Viimeinen matka tehdään aina raatovankkureilla

Miten helvetissä ihminen saa itselleen tälläisen olotilan. Sielu sekä ruumis kirkuvat kilpaa tuskasta ja demonit vaanivat varjoissa odottaen hetkeä, milloin silmät painuvat kiinni ja uhri on lopulta puolustuskyvytön. Suonissa virtaa myrkky, mustempi kuin kuolema ja tässä olotilassa lopullinen uni olisi armelias - mutta ei, TURKU SAATANALLE III vaatii lisää ja painaa kyntensä keuhkoihin, tehden hengittämisen raskaaksi...

 

Monet tarinat alkavat ilman pahoja aavistuksia. Näin myös kävi perjantaina (20.2.2015 AnnoDemoni) iltapäivällä., kun lastasin Horror-Shopin edessä Satanic Panzerwagenia, valmistautuen kolmansiin Turku Saatanalle kemuihin. Viettäisin siellä seuraavat kaksi iltaa/yötä promoten pientä puotiani ja samalla myyden Black Metal kansalle levyjä, paitoja, saastaa sekä turmellusta. Pitkään olin odottanut tätä iltaa, sillä pääsisi näkemään hyviä ystäviä ympäri Suomea, sekä fiilistelemään toinen toistaan parempia bändejä. Edellisvuosi oli kerrassaan unohtumaton eikä tämäkään vuosi muuttaisi traditiota. Voisin hyvinkin jaaritella ummet ja lammet kaikesta mukavasta, mutta kuka helvetti sellaista haluaa lukea? Ei, ei kukaan! Sen sijaan kirjoittelen siitä, mitä kaikkea muuta noilla reissuilla tapahtuu...

NOTE: On kuulemma kaksi ohjetta, jotka kannattaa muistaa kun kohtaa tämän näköisen friikin jossain. Jos se kohtaaminen tapahtuu metsässä ja sillä on mukanansa moottorisaha, niin älä katso sitä silmiin, luoja paratkoon älä tee sitä virhettä. Jos se kohtaaminen tapahtuu baarissa, niin älä luoja paratkoon tarjoa sille viskiä, älä tee sitä virhettä!!!

"Asutteko te tässä hotellissa" tivaa hotellin aulaemäntä ja mittailee päästä varpaisiin satakiloista roikaletta, joka on pukeutuneena pelkkään pyyhkeeseen. Samalla hän varmasti toivoo, että se pyyhe ei putoa, sillä siinä olisi jo liikaa kauhua yhdelle illalle.
"En, en varsinaisesti..." vastaan hänelle ja toivon, että en saa laskua yöpymisestäni majapaikassa.
"No mitä ihmettä te sitten teettä aulassa tähän aikaan aamuyöstä pelkkään pyyhkeeseen pukeutuneena?", hän kysyy uudestaan, painottaen kysymystä, että olenko kirjoilla siellä.
"No en, olen vain vieraana ja kolmannessa kerroksessa asuu Mikke ja pitäisi päästä noutamaan sieltä vaatteet, lompakko ja reppu". Jätän kertomatta hänelle, että olin kyllä aikeissa jäädä ystävieni huoneeseen nukkumaan ja käynyt suihkussa ennen iltarukousta pestäkseni alkoholin löyhkän poissa iholtani. Luoja paratkoon sitä löyhkää riitti, sillä olimme tutun seurueen kanssa tyhjentäntäneet sellaisen määrän ilolientä, että se olisi riittänyt keskisuurelle hääseurueelle. 

"No mikä tämän Miken sukunimi on?" toistaa nainen tiskin takaa ja alkaa ilmiselvästi hermostumaan. No enhän minä sitä muista. llmeisesti hän ei jaksa katsella minua sen pidempään, vaan antaa avainkortin, jotta pääsen hakemaan tavarani ja POISTUMAAN HOTELLISTA!

Portaita ylös kävellessäni mietin, että mahtaakohan Hammar olla vielä jossain käytävillä haahuilemassa vai jo turvallisesti nukkumassa, sillä se miten jouduin ilman avainkorttia hotellin käytävään liittyi kyseiseen herraan, kauheaan älämölöön, todennäköisesti Varg Vigernesin tappamiseen, Immortalin haukkumisee/puolustamiseen ja muihin normaaleihin mölinöihin, joita kukaan ei muistaisi enää aamulla. Odotin, että minkä tahansa kulman takaa löytäisin ystäväni kuorsaamasta hotellin käytävältä - sillä samalla missä olin itse hortoillut aikaisemmin löytämättä majapaikkaan, jonka ovinumeroanumeroa en muistanut oven paukahdettua selkäni takana kiinni ja ohjattuani ystävää kohti omaa huonettaan. Kolkuttelin kyllä kymmenkunta ovea läpi, mutta kukaan ei avannut - toisaalta en minäkään olisi avannut jos siihen aikaan aamuyöstä itseninäköinen hyypiö olisi ollut pelkkään pyyhkeeseen pukeutuneena oven takana.

Aamu valkenee kammottavana, kylmänä ja armottomana. Istumme Miken kanssa Turussa tihkusateessa, märällä kävelykadun penkillä välittämättä siitä saammeko kuolemantaudin vai emme. Eväänä meillä on kylmiä sardiineja suoraan peltipurkista, tappava darra, sekä hyytävä kylmyys. Viihteestä from hell huolehtii romanialainen katusoittaja, jonka haitari toistaa yhtä ainoaa helvetin kertosäettä jostain kappaleesta, joka saa mummojen sydämet heltymään ja dementikkojen kukkaronnyörit aukeamaan. Hotellihuone on luovutettu takaisin, lisämaksuilta säästytty ja Clubin ovet aukeaisivat vasta yhdeksän tunnin kuluttua. Miten helvetissä olo voikin tuntua niin kurjalta! Ainoa mitä haluaa, on päästä johonkin lämpimään, tai edes suojaan sateelta.

Avaan silmäni, on vaikea hengittää. Keuhkoihin sattuu - itseasiassa joka helvetin paikkaan sattuu. Ensimmäinen asia mitä näen ovat varpaan puolen metrin päästä kasvoistani. Ei aavistustakaan kenelle ne kuuluvat. Huoneessa lojuu sikin sokin epämääräinen pääluku Black Metallisteja - näky on kuin makaisi keskellä joukkohautaa keskitysleirin vieressä sijaitsevasta metsästä. Olemme päässeet takaisin lämpimään. Millään mulla ei ole nyt merkitystä. Vaivun takaisin sekavaan uneen hotellin lattialla nahkatakkiin kääriytyneenä, uskollinen selkäreppu pään alusena. Tämä on kai nyt sitä Rock'n'roll glamuuria josta pääsee nauttimaan reissuilla. Nukkumaan soitinkasojen keskelle milloin missäkin päin. Koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan, mutta toisaalta eipähän ole elämä liian tylsää, vaikka välillä sitä miettii, että onko tässä mitään helvetin järkeä. 

Kärsimykset unohtuvat kuitenkin helposti, kun ulvoo naurusta ystävien keskellä jutuille, joita "ulkopuoliset" eivät vain pystyisi käsittämään... Hysteriaa, väsyneitä juttuja, kuorsaamista, kuoleman läsnäoloa. TV ruudulta ryöppyää vääristyneitä piirrettyjä tunti toisensa jälkeen ja välillä on vaikeaa hahmottaa onko unessa vai valveilla. Kukaan ei sammuta seinällä hehkuvaa helvetinkonetta, sillä kukaan ei tiedä missä kaukosäädin on - itseasissa kukaan ei välitä ja horros jatkuu...

"Smells like Hellspirit"

PALUU CLUBILLE - Toisen illan bändikattaus oli kova ja siihen tuli keskityttyä huomattavasti paremmin, kuin ensimmäisen illan. Totalselfhatred toimi kohtuullisesti livenä, paremmin kuin edellisenä viikonloppuna Tallinnassa. Siltikin olen sitä mieltä, että kyseinen bändi toimii vielä paljon paremmin levyltä kuunneltuna, jolloin se epätoivo ja synkeys pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Hellspiritin pojat näyttivät sitten helvetinmerkit koko festivaalikansalle, sillä tämä bändi vaan potkii boolsseille ja lujaa. Moniakin bändejä voisi hehkuttaa tässä yhteydessä ja kiitellä festivaaliorganisaatiota loistavista valinnoista, mutta jätetään ne arviot metallizineille, jotka joka tapauksessa niitä ylistävät rivikaupalla.

Sen sijaan on pakkko kirjoittaa muutama rivi Vanhelgasta, jota odotin itsekin kovasti. Odotus ei tuottanut pettymystä, sillä luvassa oli leuat auki loksattava kokemus - tosin ei ihan niin kuin olin alunperin odottanut. Voin rehellisesti sanoa, että en ole elämäni aikana nähnyt koskaan paskempaa keikkaa, en koskaan! Nämä huomiohuorat olivat täydellisen ala-arvoisia niin soittotaidoiltaan, lavashowltaan, ihan kaikilta osin. Väki käveli ulos kesken keikan enkä kuullut yhdeltäkään mitään positiivista arviota bändistä. Voi olla että se sama setti toimii levyltä kuuneltuna, mutta veikkaan että sen ovat saaneet aikaan studiomuusikot, ei tämä lauma idiootteja, jotka tuskin edes tajusivat olevansa keikalla tai edes olemassa... Vanhelga, hävetkää saatana jos siihen kykenette!

Ps. Festivaaliorganisaation ei silti tarvitse hävetä - mistä pirusta sitä voi aina tietää etukäteen mitä clowneja paikalle saapuu, eli älkäämme syyttäkö näitä herrasmiehiä tästä lavakatastrofista, sillä muuten esiintyjäkaarti oli taas kerran ihan perkeleen kova!



TAKAISIN KOTIIN - Jos on joku homma mistä en duunissani pidä, niin se on öinen roudaus, kun keikkapaikka menee kiinni. Rättiväsyneenä tulee kannettua kymmeniä laatikollisia ja ikea kassillisia levyjä, paitoja ja kaikkea mahdollista takaisin SatanicPanzerwageniin. Miksi hitossa näitä raahataan edestakaisin, miksi kaikki ei käynyt kaupaksi. Elämä olisi niin paljon helpompaa kun saisi aina myytyä kaiken ja kotiin voisi palata ilman turhanpäiväisiä öisiä roudauksia taskut täynnä kultaa ja jalokiviä. No, valittaa ei kannata, sillä se ei auta mitään. Jokaisella miehellä on ristinsä kannettavana ja se matka on pitkä siihen aikaan vuorokaudesta. Räntää, rattiinnukahtelua, hallusinaatioita, torkkuja levähdyspaikoilla ja ikuisuudelta tuntuva matka, joka palkitaan omalla vuoteella klo 7.30 ja sitten kun iskä herää, niin alkaa rento viikonloppu perheen kanssa ilman kiirettä. Pelkkää yhdessäoloa ja levollisuutta. Niinhän sitä luulisi, sillä TV shopin tädin sanoin: "Eikä tässä vielä kaikki"...

ON SUNNUNTAI ILTA ja istun Horror-Shopilla. Edessäni on Varustelekan pojilta tuparilahjaksi saamani Gambina pullo. Olen säästänyt sitä pahan päivän varalle ja nyt on paha päivä. Olen umpijäässä ja koska kaupalla on aina kylmä, niin edessäni oleva lämmike houkuttelee entistä enemmän.

Väsyttää saatanasti, sillä kotiin paluuni jälkeen sain nukuttua vain muutaman tunnin ja sen jälkeen alkoi sukulaisten invaasio. Monien keikkamatkojen vuoksi pääsimme juhlistamaan vasta nyt perheen nuorimmaisen syntymäpäiväjuhlia sukulaisten ja kummien kanssa. Sain pidettyä itseni yllättävän tajuissani siihen nähden, kuinka paljon valvomista oli takana. Kun vieraat sitten alkoivat tekemään lähtöä, laitoin itsekin kengät jalkaan, sillä pakettiauto oli edelleen täynnä Horror-Shopin tavaraa ja niitä ei parane jättää sinne vettymään.
-Ei, ei mee kauaa. Nakkaan vaan kamat kaupalle ja haen Alexilta pari levyä. En tartte takkia mukaan, koska tuun ihan pian takaisin, huikkasin ovelta ja lähdin kävelemään kohti parkkipaikkaa.
Hiton kolea ilma tumasin auton ovia availlessani, mutta ajattelin sen johtuvan enemmänkin siitä, että olin aivan kuoleman väsynyt, en lähestyvästä räntämyräkästä. Kylmyys ei paljoa lämpimässä autossa haitannut ja pienen hienkin sai päälle kun rivakalla tahdilla heitteli tavarat puotiin. Kaikki meni pirun jouheasti ja pian etupenkillä komeili pari vinyyliäkin, joita pääsisi maanantai aamuna kuuntelemaan. Nyt kotiin perheen luo ja rentoutumaan.
-AAAARRRGGGHHHH!!! VOI VITTUJEN VITTUJEN VITTU JA ja ja... Siihen hyytyi saatana, keskelle Annankatua. Ei sano auto enää mitään. Ei inahdakaan. Onneksi on alamäki niin pääsee rullaamaan vapaalla Roballe, ettei tuki koko liikennettä. Ei lähde käyntiin ja kun en tajua autoista mitään, niin eipä sitä osaa vikaakaan etsiä. Onneksi puhelimessa on edes sen verran akkua jäljellä että pienten "hakemisten" kautta löytyy hinauspalvelun numero ja siinä sitä sitten odotetaan pelastavien keltaisten vilkkujen ilmestymistä taivaanrantaan. Turha edes varmaan mainita, että kylmyys alkoi hiipimään autovainajan sisuksiin.

Sataa räntää. Tärisen kylmästä ja väsymyksestä. Tulis luoti ja tappais on aika lähellä sitä fiilistä, kun noin puolentoista tunnin päästä katselen hinausauton laskevan pakua korjaamon pihaan. Kello on sen verran, että ei tarvitse kauheasti suunnitella enää sitä perheiltaa. Ei tarvitse suunnitella enää mitää. Vituttaa, sillä rahaa ei ole taksimatkaan ja luottokorttikin on (taas) käyttökiellossa. Istun myymälän tiskin takana selaillen HSL:n sivuja kiroten mielessäni edessä olevan matkan kestoa. Toista tuntia pysäkeillä värjöttelemistä, bussista toiseen vaihtamista ei ole enää vaihtoehto. Nyt riittää, en vaan jaksa enempää. En jaksa muuta kuin nauraa. En avaa Gambinapulloa, vaan suljen liikkeen ovet takanani, astun kylmään räntäsateeseen. Teräsportit paukahtavat kiinni takanani ja katson pihalle lipunutta mustaa autoa, joka on vievä minut viimeiselle matkalle. Mustiin pukeutunut vakavailmeinen mieshenkilö avaa ovet ja sen jälkeen en tunne enää kylmää ...