Would you love a monster painting babe?

Olipa hienoa käydä pitkästä aikaa näyttelyssä, jossa maalaukset olivat taidokkaasti toteutettuja, aiheet kiinnostavia ja työt itsessään selkeitä ja snobbailemattomia. Kyseessä oli Mr. Lordin, eli Putaansuun taidenäyttely Helsingin kalliossa (Kulmagalleriassa).

Täytyy tunnustaa, että suhtauduin aluksi näyttelyyn pienellä ennakkovarauksella. Uskoin Lordin julkisuuskuvan olleen syy siihen, että hän on yleensäkään saanut töitään esille – olin väärässä, todella väärässä. Maalauksia oli ilo katsella, toisin kuin monissa Helsinkiläisissä gallerioissa esillä olevien ”muka taiteilijoiden” töherryksiä. Se, että olet taiteilijaseuran jäsen ei automaattisesti tarkoita, että henkilö oikeasti osaisi maalata ja se, että jos henkilö ei kuulu taiteilijaseuraan, ei tee hänestä pätkääkään huonompaa taiteilijaa. Olen nähnyt lukemattomia maalauksia, joiden taustalla asser -huiviset ilmaisutaidonlukion kasvatit selittävät suu vaahdossa, kuinka heidän teoksissaan universumin tasapaino keskittyy kananmunankeltuaiseen, joka symbol… PASKAA!!! Ainoa mitä suurimmasta osaa noista maalauksista jää käteen, on se, että itse maalaus on sysipaska, taidoton roiskaisu, jonka ainoa olemassa olon edellytys on se saatanan selitys siellä taustalla ja taideopinnot, jotka ovat menneet totaalisen hukkaan kyseisen maailmanparantajan kohdalla. Toinen ääripää ovat ”arvostetut” pitkänlinjan taiteilijat. Sana arvostus – mistä se tulee? Siitäkö että on piinannut lukuisia ihmisiä maalauksillaan kymmenien vuosien ajan? Sitä, että on maksanut galleristeille vuosikymmeniä helvetinmoisia summia saadakseen töitään tuulettumaan navetanvinteiltä kaupunkeihin ja gallerioihin? Nope! Nämä kuolemanhajuiset mummelit eivät ansaitse yhtään enempää arvostusta maalareina, kuin tämä edellinenkään ryhmä, jos he eivät osaa maalata. Itseasiassa suurimmalla osalla heillä olisi ollut aikaa jopa opetella se taito pitkällä urallaan. Siispä soisin myös näiden kankaansotkijoiden teosten kernaasti hautautua samaan kasaan heidän käyttämiensä Tena vuorien kanssa. Olinkohan nyt kohtuuton? Otan ehkä vähän sanomisiani takaisin… On hyvä, että näidenkin suttaajien töitä on esillä, niin aidosti taitavat maalarit erottuvat paremmin joukosta - siitäs saitte saatana!

Mutta takaisin Mr. Lordin näyttelyyn ja teoksiin. Maalaukset itsessään olivat akryyleillä toteutettuja, selkeitä horror/Heavy Rock aiheita, jotka on maalattu pilke silmäkulmassa ja suurella ilolla. Ilolla ja omistautumisella genreen. Varmasti taidekriitikoiden mielestä kyseessä on jonkinlaista kitchiä tai jopa trashia, mutta kuka hitto siitä välittää, jos taideteokset miellyttävät silmää ja saavat hymyn huulille. Kyse on pienistä yksinkertaisista oivalluksista ja aiheisiin innostumisista – sitähän sen pitäisi oikeasti olla. Iloa, ei otsakurtussa puurtamista ja idean siirtämistä kankaalle. Jos osaa katsoa maalauksissa esiintyvien zombien irvokkaiden hymyjen taakse, näkee varmasti lapsenomaisen virnistyksen, jota kenenkään ei pitäisi koskaan kadottaa (tai jos sen kadottaa, niin silloin peli on menetetty).

Putaansuun työskentelytapa on pikkutarkkaa ja silti teokset toimivat myös pidemmältä katsottuna. Ne ovat kokonaisuuksia, joissa koko pinta-ala on hyödynnettynä ja kuitenkin huomio keskittyy olennaiseen. Katsoja haluaa palata teoksen ääreen uudestaankin. Joku voisi pitää osaa töistä jopa makaabereina, mutta itse näen ne jopa hieman viattomina 80-luvun Horror/Heavy Metal lapsina. Toisin kuin monet odottavat, ne eivät sisällä riettaasti paljasta pintaa, eivätkä hurmeella mässäilyä – monet niistä sopisivat jopa paremmin kieroutuneiden satukirjojen kansiin, kuin synkeisiin kauhukuvastoihin. Vaikea sanoa, joku toinen voi olla aiheesta hyvinkin eri mieltä. Se, että en itse koe niitä äärimmäisen kauhun ilmentymiksi johtuu varmasti oman toleranssini kasvattamisesta tässä aiheessa, mutta se ei mitenkään haitannut katselukokemusta. Minä pidin niistä maalauksista ja hinnatkin olivat kohtuulliset. Jopa niin kohtuulliset, että jos lompakossani olisi hiukankin enemmän rahaa, niin olisin saattanut yhden maalauksen mukaan haluta.

Lopuksi: Jos muutoin kammoksut taidenäyttelyitä, mutta pidät kauhusta, heavy metallista, horror punkista jne, niin mitä vielä istut koneesi takana?!? mars mars kallioon siitä!

Ps: Todellinen kauhu tulee aina kankaan ja kehysten takaa, kun osaa katsoa hieman syvemmälle – samoissa tiloissa gallerian kanssa toimii hammaslääkäri, joten pelon tunne oli aito ja kauhu hiipi kimppuun lamauttaen kaikki jäsenet…

PsII: Jos joku ei keksi mitä hankkisi minulle syntymäpäivälahjaksi, niin näyttelyssä oli pari kivaa maalausta;)

Kuvien copyright: T.Putaansuu

Toista perässäni: "Olet vapaa"

Mitä ajattelen ns. "päivätyöstäni" ja missä yleensäkin olen töissä, kuulen välillä kysyttävän? Tämä kysymys johtuu siitä, että välillä raivoan suureen ääneen sitä, että maanantai toisensa jälkeen, vastentahtoisesti pudottaudun osaksi suurta koneistoa, mitä myös korporaatioksi kutsutaan. Tämän teen vain ja ainoastaan siksi, että saan elätettyä perheeni, maksettua asuntolainan, sekä rahoitettua taideprojektit sekä elokuvani... Itseasiassa en kerro ihmisille mitä teen päivätyökseni, koska se ei ole merkityksellistä. Olen elokuvaohjaaja ja taiteilija, kaikki muu rahan ansaitsemiseen liittyvä tähtää tärkeämpiin tavoitteisiin, joten sillä ei ole merkitystä.

Kuulostaa aika ristiriitaiselta. Jos työ ahdistaa noin helvetisti, niin miksi et sitten vain yksinkertaisesti lopeta sen tekemistä? Noh, vastaus löytyi jo edellä mainitusta kappaleesta. Jos en olisi taloudellisesti riippuvainen ICT -maailman lihamyllystä, joka imee ihmisiä sisäänsä ja sylkee koneistonsa uumenista loppuun palaneita ihmisraunioita, niin en tekisi niitä hommia päivääkään. Teen sen vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Näin on ollut jo viimeiset 8 vuotta. Entä mitä järkeä työnantajan on pitää tälläistä henkilöä (rustoa hammasrattaissa) palveluksessaan? Vastaus on, että kyseessä on kuitenkin symbioosi, josta molemmat hyötyvät. Tuon työnantajalleni hänen haluamansa summan rahaa kuukaudessa ja he antavat tätä summaa vasten vastikkeen, jota myös palkaksi kutsutaan. Siinä sivussa asiakkaani saavat loistavaa palvelua, sillä se kuuluu osana tähän peliin.

Tavallaan voisin kutsua itseäni myyntityössä palkkasoturiksi. Ammun heidän puolestaan, ketkä siitä eniten maksavat. Loppupeleissä en välitä työnantajani ihanteista, eivätkä yrityksen arvot saa minua kiljumaan riemusta - ne eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua. Toki annan asiakkailleni parasta mahdollista palvelua ja suoritan työni niin, että siitä minulle kannattaa maksaa, mutta en saa orgastista nautintoa, jos yrityksen pörssiarvo nousee pilviin tai se voittaa avardeja. Ainakin olen rehellinen itselleni ja siinä sivussa muille. En jaksa politikoida tässä asiassa ja  kuka hyvänsä onkaan esimiehenäni, niin myös hän tietää tämän. Paraatisotilaat ovat sitten erikseen. Taistelujen jälkeen he ottavat mielellään vastaan kunniamerkkejä ja ylennyksiä ja heitä motivoivat erilaiset asiat. He puhuvat yrityksestä missä ovat töissä, kuin se olisi maailman hienoin asia. Palkasta viis, kunhan rinnuksissa kiiltää mitalleja ja kansa hurraa. Tuossa vaiheessa siirryn itse mieluummin taka-alalle ja nostan palkkioni  pankista. Minulle riittää, että perusasiat ovat kunnossa ja työkalut oikeat.
Toisinaan valtiot haluavat palkkasotureistaan eroon, kun tilanteet rauhoittuvat ja heidän käyttönsä ei ole enää edullista. Pois potkaiseminen ei ole aina paras ratkaisu, sillä nämä kyseiset taistelijat tuntevat heidän linnoituksiensa puolustusmekanismit, joukkojen vahvuudet sekä heikkoudet ja eivät epäröi käyttää niitä hyväkseen, jos heitä on kohdeltu kaltoin. Yleensä helpoin tapa onkin ostaa heille lomalento, antaa tarpeeksi rahaa taskuun ja toivoa, että he kuolevat alkoholiin jollain kaukaisella saarella, eivätkä siirry esimerkiksi  vihollisen palvelukseen. Mutta toisaalta, miksi hankkiutua eroon kokeneista taistelijoista, joista voi olla hyötyä jatkossakin hankalissa paikoissa, siksipä monet organisaatiot ovat täynnä vanhoja palkkasotureita, jotka pelastavat nuorempia kollegoitaan pulasta aina sopivan paikan tullen...

Sen lisäksi, että myyntityö muistuttaa paljon sotatannerta, niin se on reunustettu upeilla esiripuilla ja mahtipontisilla lavasteilla. Onko kyse siis kuitenkin teatterista taistelujen sijaan? varmasti sekä että. Myyntityö itsessään on jatkuvaa sotaa, mutta maanantai aamujen myyntipalaverit ovat pääsääntöisesti absurdia teatteria. Näytelmää, jossa johto on innostavinaan ja alaiset innostuvinaan. Imen sieltä sen kaiken hyödyllisen tiedon, joka työssäni on ehdottomasti välttämätöntä ja muu on yhtä hauskaa seurattavaa, kuin Pohjois-Korealainen baletti, joka saa ihmiset hulaantumaan kommunismista ja johtajien ylimaallisuudesta (ainakin näin kyseisen diktatuurin johtohahmot uskovat/haluavat uskoa). Jotenkin tuntuu, että pystyn näkemään sen näytelmän läpi. Tai että olen nähnyt kyseisen kappaleen jo niin monena variaationa, että hereillä pysyminen loppuratkaisuun saakka tuntuu mahdottomalta. Ajatus lähtee harhailemaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun puolueen asettama pääosan esittäjä maalaa sanallisia visioita nousevista luvuista ja kasvun mahdollisuuksista oopperamaisin elkein, mietin jo seuraavan elokuvaproduktion käynnistämistä ja tuotannollisia asioita... Kaappikello tikittää, parta kasvaa ja tilanne alkaa muistuttamaan huonosti dubattua italialaista lännenelokuvaa, jossa huulisynkka ei kohtaa. Viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen, sama näytelmä toistuu ja ainoastaan laulujen sanat saavat uusia variaatioita - ja katso, huomenna on taas maanantai!

Entä mikä pitää minut hengissä tuossa maailmassa, joka ei ilmiselvästi ole minua varten? Miksi olen jaksanut olla mukana siinä 15 pitkää vuotta? Täytyy tunnustaa, että aluksi tuo teatteri sai minutkin mukaansa. Häikäistyin valoista, aplodeista ja arvosteluista. Halusin enemmän, halusin lisää. Olin paraatisotilas, näytelmän tähti. Piti olla komea auto, pelata golffia (oikeasti ihan vitun turha peli) ja hankkia puvut muualta kuin Dresmanilta. Oli matkoja ja uusia vempeleitä, mutta luojan kiitos en kuitenkaan koskaan alkanut pelaamaan sulkapalloa! Se maailma sai otteeseensa, mutta onneksi vain hyvin lyhyeksi aikaa. Kun se kuori rapistui pois, jäljellä oli vain irvokkaita luurankoja turhanpäiväisine keskusteluineen ja rietasta ahneutta. Jos siihen maailmaan aikoi jäädä, niin sen mukana piti osata pelata ja pitää osata edelleenkin. Pitää osata pysyä siitä riittävän kaukana antamatta sille sieluaan, tai liikaa aikaa (joka johtaisi niin ikään myöhemmin sielun menetykseen). Yksi syy, miksi moista jaksaa edelleen, ovat tietysti työtoverit (palkan lisäksi). Suurin osa heistä kun on loistavia persoonia, joilla on oikeasti muutakin elämää, kuin työelämää ja joiden elämänarvonsa ja itsensä arvostaminen tulee muualta, kuin korporaation asettamista ammatillisista arvoista. Näiden henkilöiden kanssa keskustellessaan pysyy terve kapina hengissä ja toivo paremmasta huomisesta. On siis ilo huomata, että kaikkien päänahan alle  ei ole vielä asennettu firman mikrosirua, joka helpottaa "oikein" ajattelemista.

Entä jos saisin päättää mitä tekisin, jos minulla olisi siihen mahdollisuus. Vastaus on helppo! Ohjaisin ja tuottaisin elokuvia. Maalaisin, kirjoittaisin, nakuttelisin tatuointeja ja viettäisin paljon enemmän aikaa perheeni kanssa... Toisaalta, eihän tuo yhtälö kuulosta lainkaan mahdottomalta! Elintaso saattaisi hetkeksi pudota ja elokuvien budjetit pienentyä, mutta teoreettisesti tuo kaikki saattaisi olla mahdollista. Pitäisiköhän asian eteen tehdä jotain?!? Hmmm, tätähän täytyy alkaa harkitsemaan jo vakavasti, mutta siihen saakka ei muuta kuin nukkumaan, jota pääsee taas aamulla myyntipalaveriin ja olemaan tehokas myyntirotta!

Ps: Siihen saakka, kunnes saan unelmani hartiavoimin toteutettua, pitänee lotota ahkerasti. Elän myös toivossa, että joku miljonääri haluaa yhtäkkisesti ruveta suojelijakseni tai että joku Hollywood tuottaja huomaa sitkeän puurtajan ja haluaa palkata minut (ja muun ryhmäni) suuremman rahan tuotantoon. Ihmeitä tapahtuu, ihan oikeasti! Ihmisellä pitää olla unelmia, ilman niitä ei ole syytä jatkaa eteenpäin. Unelmia pitää myös toteuttaa, sillä en halua olla se katkera vanha mies vanhainkodissa, joka huomasi elämän kadonneen jonnekkin ja unelmien sen myötä. Haluan päästä toteuttamaan vielä jonain päivänä suunnittelemani polttorituaalin, jonka tulen videoimaan ja laittaa esille YouTubeen. Rituaalin, jossa poltetaan Wickerman tummanharmaassa puvussaan, ja jonka olkapäältä roikkuvan kannettavantietokoneen savu mustaa taivaan - se tulee olemaan minun siirtymäriittini!