Vuosi 2014 oli henkilökohtaisesti monella tapaa samanlainen, kuin taistelurintama
Euroopassa sata vuotta aikaisemmin. Asemista koetettiin pitää kiinni, välillä
edetä, välillä piti perääntyä, tuli kärsittyä huomattavia tappioita, eikä
menestystä tullut oikein millään taistelun saralla. ”Länsirintamalta ei mitään
uutta” kertoo paljonkin kuluneesta vuodesta. Turhautuminen, raivo ja toisinaan
jopa lamaannus valtasi alaa, mutta nyt on aika muuttaa taisteluiden kulkua.
Jotta se onnistuisi, pitää katsoa hetkisen aikaa taaksepäin, ottaa oppia
virheistä ja korjata niitä asioita joita voi korjata.
Suurin ja raskain taakka joka painaa edelleen harteilla on ikuisuusprojektiksikin kutsuttu elokuva ”Curse of the Witches Blood”. Elokuva joka on kokonaan purkissa, 95% editoitu ja musiikit valmiina. Syyt siihen, miksi homma ei ole mennyt maaliin ja elokuvan ensi-iltaa viettämään löytyvät samasta ongelmasta kuin vuosi sitten. Etenemistä on kuitenkin tapahtunut vuodessa ja elokuvan valmistumisesta lopulliseen muotoonsa tämän vuoden puolelle ei paljoa jääty. Pikkuhiljaa on tällä rintamalla edetty, hitaasti pala palalta ja onneksi apujakin on saatu kun omat voimat eivät ole riittäneet etenemiseen.
Murheellista on se, että monelta on loppunut usko siihen että elokuva valmistuu. Selkä on käännetty ja kiviäkin nakeltu. Ymmärrän tuon reaktion. Niin moni ihminen on antanut melkoisen työpanoksen elokuvaan ja kun valmista ei ole tullut, on kasvanut sarvi otsaan ja tässä vaiheessa tuottajan osa on kantaa se risti väkijoukon kivittäessä.
Sen verran voin kuitenkin kertoa, että en ole ottanut ainuttakaan video/elokuvaprojektin vetovastuuta vastaan enkä ota, ennen kuin tuo homma on valmis. En ole lähtenyt yhteenkään musiikkivideon toteutukseen ohjaajana, en kuvaamaan lyhytelokuvaa enkä ottamaan mistään vastaavasta projektista vastuuta, enkä ota ennen kuin tuo elokuva on saatettu maaliin. Mielestäni minulla ei ole siihen oikeutta, vaikka tilaisuuksia olisikin ollut. Ennen kuin voin ottaa uusia projekteja vastaan, on tuo Iisakin kirkko saatava valmiiksi.
Se, että elokuvaa ei olla saatu valmiiksi on johtanut jopa sosiaalisten kontaktien kärsimiseen. Välillä ei halua eikä edes kehtaa nähdä ihmisiä jotka ovat olleet mukana tätä suurprojektia rakentamassa koska se että sitä ei ole saanut valmiiksi, se hävettää. Ei jaksa vastata kysymyksiin, vaikka ne olisivatkin hyvää tarkoittavia. Kysymyksethän vain tarkoittavat sitä, että aiheesta ollaan kiinnostuneita, mutta kun kantaa tätä taakkaa harteillaan, niin se saa välillä luhistumaan ja tulee vain fiilis että haluaa vajota maan alle.
Suurin ja raskain taakka joka painaa edelleen harteilla on ikuisuusprojektiksikin kutsuttu elokuva ”Curse of the Witches Blood”. Elokuva joka on kokonaan purkissa, 95% editoitu ja musiikit valmiina. Syyt siihen, miksi homma ei ole mennyt maaliin ja elokuvan ensi-iltaa viettämään löytyvät samasta ongelmasta kuin vuosi sitten. Etenemistä on kuitenkin tapahtunut vuodessa ja elokuvan valmistumisesta lopulliseen muotoonsa tämän vuoden puolelle ei paljoa jääty. Pikkuhiljaa on tällä rintamalla edetty, hitaasti pala palalta ja onneksi apujakin on saatu kun omat voimat eivät ole riittäneet etenemiseen.
Murheellista on se, että monelta on loppunut usko siihen että elokuva valmistuu. Selkä on käännetty ja kiviäkin nakeltu. Ymmärrän tuon reaktion. Niin moni ihminen on antanut melkoisen työpanoksen elokuvaan ja kun valmista ei ole tullut, on kasvanut sarvi otsaan ja tässä vaiheessa tuottajan osa on kantaa se risti väkijoukon kivittäessä.
Sen verran voin kuitenkin kertoa, että en ole ottanut ainuttakaan video/elokuvaprojektin vetovastuuta vastaan enkä ota, ennen kuin tuo homma on valmis. En ole lähtenyt yhteenkään musiikkivideon toteutukseen ohjaajana, en kuvaamaan lyhytelokuvaa enkä ottamaan mistään vastaavasta projektista vastuuta, enkä ota ennen kuin tuo elokuva on saatettu maaliin. Mielestäni minulla ei ole siihen oikeutta, vaikka tilaisuuksia olisikin ollut. Ennen kuin voin ottaa uusia projekteja vastaan, on tuo Iisakin kirkko saatava valmiiksi.
Se, että elokuvaa ei olla saatu valmiiksi on johtanut jopa sosiaalisten kontaktien kärsimiseen. Välillä ei halua eikä edes kehtaa nähdä ihmisiä jotka ovat olleet mukana tätä suurprojektia rakentamassa koska se että sitä ei ole saanut valmiiksi, se hävettää. Ei jaksa vastata kysymyksiin, vaikka ne olisivatkin hyvää tarkoittavia. Kysymyksethän vain tarkoittavat sitä, että aiheesta ollaan kiinnostuneita, mutta kun kantaa tätä taakkaa harteillaan, niin se saa välillä luhistumaan ja tulee vain fiilis että haluaa vajota maan alle.
Kiitos heille, jotka edelleen jaksavat uskoa elokuvan valmistumiseen – en tule
pettämään teitä tämän asian suhteen. Anteeksi heille jotka eivät enää tähän
usko – elokuva valmistuu kuitenkin, uskoitte siihen tai ette ja toivotankin
teille onnea ja menestystä muille projekteillenne (samalla salaa toivoen että
joudutte itse tulevaisuudessa vastaavaan tilanteeseen missä nyt olen ollut).
Näemme kuitenkin kaikki ensi-illassa, se on varmaa!
Horror-Shop on tietysti keskeinen osa elämääni nyt kun se on päätyöni ja sen avulla koetan epätoivoisesti elättää perheeni. Keväällä näytti hyvältä. Piru vie että sitä olikin uskoa täynnä! Myynnit kasvoivat pikkuhiljaa ja aloin olemaan optimisti sen suhteen että pian voisin palkata ihan oikeasti myymälässäni hyörineen kultakimpaleen töihin sen sijaan, että hän olisi siellä työmarkkinaboogieilla. Sitten koko saatanan Suomi pysähtyi, business kuoli kaikkialla ja joka puolelta tulvi huonoja uutisia. Myynnit putosivat kuin olisi ajanut 180km tuntinopeudella seinään ja sitten oltiinkin kusessa. Pikkuhiljaa alkuvuodesta alkaen olimme nousemassa pakkaselta plussan puolelle ja usko oli kova, kunnes koitti musta kesä. Sitten sitä taas maattiin juoksuhaudan pohjalla, kranaattien putoillessa ympäriinsä tuhoja tehden. Ei ollut apujoukkoja näkyvissä, eikä ole vieläkään. Moni heikompi ihminen olisi lyönyt valkoisen lipun kiväärin piippuun ja antautunut. Todennut että sama se on saatana, kuula kalloon tai vankileirille – en enää välitä. Itse en siihen ole taipuvainen. En osaa antautua. Periksi ei anneta vaan viimeiseen mieheen taistellaan (ja tämä pätee elämän muillakin saroilla). Uskon siihen, että kun jotain tekee sydämellään, eikä anna periksi niin joskushan sen padon on pakko murtua ja onnistumisen olla edessä.
Eihän se helppoa ole taistella ilman ammuksia ja karttaakaan ei oikein näe lukea kun öljyt on lampuista loppu. Silti täällä mudan ja veren keskellä on taistelutahtoa. Ainahan sitä voi tarjota pistintä tai kiväärinperää, vaikka muuten ovat keinot vähissä. Ja kunhan vaan jaksaa pitää rintamalinjoja yllä, edetä pikkuhiljaa, niin jossain vaiheessa, jossain vaiheessa sota voitetaan ja meistä tulee sellainen saatanan sotakone, jota ei pysäytä enää mikään!
Köyhyys, vittu että mä vihaan köyhyyttä! Luulin jo vuosi sitten että nyt on pohjakosketus saatu aikaan, mutta ei. Pohjan läpi pääsee vielä syvemmälle ja vaikka joku sanoo että raha ei tuo onnea, niin se että sitä ei todellakaan ole, ei ainakaan lisää sitä vitun onnea. Tässä kohtaa annetaan vahingoniloisille lupa ilkkua. Tulihan se romahdus sieltä – hahaa, Sami epäonnistui!
Parhaana vuotena sitä tuli tienattua ICT hommissa paria tonnia vaille 100.000eur, nyt on hyvä jos 10% siitä. Mutta kannattaa muistaa että tuo voi osua myös omalle kohdalle ennen kuin liikaa virnuilee. Loputon YT -kierre, mattojen alta vetäminen ja toimeentulon romahtaminen on enemmän kuin mahdollista kenelle tahansa tämän päivän Suomessa. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut taloudellisesti kannattavampaa jäädä ihan vaan työttömäksi. Olisi saanut enemmän rahaa tassuun per kuukausi ja stressiä olisi ollut huomattavasti vähemmän. Sen sijaan en ollut valmis antamaan periksi, vaan lähdin rakentamaan omaa firmaani, mikä oli ollut lähinnä harrastus päivätyön ohessa. Yrittäminen Suomessa on kuin lainsuojattomaksi ryhtymistä. Monella tapaa siitä on rankaistu ja oikeusteitsekin asioita koetettu kohtuullistaa – mutta turhaan. Tästä aiheesta kirjoittelen jossain vaiheessa lisää, kun aloitan toisen kirjani kirjoittamisen, nyt olen liian väsynyt siihen, pohjattoman väsynyt…
Horror-Shop on tietysti keskeinen osa elämääni nyt kun se on päätyöni ja sen avulla koetan epätoivoisesti elättää perheeni. Keväällä näytti hyvältä. Piru vie että sitä olikin uskoa täynnä! Myynnit kasvoivat pikkuhiljaa ja aloin olemaan optimisti sen suhteen että pian voisin palkata ihan oikeasti myymälässäni hyörineen kultakimpaleen töihin sen sijaan, että hän olisi siellä työmarkkinaboogieilla. Sitten koko saatanan Suomi pysähtyi, business kuoli kaikkialla ja joka puolelta tulvi huonoja uutisia. Myynnit putosivat kuin olisi ajanut 180km tuntinopeudella seinään ja sitten oltiinkin kusessa. Pikkuhiljaa alkuvuodesta alkaen olimme nousemassa pakkaselta plussan puolelle ja usko oli kova, kunnes koitti musta kesä. Sitten sitä taas maattiin juoksuhaudan pohjalla, kranaattien putoillessa ympäriinsä tuhoja tehden. Ei ollut apujoukkoja näkyvissä, eikä ole vieläkään. Moni heikompi ihminen olisi lyönyt valkoisen lipun kiväärin piippuun ja antautunut. Todennut että sama se on saatana, kuula kalloon tai vankileirille – en enää välitä. Itse en siihen ole taipuvainen. En osaa antautua. Periksi ei anneta vaan viimeiseen mieheen taistellaan (ja tämä pätee elämän muillakin saroilla). Uskon siihen, että kun jotain tekee sydämellään, eikä anna periksi niin joskushan sen padon on pakko murtua ja onnistumisen olla edessä.
Eihän se helppoa ole taistella ilman ammuksia ja karttaakaan ei oikein näe lukea kun öljyt on lampuista loppu. Silti täällä mudan ja veren keskellä on taistelutahtoa. Ainahan sitä voi tarjota pistintä tai kiväärinperää, vaikka muuten ovat keinot vähissä. Ja kunhan vaan jaksaa pitää rintamalinjoja yllä, edetä pikkuhiljaa, niin jossain vaiheessa, jossain vaiheessa sota voitetaan ja meistä tulee sellainen saatanan sotakone, jota ei pysäytä enää mikään!
Köyhyys, vittu että mä vihaan köyhyyttä! Luulin jo vuosi sitten että nyt on pohjakosketus saatu aikaan, mutta ei. Pohjan läpi pääsee vielä syvemmälle ja vaikka joku sanoo että raha ei tuo onnea, niin se että sitä ei todellakaan ole, ei ainakaan lisää sitä vitun onnea. Tässä kohtaa annetaan vahingoniloisille lupa ilkkua. Tulihan se romahdus sieltä – hahaa, Sami epäonnistui!
Parhaana vuotena sitä tuli tienattua ICT hommissa paria tonnia vaille 100.000eur, nyt on hyvä jos 10% siitä. Mutta kannattaa muistaa että tuo voi osua myös omalle kohdalle ennen kuin liikaa virnuilee. Loputon YT -kierre, mattojen alta vetäminen ja toimeentulon romahtaminen on enemmän kuin mahdollista kenelle tahansa tämän päivän Suomessa. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut taloudellisesti kannattavampaa jäädä ihan vaan työttömäksi. Olisi saanut enemmän rahaa tassuun per kuukausi ja stressiä olisi ollut huomattavasti vähemmän. Sen sijaan en ollut valmis antamaan periksi, vaan lähdin rakentamaan omaa firmaani, mikä oli ollut lähinnä harrastus päivätyön ohessa. Yrittäminen Suomessa on kuin lainsuojattomaksi ryhtymistä. Monella tapaa siitä on rankaistu ja oikeusteitsekin asioita koetettu kohtuullistaa – mutta turhaan. Tästä aiheesta kirjoittelen jossain vaiheessa lisää, kun aloitan toisen kirjani kirjoittamisen, nyt olen liian väsynyt siihen, pohjattoman väsynyt…
Toivottavasti siihen kirjan kirjoittamiseen saan aikaa,
sillä tällä hetkellä elämänrytmi määräytyy pitkälti siitä, mistä saa kympin
pari perheen ruokkimiseen. Jos jostain saa vaikka pienenkin keikan, että saa
talouskassaan rahaa, niin se on vaan pakko tehdä. Tosin se kaikki aika on
poissa elokuvan teosta ja muusta tärkeästä, mutta minkäs perkele teet. Lähtökohtaisesti pyrin pitämään huolta siitä,
että muulla perheellä on hommat hyvin, itsestä niin viis. Sitä on huomannut,
että kahdellakin eurolla päivässä pärjää jos on pakko – pidempiäkin ajanjaksoja.
Ei sillä gourmet aterioita loihdita, mutta sillä pysytään hengissä.
Urheilukin olisi mukavaa ja se että saisi itsensä
kondikseen. Tänä vuonna moiseen ei ole kerinnyt panostamaan (jollei tavaroiden roudausta lasketa). Epäterveelliset ruokailutavat ja vähäinen liikunta eivät tee
kropalle eivätkä mielelle hyvää. Hyväntahtoiset ystävät koettavat antaa
ruoka-aine neuvoja ja kertoa miten syödä terveellisesti ja edullisesti. He
eivät vain tiedä sitä että sillä saatanan kahdella eurolla päivässä ei makseta
kuntosalikortteja eikä ainakaan osteta kovin montaa grammaa proteiineja
siihen päivittäiseen ruokavalioon. Hyvä
kun sillä saa Lidlistä sen perkeleen iänikuisen laatikon jolla pysyy hengissä.
Sitten kun kuulee sen viisaimman neuvon, että jos tekisit ruokasi itse, tulee
fiilis että haluaa puukottaa neuvojaa kasvoihin KOSKA SITÄ SAATANAN AIKAA EI
JÄÄ KOKKAAMISEEN kun pitää koettaa saada se toimeentulo jostain että saa edes
sen perkeleen kaksieuroisen jostain kasaan! Hyväähän he vain tarkoittavat ja mistäs helvetistä he olisivat voineet tietää, että hyvä kun on välillä rahaa edes tarjouskorien eineksiin.
…No, nyt kun pahimmat purkaukset on tehty, niin pitää miettiä missä on onnistuttu. Ei se koko vuosi voi olla vain yhtä saatanan alamäkeä. Totta, ei se ole ollutkaan. Siinä missä business ei ole kasvanut euromääräisesti, on kuitenkin suhde ja yhteistyö verkkoja rakennettu määrätietoisesti. Monia yhteistyökuvioita on käynnistetty ja ollaan käynnistämässä. Kun asioita tekee sydämellään, niin silloin asioilla on taipumus edetä.
Metallipuolella on avautunut enemmän ovia kuin koskaan aikaisemmin. Onhan tuo raskaan musiikin genre ollut elämässäni läsnä jo yli 35 vuotta ja se ei sydämestä koskaan pois lähde. Lisää tapahtumia on tullut kalenteriin ja keikkojakin on tullut järjestettyä ja järjestetään tulevana vuonna kiihtyvää tahtia! Ideat eivät ole hiipuneet, vaikka välillä vanhoja juttuja kierrättääkin.
Psychobilly tuli elämääni mukaan vasta vuonna 2005, mutta siihen olen uppoutunut sitäkin fanaattisemmin. Flesh Roxonin kanssa tehty yhteistyö on ollut antoisaa ja puoliväkisin erilaisiin tapahtumiin mukaan tunkeminen on myös kannattanut. Aluksi tötterötukat katsoivat kulmiensa alta, että mikäs vitun hiippari tuo on tuolla promo/myyntipöytänsä takana, mutta pikkuhiljaa, keikka keikalta olen alkanut tuntemaan Horror-Shopin ja itseni tervetulleeksi myös heidänkin maailmaansa – joka on myös omani siitäkin huolimatta, että pääni päällä ei enää moista tukkaa saada kasvamaan, heh! Psychosta olen löytänyt vuosien varrella paljon sitä, mitä metalligenressä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Siihen oli helppo rakastua, sillä kauhutematiikka on vankka osa sitä ja… Vaikea selittää. Olen vain helvetin iloinen sitäkin kautta on saanut potkua elämään ja Horror-Shoppiin. Ja onhan viime vuonna tullut järjestettyä muutama alan keikkakin (Hola Ghost, Kat Eye Band, Nurse Camy, Flesh Roxon, Multiclimex, The Kasketeers jne…).
Wrestling puolella on myös homma käynnistynyt ja yhteistyössä teemme nyt heidän verkkokauppaansa ja lajiaan tunnetuksi. Lisäksi myymälään on tarkoitus rakentaa pieni nurkkaus kyseisen lajin tuotteille. Lajin ego tietysti vaatisi isompaakin tilaa, mutta hei, jostain pitää aloittaa! Wrestling ihmisten tapahtumissa mukana oleminen on antanut hymyn huulille, sillä se yhteistyö mitä he keskenään tekevät tapahtumia rakentaessaan on vertaansa vailla. Kukaan ei staraile, kaikki puhaltavat yhteen hiileen kun kehää rakennetaan ja hommia lyödään nippuun. En tiedä mitä kulissien takana tapahtuu, mutta tuosta yhteishengestä mitä paikanpäällä on nähnyt olisi kenen tahansa hyvä ottaa oppia ja mallia.
True Viking Shop on myös lähtenyt kasvamaan pikkuhiljaa. Tuotteita tulee lisää ja ideoita myös. Kunhan vaan saa valuuttaa kassaan, niin sitten pystyy sitäkin puolta laajentamaan. Onhan tälläkin saralla turpaan tullut, mutta se kuuluu kaiketi asiaan. Vuosi sitten tuli uhottua, että tästä puodista tulee heittämällä vuodessa pohjoismaiden suurin – no ehkä suurisuisin so far, mutta katsotaanpa tilanne uudestaan ensi vuoden lopulla!
Hitto vie… Onpahan piisannut tapahtumaa, vaikka mitään läpimurtoja ei vielä mihinkään suuntaan ole tapahtunut. Niin kuin tuli mainittua, niin juoksuhaudoissa täällä edelleen kökötetään. Pistimet pidetään terävinä ja aistit valppaina, vaikka välillä se onkin ollut helvetin hankalaa.
Tässä loppumetreillä kun summaa kulunutta vuotta huomaan tehneeni pienen virheen kirjoittaessani siitä, että apujoukkoja ei näy eikä kuulu. Vaikeina aikoina kun hukkuu ruumisröykkiöiden keskelle unohtuu välillä huomata niitä hyviäkin juttuja. Kuluva vuosi on ollut mahtava siinä mielessä, että on tullut tutustua moniin uusiin ihmisiin, joista monista on tullut helvetin hyviä ystäviä! Joskus joku mainitsi, että kun elämäntilanne muuttuu radikaalisti ja putoaa köyhyyshelvettiin, niin ystävät katoavat myös sen siliän tien. Saattaa pitää paikkansa jos puhutaan ns. "ystävistä". Vaikka tähän helvettiin olenkin väliaikaisesti pudonnut, niin olen myös huomannut sen, että ystäväpiirini ei ole kadonnut mihinkään. Vaikka sosiaaliset kontaktit vähenevätkin siitä syystä, että enää ei ole varaa käydä heidän kanssaan lounailla, baareissa tai yhtään missään, niin siltikin ne oikeat ystävät ovat pysyneet rinnalla tavalla tai toisella!
Sama koskee perhettä. Ilman perheen tukea ja heidän rakkauttaan ei tätä kaikkea olisi jaksanut läpi käydä. Vaikka epätoivo välillä valtaakin alaa ja mielen valtaa synkkyys, niin silti koen suurimmaksi osaksi aikaa olevani maailman onnellisin mies monessakin suhteessa.
…No, nyt kun pahimmat purkaukset on tehty, niin pitää miettiä missä on onnistuttu. Ei se koko vuosi voi olla vain yhtä saatanan alamäkeä. Totta, ei se ole ollutkaan. Siinä missä business ei ole kasvanut euromääräisesti, on kuitenkin suhde ja yhteistyö verkkoja rakennettu määrätietoisesti. Monia yhteistyökuvioita on käynnistetty ja ollaan käynnistämässä. Kun asioita tekee sydämellään, niin silloin asioilla on taipumus edetä.
Metallipuolella on avautunut enemmän ovia kuin koskaan aikaisemmin. Onhan tuo raskaan musiikin genre ollut elämässäni läsnä jo yli 35 vuotta ja se ei sydämestä koskaan pois lähde. Lisää tapahtumia on tullut kalenteriin ja keikkojakin on tullut järjestettyä ja järjestetään tulevana vuonna kiihtyvää tahtia! Ideat eivät ole hiipuneet, vaikka välillä vanhoja juttuja kierrättääkin.
Psychobilly tuli elämääni mukaan vasta vuonna 2005, mutta siihen olen uppoutunut sitäkin fanaattisemmin. Flesh Roxonin kanssa tehty yhteistyö on ollut antoisaa ja puoliväkisin erilaisiin tapahtumiin mukaan tunkeminen on myös kannattanut. Aluksi tötterötukat katsoivat kulmiensa alta, että mikäs vitun hiippari tuo on tuolla promo/myyntipöytänsä takana, mutta pikkuhiljaa, keikka keikalta olen alkanut tuntemaan Horror-Shopin ja itseni tervetulleeksi myös heidänkin maailmaansa – joka on myös omani siitäkin huolimatta, että pääni päällä ei enää moista tukkaa saada kasvamaan, heh! Psychosta olen löytänyt vuosien varrella paljon sitä, mitä metalligenressä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Siihen oli helppo rakastua, sillä kauhutematiikka on vankka osa sitä ja… Vaikea selittää. Olen vain helvetin iloinen sitäkin kautta on saanut potkua elämään ja Horror-Shoppiin. Ja onhan viime vuonna tullut järjestettyä muutama alan keikkakin (Hola Ghost, Kat Eye Band, Nurse Camy, Flesh Roxon, Multiclimex, The Kasketeers jne…).
Wrestling puolella on myös homma käynnistynyt ja yhteistyössä teemme nyt heidän verkkokauppaansa ja lajiaan tunnetuksi. Lisäksi myymälään on tarkoitus rakentaa pieni nurkkaus kyseisen lajin tuotteille. Lajin ego tietysti vaatisi isompaakin tilaa, mutta hei, jostain pitää aloittaa! Wrestling ihmisten tapahtumissa mukana oleminen on antanut hymyn huulille, sillä se yhteistyö mitä he keskenään tekevät tapahtumia rakentaessaan on vertaansa vailla. Kukaan ei staraile, kaikki puhaltavat yhteen hiileen kun kehää rakennetaan ja hommia lyödään nippuun. En tiedä mitä kulissien takana tapahtuu, mutta tuosta yhteishengestä mitä paikanpäällä on nähnyt olisi kenen tahansa hyvä ottaa oppia ja mallia.
True Viking Shop on myös lähtenyt kasvamaan pikkuhiljaa. Tuotteita tulee lisää ja ideoita myös. Kunhan vaan saa valuuttaa kassaan, niin sitten pystyy sitäkin puolta laajentamaan. Onhan tälläkin saralla turpaan tullut, mutta se kuuluu kaiketi asiaan. Vuosi sitten tuli uhottua, että tästä puodista tulee heittämällä vuodessa pohjoismaiden suurin – no ehkä suurisuisin so far, mutta katsotaanpa tilanne uudestaan ensi vuoden lopulla!
Hitto vie… Onpahan piisannut tapahtumaa, vaikka mitään läpimurtoja ei vielä mihinkään suuntaan ole tapahtunut. Niin kuin tuli mainittua, niin juoksuhaudoissa täällä edelleen kökötetään. Pistimet pidetään terävinä ja aistit valppaina, vaikka välillä se onkin ollut helvetin hankalaa.
Tässä loppumetreillä kun summaa kulunutta vuotta huomaan tehneeni pienen virheen kirjoittaessani siitä, että apujoukkoja ei näy eikä kuulu. Vaikeina aikoina kun hukkuu ruumisröykkiöiden keskelle unohtuu välillä huomata niitä hyviäkin juttuja. Kuluva vuosi on ollut mahtava siinä mielessä, että on tullut tutustua moniin uusiin ihmisiin, joista monista on tullut helvetin hyviä ystäviä! Joskus joku mainitsi, että kun elämäntilanne muuttuu radikaalisti ja putoaa köyhyyshelvettiin, niin ystävät katoavat myös sen siliän tien. Saattaa pitää paikkansa jos puhutaan ns. "ystävistä". Vaikka tähän helvettiin olenkin väliaikaisesti pudonnut, niin olen myös huomannut sen, että ystäväpiirini ei ole kadonnut mihinkään. Vaikka sosiaaliset kontaktit vähenevätkin siitä syystä, että enää ei ole varaa käydä heidän kanssaan lounailla, baareissa tai yhtään missään, niin siltikin ne oikeat ystävät ovat pysyneet rinnalla tavalla tai toisella!
Sama koskee perhettä. Ilman perheen tukea ja heidän rakkauttaan ei tätä kaikkea olisi jaksanut läpi käydä. Vaikka epätoivo välillä valtaakin alaa ja mielen valtaa synkkyys, niin silti koen suurimmaksi osaksi aikaa olevani maailman onnellisin mies monessakin suhteessa.
Jotta tästä kirjoituksesta ei tulisi pidmepää kun Tolstoin romaanista, niin kirjoittelen uudenvuoden aamuna sitten tulevan vuoden suunnitelmista – niitä riittää!
