvustamista, lavasteiden ja tarpeistojen rakentamista ja mikä ikävintä - kamalasti rahaa. Sen verran tässä on kuitenkin vuosien varrella oppinut, että näitä asioita voidaan tehdä hyvinkin sillä aikaa, kun muut projektit ovat käynnissä, eli jostain pitäisi löytää muutamia ompelijoita ja käteviä ihmisiä käsistään, joilla olisi aikaa pieneen puuhasteluun kevättalven pimeinä iltoina, jotka eivät kavahda aihetta "Kolmas valtakunta" (tämä tarkoitti sitä, että saa ilmoittautua vapaaehtoiseksi:).

Haaveena olisi myös saada vihdoin ja viimein ensimmäinen kirjani uunista ulos. Opus on jo valmiiksi kirjoitettu ja odottaa kustantajalta julkaisupäätöstä, eli pitää varmaan alkaa pommittamaan heitä aiheeseen liittyen. Toisaalta sitä voisi varmistaa paremmin selustaansa ja lähettää sitä myös muille kustantajille arvioitavaksi. Ei pidä turvautua vain yhden kortin varaan. Ja jos käy niin, että sitä ei kukaan kustantaja päätä julkaistavakseen ottaa, niin sitten julkaisen sen itse perkele - periksi antaminen kun ei kuulu sanavarastoon! Toisaaalta se on sitten heidän tappionsa, sillä kirja jonka nimi on "Blood, Boobs and ten year's hell of making movies" on varma myyntihitti, hehee! Ai niin, sain yhdeltä ystävältäni (joka toimi kirjan koelukijana) hyvän vihjeen siitä, miten kirja kannattaa päättä. Ystävän neuvona hän suositteli, että liitän sinne suoraan kopion asianajajani käyntikortista - mitä lie moisella tarkoittanut?!?

Mielessä on kutkutellut jo toisenkin kirjan kirjoittaminen, vaikka ensimmäistäkään ei ole vielä julkaistu. Tai jos rehellisiä ollaan, niin onhan tuon kirjoittamista jo tullut aloitettuakin. Jos ensimmäinen kirja kertoi neljän ensimmäisen elokuvan kaaoksista ja kommelluksista, niin tämä toinen jatkaa luontevasti siihen, mihin ensimmäinen loppui. Poikani jääkiekkokausi jatkuu ja mitäpä muuta minulla olisi kuin aikaa istuessani jäähallin kahvioissa treenien loppua odotellessa. Sitten vielä se haaveena ollut lasten kirja... Lisää aikaa jostain ja heti pliis!!!

Monta muutakin projektia on mielessä liittyen erilaisiin t-paitoihin, julisteisiin, kirjojen julkaisuihin (ei pelkästään omien), että jo pelkästä ajatttelemisesta saattaa sairastua pahimmanlaatuiseen stressiin ja iho alkaa punoittumaan nokkosihottuman puhjetessa sekä verenpaineen kohotessa vaarallisen korkeaksi. Ehkäpä suurin haave näistä uusista prokkiksista on oman elokuvateatterin perustaminen. Sellaisen pienen ja tunnelmallisen, jonka uumeniin mahtuisi 30 elokuvateatterituolia, ja jonka valkokankaalta yleisö voisi nauttia hiukan marginaalisempaa elokuvaa kauhun, goren, exploitaatio ja kulttielokuvan merkeissä. Etsinkin tällä hetkellä sopivaa liiketilaa ja samoihin tiloihin tulisi myös Horror-Shopin kivijalkamyymälä. Salaisena haaveena tämän takana on se, että jonain päivänä tuo kaikki saattaa kannattaa niin hyvin, että voisin irtaantua 15 vuotta kestäneestä, rotan lailla ihmistä järsivästä ICT -oravanpyörästä (mutta tämä on salaisuus ja sitä ei saa kertoa työnantajalleni;). Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa... elokuvateatterituolit on jo hankittuna ja koetan saada vähitellen rahaa säästöön esitystekniikka yms varten. Sitten kun sopiva tila on valmiina, niin toiminnan saisi käynnistettyä kahdessa viikossa. Liiketilojen vuokrateivät ole ilmaisia ja euroja pitää saada sisään vähän helvetin nopeasti, ettei tälle haaveelle käy samalla tavalla kuin 90-luvulla perustamalleni taidegallerialle (RIP).

Ulkomaan matkailu saattaa jäädä lomien puolesta kaukaiseksi haaveeksi, sillä siitä pitää huolen katastrofaalinen taloudellinen tilanne ja helmikuussa lisääntyvä perhe (kyllä, olen kuullut huhua että vampyyrilepakko pudottaisi pienen parkuvan nyytin Hakunilan suuntaan noihin aikoihin - ei siis haikara). Olen ikuinen optimisti ja luotankin siihen, että tulevana syksynä on luvassa huomattavan paljon elokuvasäätiön tukemia festivaalimatkoja maailmalle, samalla kun menemme esittelemään ulkomaan eläville Suomalaista kauhuelokuvaa - USA, Eurooppa, Etelä-Afrikka sun muut, täältä tullaan! Toisaalta kun elokuvasäätiön päättäjät saavat kirjani käsiinsä, saattaa olla, että näiden matkojen suhteen ollaan melko nihkeitä. Vertaan kirjassani säätiön toimintaa järjestäytyneeseen rikollisuuteen (mitä se todellakin on) ja se saattaa hidastaa hakemuksiemme käsittelyä. Jäähän meille kuitenkin aina yksi vaihtoehto, jos hakemusten suhteen ollaan kovasti hankalia. Voimme aina tehdä rikosilmoituksen elokuvasäätiöstä, jos he rikkovat räikeasti omia sääntöjään kulttuuriviennin tukia jakaessaan;)

Monta muutakin suunnitelmaa on vireillä ja asiaa tekemättä. Blood Ceremony Magazinen pitäisi ilmestyä neljä kertaa tulevana vuonna,  Suomeen pitäisi siinä sivussa tuoda muutama näyttelijä ulkomailta osallistumaan elokuvantekoon, viettää aikaa ystävien ja tärkeiden ihmisten kanssa ja ja ja...

Ennenkuin alan hyperventiloimaan, niin totean, että onpahan mielekästä tekemistä koko vuodelle ja  että ei pääse kuivumaan kiinnni sohvaan telkkaria katsellessa. Tässä wanhassa sotahevosessa kun ei ole muuta kuin kaksi vahdetta: joko täyttä höyryä eteenpäin tai sitten vajoaminen kataplektiseen tilaan! Parempi unohtaa eniten vihaamani sanayhdistelmä "mutta kun", joka on aktiivisen tekemisen pahin vihollinen ja syöksyä suin päin uusiin seikkailuihin!

Vuosi 2011, TÄÄLTÄ TULLAAN!!!