R.I.P. Ingrid Pitt – jumalatar on siirtynyt iäisyyteen

Sain viime yönä hyvältä ystävältäni tekstiviestin, jossa kerrottiin, että maailma on menettänyt eilen suuren näyttelijättären, joka poistui ajasta iäisyyteen aivan liian aikaisin.  Puolalaissyntyisen tähden poismeno tuli suurena yllätyksenä hänen perheelleen sekä faneilleen ja kaikki tapahtui BBC:n uutisten mukaan varsin odottamatta.

 

Tekstiviestin jälkeen uni ei tullutkaan ihan heti, vaan jäin pyörimään vuoteeseen unen ja valveen rajamaille. Ingrid Pitt ei ollut allekirjoittaneelle kuka tahansa elokuvatähti, vaan yksi kaikkien aikojen suurimmista valkokangasihastuksista. Ingridin rooli Wickermanissa ja Hammer -elokuvissa on saanut nuoren miehen nauliintumaan ruudun ääreen ja pidättämään hengitystä monina iltoina, näiden tarunhohtoisten elokuvien maailmaan uppoutuessa.

Ingridissä on myös jotain hyvin henkilökohtaista, vaikka häntä en päässytkään koskaan tapaamaan kasvokkain. Ensimmäisen kerran olin häneen yhteydessä kolme vuotta sitten, kun tein hänestä ja hänen urastaan haastattelun Blood Ceremony Magazineen sähköpostin välityksellä. Ingrid oli hyvin lämpimän ja huumorintajuisen tuntuinen henkilö ja hänen kanssaan oli äärimmäisen helppoa viedä aihetta eteenpäin ja keskustella erilaisista aiheista. Erityisesti haastattelusta jäi mieleen Ingridin loppukommentti: ”Fans are marvellous. I really like going to Conventions and Festivals and meeting them. After all is said and done, where else would an old bag like me have strapping young men come up and tell me I look as good now as I did 30 years ago. All lies of course but it massages my ego beautifully”. Muistan hymyilleeni pitkään tälle lauseelle, joka kertoi paljon hänen huumorintajustaan ja kyvystä nauraa itselleen (tämä ominaisuus puuttuu suurimmalta osalta ihmisiä).

Oli myös hyvin lähellä, että olisin päässyt jopa työskentelemään kauhun kuningattaren kanssa henkilökohtaisesti ”The CURSE of the WITCHES BLOOD” elokuvassamme. Kerroin keväällä sähköpostitse Ingridille, että olemme tekemässä elokuvaa, joka ammentaa maailmansa wanhoista Hammer elokuvista ja että olisi enemmän kuin upeaa saada hänet mukaan elokuvaan – edes pieneen rooliin. Pienen hetken kuluttua sain vastauksen meiliini, jossa ilmoitettiin, että hän olisi kuin olisikin halukas matkustamaan Suomeen ja tekemään elokuvaa kanssamme. Muistan kuinka polveni notkahtivat ja silmissä sumeni. Olo kuin olisi saanut tyrmäävän iskun leukaan nyrkkeilyottelussa ja hetken aikaa näin vain tähtiä. Olisiko tämä oikeasti totta? Saisimmeko todella tämän legendaarisen tähden mukaan elokuvaamme? Tapaisinko hänet oikeasti kasvokkain? Viikon parin päästä tämä kaikki näytti olevan toteutettavissa!

Asiat eivät mene kuitenkaan aina niin kuin on suunnitellut niiden menevän – vaikka pääsimme palkkioista ja monista yksityiskohdista yksimielisyyteen, niin Ingrid ei koskaan saapunut miehensä kanssa Suomeen, sillä emme yksinkertaisesti saaneet sovitettua lopullisia aikatauluja yhteen. Sain kuitenkin myöhemmin sähköpostia, jossa hän kertoi olevansa jatkossa kiinnostunut yhteistyöstä, mikäli vastaavia tuotantoja käynnistyisi…

Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. En saa enää koskaan tilaisuutta työskennellä hänen kanssaan ja tutustua häneen paremmin. Aika itsekeskeinen ajattelutapa, eikö? Sen lisäksi että ajattelin viimeyönä näitä asioita, havahduin myös siihen, että me ihmiset ajattelemme kuolemaa todellakin usein hyvin itsekkäästi. Kun olemme päässeet sen ajatuksen yli, että miten itse siirtyminen ajasta iäisyyteen on käynyt kyseisen henkilön kohdalla, mietimme mitä se merkitsee meille – mitä MINÄ olen menettänyt. Ajatuksissamme kummittelevat usein ne asiat, mitkä meiltä jäi nyt kokematta ja mitä MINÄ en... jne. Entäpä muut ihmiset, läheiset ja omaiset (siis jos emme itse kuulu tähän ryhmään, kuten esim nyt). Miten he pärjäävät ja miltä heistä tuntuu? Kuinka paljon ajattelemme heitä ja heidän menetystään? Kuolema, oli se sitten läheisen ihmisen pois meno tai hieman etäisemmänkin, pysäyttää ajattelemaan – se pysäyttää ajattelemaan omaa elämää ja myös sen rajallisuutta. Se pistää ajattelemaan miten täällä vietetty aika kannattaa oikeasti käyttää ja mikä on OIKEASTI tärkeää!

Tänään ajattelen kuitenkin Ingridiä, avaan pullon hyvää punaviiniä ja katson hänen elokuviaan, sekä poltan mustaa kynttilää olohuoneen hämärässä hänen muistolleen. Oikeasti hän ei kuole koskaan, Ingrid Pitt elää ikuisesti elokuvissaan ja sydämissämme!

Rakkaudella Ingridille

-Sami-

Ultraväkivaltaisia unia...

MITÄ HELVETTIÄ!!! Seiskan otsikoita on kylvetty joka puolella kaupunkia. Eri lehtikioskeissa ja kaupoissa on kyseisen lehden uusinta numeroa, numeroa jota en siellä haluaisi nähdä. Kuitenkaan yksikään lehti ole samanlainen, vaikka kyseessä on sama, juuri ilmestynyt uutukainen. Jokaisen lehden otsikossa  nimeni kirkuu suurilla fonteilla. Loanheitto ja mustamaalaaminen on todella karkeaa ja ennen kaikkea julmaa. Esillä olevien keltamustien lehtien otsikot ovat tuomitsevia ja ne sattuvat syvälle sydämeen, vaikka kyse onkin unesta - sitä, että olen syvällä unessa, en sillä hetkellä kuitenkaan tiedosta.

Pientä hetkeä ennen tätä painajaismaista kujajuoksua kaupungin lehtikioskien välissä, olen saanut hyvältä ystävältäni puhelinsoiton. Hän kertoi huolestuneena, että kyseinen paskalehti on kaivanut esiin joitakin wanhoja valokuvia ja kaiken lisäksi haastatellut entisiä ystäviäni, saadakseen aikaan stoorin, jolla saataisiin aikaan vähän skandaalia. Ikävä kyllä, se toimii. Saan koko ajan matkapuhelimeeni tekstiviestejä, jotka huokuvat vihaa ja katkeruutta. Ne tuomisevat, syyttävät ja puhelin piipittää taukoamatta vaikka olen jo katkaissut siitä virrat. Tekstiviestit vaan jotenkin lipuvat puhelimesta tajuntaan, pieninä säkenöivinä pilvinä. Vihaan välillä unien logiikkaa. Enemmän kuitenkin vihaan sillä hetkellä Seiskan päätoimittajaa, jonka kynästä kyseinen tapahtumasarja on lähtenyt vyörymään.

Lähden raitiovaunulla kohti Punavuorta. En tiedä mikä on raitiovaunun numero, mutta kanssamatkustajat kertovat pyhää vihaa täynnä olevalle maniacille, että olen menossa oikeaan suuntaan. Pääsen punatiilisen rakennuksen eteen ja koetan etsiä oikeaa ovisummeria, mitä ei kuitenkaan löydy. Koko rakennuksessa kun ei sijaitse Aller nimistä yritystä. Olen aivan ihmeissäni ja  raivona, kunnes joku ohikulkija kertoo, että koko toimitus on muuttanut Pohjois-Suomeen johonkin vanhaan puutaloon. Hän ei muista muista tarkkaan mistä pitäjästä on kyse, mutta ilmeisesti Muoniosta.

Seuraavaksi huomaan suuntaavani kohti Muoniota ja kuten kaikki tietävät, ei unessa matkustaminen ole aivan helppoa - varsinkaan, jos on kiire jonnekin. Alitajunnassani sykkii pelko siitä, että en löydä etsimääni. Jotenkin vaistoan sen, että kyseisen lehden toimitus on saanut vihiä siitä, että olen tulossa kostomatkalle. Ikuisuudelta tuntuva junamatka kuitenkin lopulta päättyy ja löydän etsimäni kohteen hyvinkin helposti - vanhan kaksikerroksisen hirsitalon aivan radan varresta. Itse kaupunkia en löydä, mutta sen ei ole väliksikään, sillä en ole mennyt sinne katsomaan maisemia, vaan pesemään verellä pois ne kirkuvat otsikot ja lehtijutut.

Talo on omituinen ja ovet vääristyneen vinoja. Toimituksen väki koettaa estää minua menemästä yläkertaan vedoten lehdistön sananvapauteen, joka ei merkitse minulle sillä hetkellä yhtään mitään. Raivaan ihmiset tieltäni ja isken samantien kauhusta kirkuvan päätoimittajan pään kaksin käsin huoneen perällä olevaan seinään. En mene tässä sen kummemmin yksityiskohtiin, kuinka kyseinen henkilö kohtasi loppunsa. Kerron kuitenkin, että kyseessä oli ultraväkivaltainen uni, jossa revin hänet paljain käsin, hampain ja kynsin kappaleiksi pitkin seiniä - se kertoo varmasti tarpeeksi. Omituisinta oli, että vaikka hän oli jo kuollut, niin muistan hänen edelleen anelleen armoa ja kertoneen, että hänellä on perhe ja lapset jotka kotona odottavat - se ei hillinnyt raivoani, vaan päinvastoin sai minut suuremman vihan valtaan.

Jos joku paskalehtien toimittaja lukee tämän blogin, niin se saattaa herättä
parhaassa tapauksessa mietteitä ja laittaa ajattelemaan ammatin varjopuolia;)

Kun viha ja raivo vihdoin viimein hiukan tasaantui, niin joku henkilökunnasta alkoi pohtimaan poliisin paikalle kutsumista. Muistan miettineeni kuumeisesti, pitäisikö koko henkilökunta päästää päiviltä, etteivät he pääsisi tapahtumasta eteenpäin kertomaan. Päädyimme yhdessä kuitenkin näiden ihmisten kanssa (weird!)  siihen ratkaisuun, että vain he tekevät seuraa esimiehelleen, ketkä eivät voi asiasta vaieta. Todella makaaperi tilanne - jutella verissäpäin "teurastamon" keskellä siitä, kuka jää henkiin  ja kuka ei... Mutta unissa voi sattua mitä tahansa!

Muistan unestani tämän jälkeen enää vain sen, että suurin huolenaiheeni on se, että jos joudun vankilaan, niin miten käy lapsilleni jotka asuvat luonani (olin unessa YH iskä). Vankilaan kun ei oikein voisi mennä kun heistä ei kukaan muuten pitäisi huolta. Itse veriteko ei tuntunut lainkaan väärältä tai pahalta - se oli mielestäni täysin oikeutettua ja ansaittua uhrien osalta. Ainoana huolena olivat lapset. En muista kuinka uni päättyi vai pääsikö se koskaan päätökseensä. Todennäköisesti ei. Kaikkea se alitajunta ja unimaailma teettääkin ja näitä jää joskus pohdiskelemaan pitkäksikin aikaa... 

Tulen ehkä lisäämään tekstiä tähän myöhemmin ja pohdiskelemaan, mikä laittaa alitajunnan moisiin tekoihin unimaailmassa. Mistä tämä kaikki kumpuaa vai kumpuaako mistään. Unien tulkitsijoiltakin olisi mukava saada kommentteja ja palautetta;)

Ps. lukijoille tiedoksi: En ole mikään vaarallinen friikki - tämä oli vain uni ja totta helvetissä osaan erottaa mikä on unimaailmaa ja mikä todellisuutta (vaikka uneni joskus aika hämäriä ovatkin;)

Kameraostoksilla

Okei, tämä tapahtui jo aikaa sitten, mutta tarina toimii meille kaikille opetuksena siitä, mikä on loppujen lopuksi myyjän ja asiakkaan välinen suhde ja miten toimii todellinen myynnin ammattilainen!

Elämää ja elektroniikkaa osa 213: Kameraostoksilla VERKKOSHOP.COM "yritysmyynnissä" (yrityksen nimi muutettu, jotta emme aiheuttaisi harmia ja pahaa mieltä kenellekkään. Tarinan liikkeellä eikä henkilöillä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa ja ne ovat fiktiivisiä - paitsi niiltä osilta jotka eivät ole...)

Hyvä myyntimies ei turhaan kartoita asiakkaan tarpeita vaan siirtyy suoraan
clousaamisvaiheeseen, sillä ammattitaitoinen myyjä tietää asiakkan puolesta,
miten homma toimii!

Asiakas saapuu suuren, tietotekniikan myyntiin keskittyneen yrityksen yritysmyyntiin ja hänellä on kainalossaan juuri ostettu 2.600eur videokamera.
-Hyvää päivää! Ostin teiltä juuri äsken tälläisen kameran ja nyt haluaisin tilata toisen samanlaisen.
-Hmm... Hienoa, sanoo myyjä hajamielisenä ja tuijottaa edelleen monitoria nostamatta siitä katsettaan.
-Haluaisin kuitenkin että kamera toimitetaan vasta tammikuussa, mutta voisin maksaa nyt 1.200 euroa etumaksuna ja koska huomasin, että teillä on myös osamaksumahdollisuus, niin kävisikö, että paketoidaan loppusumma puolen vuoden maksusuunnitelmalla, kysyy asiakas toiveikkaana rahanippu kädessään.
-Hhmmm, en nyt oikein tiedä, kiemurtelee myyjä vaivautuneena kuin hänellä olisi ilmavaivoja ja jatkaa, että onhan se nyt vähän hankalaa.
-Hankalaa, ihmettelee asiakas?
-Niin, kävisikö jos esimerkiksi tekisimme 36kk leasing sopimuksen, kysyy myyjä toiveikkaana?
-Eli maksaisin huimaa korkoa 3 vuotta ja sen lisäksi palauttaisin teille kameran kolmen vuoden jälkeen, kysyy asiakas aivan ihmeissään?
-Aivan, juuri näin, hihkaisee myyjä innoissaan siitä, että asiakas on ymmärtänyt tilanteen ilman sen kummempia vaivaannuttavia kysymyksiä ja turhia myyntiponnisteluita.
-Ei, ei käy, sillä käytämme kameroita paljon pidempään kuin sen kolme vuotta, sanoo asiakas yllättäen ajattelematta lainkaan myyjäparan tunteita.
Myyjä miettii kuumeisesti mikä nyt neuvoksi. Onhan tässä nyt tiedossa helppoa kauppaa kun asiakas on kerran tilaamassa. Sanotaan jo myyjän ohjekirjassakin, että clousaa poika clousaa!!!
-Haa! Te tarvitsette luottokortin ja me voisimme hyvinkin tarjota teille meidän omaa Master Cardiamme, hän julistaa tiskin takaa kuin evankelista kiihkossaan!
Asiakas lähes säikähtää myyjän vimmaa ja vetää tuoliaan kauemmaksi, jotta ei saisi kuulakärkikynää silmäänsä, jota myyjä jo tuputtaa sopimuspapereiden kera, jotta allekirjoitus saataisiin heti papereihin.
-Tuota noin, anteeksi nyt vaan kamalasti, mutta kun minulla on jo kaksi luottokorttia enkä tahtoisi enää kolmatta, sanoo asiakas arasti nyt jo selvästi pahoillaan siitä, että vie turhaan myyjän kallistakin kalliimpaa aikaa.
-No, sitten tämä menee vaikeaksi, sanoo myyjä ja kurtistaa kulmiaan.
Salamannopeasti hän vie kuulakärkikynänsä pois asiakkaan lähettyviltä, jotta tämä ei anastaisi sitä. Kyseessä on ilmeisesti köyhä asiakas, koska kyselee osamaksujen perään. Mistä lie sosiaalihuollosta rahat raapinut kasaan käsirahaa varten. Rikkonut vielä hyväkäs lastensa säästöporsaat, jotta summa olisi tarpeeksi iso ja uskottava.
-Eli teille ei kelpaa käteinen raha, joka olisi puolet kauppasummasta ja loput puolen vuoden maksuajalla, kysyy asiakas hiukan vakuuttavammalla äänellä, koska on onnistunut kerämään hiukan rohkeuttaan sillä aikaa, kun myyjän otsalohkon takaa on kuulunut ajatuksen aiheuttama raksutus ja verenpaineen nostattama tykytystä.
-Ei, valitettavasti emme nyt voi auttaa teitä, sanoo myyjä lopulta brittiläisen viileästi ja antaa ymmärtää, että keskustelu on päättynyt.
-No, kiitos ja anteeksi, toteaa asiakas ja poistuu rahoineen yritysmyynnin tiloista ja varoo aiheuttamasta enempää häiriötä ja harmia myyjälle.
Myöhemmin kameran ostaja miettii mielessään, että olipa kohtelias ja ennenkaikkea ammattimainen myyjä - tuosta pojasta tulee vielä jotakin!!!

BLOOD for the BLOOD GOD!

Sain auton tänään teippaamosta, missä se sai uuden sopivan synkeän "Blood Ceremony" ilmeen. Täytyy sanoa, että siitä tuli helvetin hyvännäköinen ja värit matsaavat toisiinsa aivan täydellisesti. Kyllä tällä kelpaa huristella ympäri Suomea ja aiheuttaa hämmennystä kanssaihmisissä. Katolla makoileva Vampyyri ainakin sai jo tänään paljon katseita osakseen, sillä se on juuri sopivalla korkeudella rekkakuskeille sekä linja-autoissa matkustaville henkilöille ja mikäs sitä katsellessa.

Kaikkia auton teippaus ei tule miellyttämään, mutta ei ole tarpeenkaan niin kauan, kun jättävät vaan teipit rauhaan. Henkisesti olen jo valmistautunut siihen, että saatan löytää jonkun kilipää uskovaisen repimässä tarroja pyhän kiihkon vallassa. Saattaa myös käydä niin, että kyseinen hihhuli löytää siinä tapauksessa itsensä keräilemässä purukalustoaan samaiselta parkkipaikalta... Aikuisilta ihmisiltä, jotka vieläkin uskovat mielikuvitusystäviin voi odottaa mitä tahansa. Tämä on tullut jo moneen kertaan todettua. Ääriesimerkit heistä kun eivät tunnu käsittävän sitä, että viihde on viihdettä ja sillä ei (välttämättä;) ole mitään tekemistä WanhanKehnon palvomisen tai muiden huuhaa kulttien kanssa!

Viime hetken lisäyksenä kylkiin ilmestyivät myös punaiset naispaholaiset,  mitkä tasapainottivat kokonaisuutta kivasti. Samalla ne toivat lisää eloa ja näyttävyyttä kärryyn. Vaikka Datsun onkin nyt tarroitettu joka puolelta, niin  auton peräpäässä on vielä tilaa ja näillä näkymin sinne ilmestyy vielä hetken kuluttua pari kutistettua päätä irvistelemään perässä ajaville kuljettajille

Ai niin! Saattaa olla, että tämä "Blood Ceremony Legion" kaara ei tule olemaan ainut laatuaan. Olen jo miettinyt, että voin hyvinkin kustantaa tarroituksia muihinkin autoihin, jotka alkavat kantamaan yllään Blood Ceremonyn värejä. Tarrat Bafometiltä ja asennukset hoidan itse. Olisipa se komiaa, jos liikenteessä olisi useampikin tälläinen menopeli - hakemuksia saa laittaa tulemaan:)