Sain viime yönä hyvältä ystävältäni tekstiviestin, jossa kerrottiin, että maailma on menettänyt eilen suuren näyttelijättären, joka poistui ajasta iäisyyteen aivan liian aikaisin. Puolalaissyntyisen tähden poismeno tuli suurena yllätyksenä hänen perheelleen sekä faneilleen ja kaikki tapahtui BBC:n uutisten mukaan varsin odottamatta.
Tekstiviestin jälkeen uni ei tullutkaan ihan heti, vaan jäin pyörimään vuoteeseen unen ja valveen rajamaille. Ingrid Pitt ei ollut allekirjoittaneelle kuka tahansa elokuvatähti, vaan yksi kaikkien aikojen suurimmista valkokangasihastuksista. Ingridin rooli Wickermanissa ja Hammer -elokuvissa on saanut nuoren miehen nauliintumaan ruudun ääreen ja pidättämään hengitystä monina iltoina, näiden tarunhohtoisten elokuvien maailmaan uppoutuessa.
Ingridissä on myös jotain hyvin henkilökohtaista, vaikka häntä en päässytkään koskaan tapaamaan kasvokkain. Ensimmäisen kerran olin häneen yhteydessä kolme vuotta sitten, kun tein hänestä ja hänen urastaan haastattelun Blood Ceremony Magazineen sähköpostin välityksellä. Ingrid oli hyvin lämpimän ja huumorintajuisen tuntuinen henkilö ja hänen kanssaan oli äärimmäisen helppoa viedä aihetta eteenpäin ja keskustella erilaisista aiheista. Erityisesti haastattelusta jäi mieleen Ingridin loppukommentti: ”Fans are marvellous. I really like going to Conventions and Festivals and meeting them. After all is said and done, where else would an old bag like me have strapping young men come up and tell me I look as good now as I did 30 years ago. All lies of course but it massages my ego beautifully”. Muistan hymyilleeni pitkään tälle lauseelle, joka kertoi paljon hänen huumorintajustaan ja kyvystä nauraa itselleen (tämä ominaisuus puuttuu suurimmalta osalta ihmisiä).
Oli myös hyvin lähellä, että olisin päässyt jopa työskentelemään kauhun kuningattaren kanssa henkilökohtaisesti ”The CURSE of the WITCHES BLOOD” elokuvassamme. Kerroin keväällä sähköpostitse Ingridille, että olemme tekemässä elokuvaa, joka ammentaa maailmansa wanhoista Hammer elokuvista ja että olisi enemmän kuin upeaa saada hänet mukaan elokuvaan – edes pieneen rooliin. Pienen hetken kuluttua sain vastauksen meiliini, jossa ilmoitettiin, että hän olisi kuin olisikin halukas matkustamaan Suomeen ja tekemään elokuvaa kanssamme. Muistan kuinka polveni notkahtivat ja silmissä sumeni. Olo kuin olisi saanut tyrmäävän iskun leukaan nyrkkeilyottelussa ja hetken aikaa näin vain tähtiä. Olisiko tämä oikeasti totta? Saisimmeko todella tämän legendaarisen tähden mukaan elokuvaamme? Tapaisinko hänet oikeasti kasvokkain? Viikon parin päästä tämä kaikki näytti olevan toteutettavissa!
Asiat eivät mene kuitenkaan aina niin kuin on suunnitellut niiden menevän – vaikka pääsimme palkkioista ja monista yksityiskohdista yksimielisyyteen, niin Ingrid ei koskaan saapunut miehensä kanssa Suomeen, sillä emme yksinkertaisesti saaneet sovitettua lopullisia aikatauluja yhteen. Sain kuitenkin myöhemmin sähköpostia, jossa hän kertoi olevansa jatkossa kiinnostunut yhteistyöstä, mikäli vastaavia tuotantoja käynnistyisi…
Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. En saa enää koskaan tilaisuutta työskennellä hänen kanssaan ja tutustua häneen paremmin. Aika itsekeskeinen ajattelutapa, eikö? Sen lisäksi että ajattelin viimeyönä näitä asioita, havahduin myös siihen, että me ihmiset ajattelemme kuolemaa todellakin usein hyvin itsekkäästi. Kun olemme päässeet sen ajatuksen yli, että miten itse siirtyminen ajasta iäisyyteen on käynyt kyseisen henkilön kohdalla, mietimme mitä se merkitsee meille – mitä MINÄ olen menettänyt. Ajatuksissamme kummittelevat usein ne asiat, mitkä meiltä jäi nyt kokematta ja mitä MINÄ en... jne. Entäpä muut ihmiset, läheiset ja omaiset (siis jos emme itse kuulu tähän ryhmään, kuten esim nyt). Miten he pärjäävät ja miltä heistä tuntuu? Kuinka paljon ajattelemme heitä ja heidän menetystään? Kuolema, oli se sitten läheisen ihmisen pois meno tai hieman etäisemmänkin, pysäyttää ajattelemaan – se pysäyttää ajattelemaan omaa elämää ja myös sen rajallisuutta. Se pistää ajattelemaan miten täällä vietetty aika kannattaa oikeasti käyttää ja mikä on OIKEASTI tärkeää!
Tänään ajattelen kuitenkin Ingridiä, avaan pullon hyvää punaviiniä ja katson hänen elokuviaan, sekä poltan mustaa kynttilää olohuoneen hämärässä hänen muistolleen. Oikeasti hän ei kuole koskaan, Ingrid Pitt elää ikuisesti elokuvissaan ja sydämissämme!
Rakkaudella Ingridille
-Sami-
Well said sir.
VastaaPoista