14.7.2013

So this is the end, my friend…


Sade rummuttaa ikkunaan ja hukuttaa alleen taustalla hiljaa soivan kappaleen, jota en jaksa tunnistaa, sillä olen aivan liian väsynyt. Voimaa riittää enää vain siihen, että saan nostettua vuosi sitten ystävältäni lahjaksi saadun Jack Daniels pullon huulilleni ja otettua kulauksen tuota kitkerää myrkkyä. Muistan vielä, kuinka Ahti toivotti pullon myötä putiikilleni menestystä ja pitkää ikää. Ei tullut kumpaakaan ja kyynel silmäkulmasta valuen mietin, otanko seuraavan suullisen pullosta, vaiko vieressäni seinään nojaavasta haulikosta.

Eihän siitä ole kuin pikkuisen reilut vuodenpäivät, kun täällä oli vasta tupaantuliaisjuhlat. Talo täynnä väkeä ja kauppa kävi, vaikka tavaraa oli hyllyillä yhtä paljon kuin Neuvostoliittolaisessa lihakaupassa Breshnevin aikaan. Lämpimät muistot tulvahtavat mieleeni ja saavat hetkeksi aikaa unohtamaan sydämessä tuntuvan viillon. Katson haikeasti oven suusta öistä Suvilahtea ja sitä, kuinka se kietoutuu sadeverhoon. Tähän paikkaan liittyy niin paljon rakkaita muistoja.

Vuoden takaisia tuparifiiliksiä

Liikkeen avaaminen oli kovaa duunia ja ennen tupaantuliaisia ei nukuttu. Ei kolmeen viimeiseen viikkoon. Ainoa lepo siunaantui, kun Ulla tuli auttamaan kaiken kiireen keskellä ja Inari kävi pakottamassa pitämään pienen tauon tarjoamalla illallisen vaimolleni ja minulle paikallisessa viikinkiravintolan kutsuvierasavajaisissa. Hädässä ystävät tunnetaan ja Arin kanssa remontoimme myymälää kelvolliseen kuntoon yötä päivää. Kaikesta paniikista huolimatta saimme liikkeen avattua ilmoitettuna päivämääränä. Vielä ennen kutsuvieraiden saapumista, nukuin viimeiset puoli tuntia myymälän takahuoneessa lattialla, että pysyisin edes jollain tavalla tajuissani illan ajan.

Ristit kaatuivat, lammas sai kirveestä ja Heikkisen kitara meni kahtia...

Väkeä saapui paikalle ja juhlahumu valtasi vieraat. Viinapiru (Juha) ulvoi nurkassa sähkökanteleensa kera. Mies ei varmaan olisi milloinkaan lopettanut musisointiaan, ellemme olisi Rolandista muuntajaa irrottanut. Juhan avaamaa tietä kulkivat myös monet muut bändit ja Horror-Shopista tulikin Sörnäisten syövereissä kelpo keikkapaikka niin vanhoille staroille, kuin tuoreille bändeille. Ensimmäinen bändi, joka paikalle saatiin, oli Kouvolalainen Razorblade Crew ja heidän nimikirjoituksilla varustettu bassonsa komeileekin tuolla hämärän nurkkauksen seinällä, johon on vuoden saatossa kertynty ns. rock ja psychobilly nurkkaus. Bändien keikkoihin liittyy myös paljon muistoja. Itselleni ehkä kovin hetki sillä hetkellä oli legendaarisen Gloomy Grimin saaminen liikkeeseeni. Black Metal bändejä meillä ei vielä ollut käynyt ja tämä suomalaisen Black metallin uranuurtaja oli todella kova kiinnitys. Kova oli myös siivoaminen bändin jäljiltä. Sen kunniaksi, että piispa Henrik sai Köyliönjärven jäällä aikoinaan helvetillisen päänsäryn, sai myös paikalle tuotu lampaan pää kirveestä – olihan kyseinen päivä sattumalta päivälleen sama, kuin joitakin satoja vuosia aikaisemmin tämä tapahtuma oli pantu täytäntöön Lallin toimesta. Lampaan aivoja ja kallon sirpaleita löytyi vielä kolme päivää keikan jälkeen ympäriinsä. Suurin osa niistä oli kuitenkin päätynyt ystävämme Katjan huppuun, sillä hänen hupparinsa oli hänen pahaksi onnekseen jäänyt suoraan tulilinjalle silloin, kun kirves kallon halkaisi. Aivot löytyivät myöhemmin illalla lämpimän höyryävinä, kun huppu päähän kiskaistiin PRKL illan jälkeen korvia lämmittämään.

Yleisöennätys koettiin kuitenkin vasta viime metreillä, kun indonesialainen NOXA kävi vetämässä salanimellä keikan TUSKA festivaalien aikaan. Silloin pelkäsin ihan oikeasti paikan tuhoutuvan, sillä paikka oli kirjaimellisesti täyteen lyöty. Olemme edelleen kiitollisia Mr. Talevalle siitä, että hän meille bändin esiintymään järjesti ja ilmeisesti Indonesian pojat olivat olleet itsekin keikasta aika fiiliksissä. Flesh Roxon, The Shrieks, Fuzzifer ja noin 30 muuta bändiä meillä kerkesi käymään. Näistä keikoista saisi helposti kirjoitettua oman tarinansa, mutta ehkäpä ne tarinat jäävät elämään kuitenkin ihmisten mieliin ja pieninä legendoina kulkevat suusta suuhun siinä vaiheessa, kun Horror-Shopin tarrat on jo vuosia sitten revitty näistä ikkunoista.


Horror-Shopissa olen ystävystynyt hienojen ihmisten
kanssa, joihin en olisi ehkä muutoin koskaan törmännyt.
Sen lisäksi, että on päässyt fiilistelemään ihan perkeleen kovia bändejä livenä, on saanut tutustua täällä myymälän hämärässä ihan mielettömän upeisiin ihmisiin. Sienen perheen (Mäyrä ja Tuomas lasketaan kuuluvaksi tähän perheeseen myös) oudot jutut ovat heidän vierailujensa yhteydessä saaneet miettimään, että miltäs pirun planeetoilta meillä käykään vierailijoita. Riinan vierailut ovat olleet aina piristäviä siitä ensimmäisestä hetkestä saakka, kun hän kävi kyselemässä sarjamurhaajakirjoista ja lupasi ostaa kaikki, mitä maailmalta vain löydämme. Tilasinkin heti ihan kiusallani niitä kolmekymmentä kappaletta tutulta kirjakauppiaalta englannista, aiheuttaen tälle nuorelle neidolle pienen sydämenpysähdyksen (sillä kenen opiskelin budjetti kestäisi moista kertahankintaa, heh). Roy ja Eki, nuo kuulapää veljekset opin tuntemaan siksi, että Juha kävi tuomassa meille itse tekemäänsä kuusenkerkkäsimaa ja kukaan muu ei sitä pystynyt juomaan, kuin nämä kaksi nuorukaista, joiden vatsa oli jo ilmeisesti kiljulla aikaisemminkin karaistu (Sorry Juha, se on edelleen meidän mielestämme enemmän kiljua kuin simaa). Miia ja Suvi ovat olleet myös tuttu näky aina niinä päivinä, kun meillä on konsertteja ollut ja saimmepa Suvilta vielä puolivuotislahjaksi ihan järjettömän upean roottorisahan! Kaikkien vieraiden/asiakkaiden ja ystävien luettelemiseen ei aika riittäisi, sillä liikkeen vuokrasopimus on pian päättymässä. Kyllä te tiedätte keitä te olette ja lämmöllä teitä kaikkia tällä hetkellä muistelen, samalla kun katselen tyhjenevää pulloa…

Tämä kuva on tiettävästi ainoa Suomessa koskaan otettu kuva
Mustasta messusta! Se tosin poiki tappouhkauksia ihan kaksinkin
kappalein ja näihin oli syytä suhtautua vakavissaan.
Yrittäjän elämä voi toisinaan olla melkoisen jännittävää...

Aluksi kaikki näytti hyvältä. Väkeä kävi myymälässä läheltä ja kaukaa. Liikevaihtoa oli niin, että tulevaisuus näytti valoisalta. Sitten muutaman kuukauden, ehkäpä alkuinnostuksen myötä, alkoi väkimäärä kuihtua. Normaaliahan se on, ajattelin, näin siinä tulisi joka tapauksessa käymään ja kunhan saamme liikkeen kunnolla käyntiin, niin kyllä sitä sitten ihmisiä on taas tupa täynnä. Yrittäjillä kun on taipumusta positiiviseen ajatteluun. Ei auttanut positiivisuus, eikä se, että pieni kourallinen asiakkaita kävi kuukaudesta toiseen meitä tukemassa. Lopulta tuli se hetki, että oli pakko tunnustaa itselleen, että tällä tavalla ei pystytä jatkamaan. Jos kymmenen viimeisen konsertin kassan saldo on keskimäärin pienempi kuin Lidlin olutlasku, jonka palkkioksi bändeille tarjosimme heidän saapumisestaan paikalle, niin ei siinä kovin pitkää matematiikkaa kannattavuuden osalta tarvittu. Kun keikka päättyi, väki oli kadonnut lompakkoineen pihalle ja kassan pohjalla oli vain toive siitä, että joku olisi samalla kartuttanut levykokoelmiaan. Pääsääntöisesti väki kävi katsomassa ilmaisen keikan ja he eivät palanneet ostoksille, vaikka elättelimmekin toiveita siitä, että he ovat vain käymässä ulkona tupakalla ja juomassa pullon bisseä. Paljon saimme kuulla, kuinka upeaa on, että joku viitsii järjestää keikkoja, joissa myös aloittavat bändit pääsevät soittamaan. Kyllähän niitä oli kiva järjestää, harmi vain että lompakkoni ei moista enää kestä. Katkeruutta äänessäni ei silti ole. Olen iloinen jokaisesta upeasta konsertista, jonka sain järjestettyä ihmisten iloksi. Ja mikäpä olisikaan ollut upeampi tapa lopettaa työviikko, kuin nauttia kylmä olut ja samalla diggailla omassa myymälässä ihan vitun kovia keikkoja!


Välillä oli aikoja, jolloin myymälässämme ei käynyt kukaan lähes viikkoon. Keväälläkin oli kolmen viikon jakso, jolloin kassan pohjalle kertyi käteistä yhteensä huimat kaksisataa euroa. Ja silti rinnassa kyti pieni toivo, että jos vaikka ensi viikolla. Sitten tuli vain se hetki kun annoin itselleni luvan tajuta, että tämä kaikki vie enemmän rahaa kuin se tuo ja nyt on pakko tehdä ratkaisuja. Taloudellinen tilanne oli ajautunut siihen tilaan, että henkilökohtaiset laskut pystyttiin maksamaan yleensä vasta toisella ja viimeisellä maksuhuomautuksella. Lisäksi kevään aikana on koettu viikkoja, jolloin on tullut ostettua itselleen ruokaa vain joka toinen päivä, että ruokarahaa riittää muulle perheelle. Lisäksi henkilökohtaista elämääni varjostaa oikeudenkäynti, josta en tässä sen enempää avaudu. Olen kyseisessä casessa haastajana ja kirjoitan sitten siitäkin pidemmin, kun aloitan kirjoittamaan toista kirjaani. Riittää vain, kun totean, että silloin kun elämä alkaa heittää paskaa niskaan, niin se tekee sen kyllä sitten isolla saavilla. Välillä kaikki tuntuu todella lohduttomalta ja silloin ei saa mitään aikaiseksi. Joskus meni useita päiviä, että ei kyennyt piirtämään tatuointejakaan eikä viemään projekteja maaliin. Joku toinen ihminen olisi saattanut jo hakea sairaslomaa ja lääkäri olisi diagnosoinut homman masennukseksi käskien ottaa rennosti muutaman kuukauden ja niellä paljon pillereitä. Mutta ei se käy, ei yrittäjä voi jäädä sairaslomille. Kukas silloin liikettä pyörittää ja mistä ne vähät rahat laskujen maksuun? Pakko siis vain purra hammasta ja koettaa selviytyä. Kyllähän sitä ihminen kestää vaikka mitä, kunhan vain on hitunen toivoa jäljellä. Ja silloin kun toivo oli lähes kokonaan hiipunut ja kaikki tuntui harmaalta ja kurjalta, niin kaivoin esiin kirjan nimeltä ”Seitsemännen portaan enkeli” ja tunsin taas itseni etuoikeutetuksi. Olihan minulla sentään vielä kengät jalassa ja ruokaa edes joka toinen päivä. Kiitos Anna kirjan lainasta, saat sen pian takaisin…

Havahdun muisteloissani taas sateen ropinaan. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Laitan haulikon sivuun ja tuumaan, että vielä ei ole aika antaa periksi. Viskin päätän kuitenkin juoda loppuun. Vaikka Horror-Shopin taru Sörnäisten syövereissä, pimeyden ytimessä alkaakin lähestyä loppuaan, niin siltikään en suostu antamaan periksi. Etsin tällä hetkellä liiketilaa, jossa voimme jatkaa hetken aikaa ihan vaan varastomyymälänä/postimyyntifirmana. Tarkoitus on myös kiertää niin monessa konsertissa, tapahtumassa ja festivaaleilla, kuin meidät mukaan vain huolitaan. Tatuointeja ja lävistyksiä tehdään jatkossakin siellä missä pystytään (vaikka sitten kotikäynteinä). Aika parantaa haavat ja jos olemme oikein sitkeitä ja ahkeria, niin ehkäpä saamme puolenvuoden tai vuoden sisään avattua uuden Horror-Shopin paremmalle paikalle. Sellaiselle, jonka ihmiset löytävät myös ilman kallista mainostamista…

Nyt on kuitenkin aika lähteä kotiin. Sammuttaa valot ja sulkea myymälän ovet. Ei kuitenkaan vielä ihan lopullisesti. Vielä on aikaa. Vielä kerkeät käymään Horror-Shopissa, sillä vuokrasopimus päättyy vasta elokuun viimeinen päivä (tosin sitä ennen joudumme tyhjentämään myymälän ja maalaamaan sen taas valkoiseksi). Jos haluat vielä päästä kokemaan liikkeemme ainutlaatuisen fiiliksen ja päästä kertomaan, että sinäkin vierailit tässä friikissä paikassa, niin pidä kiirettä vielä kun se on mahdollista…



Ps. Ei minulla oikeasti ole täällä haulikkoa mukana, mutta kun niin kirjoittaa, se tuntuu hieman dramaattisemmalta ;)

Ps II: Etsimme tosissamme uutta tilaa toimia - todella halpaa sellaista! Jos tiedät sopivan, niin saa antaa vinkkiä. Tulemme toimimaan näillä näkyvin hetken aikaa postimyyntifirmana, mutta Horror-Shop ei kuole ikinä, ei niin kauan kuin allekirjoittaneessa pihisee vielä hitunenkin elämää!