FREEEDOOOOM!!!!

Sateisena ja koleana iltana joulukuun, kohtasin ma sielunsyöjän, korporaatio pirun, alla ammoin kuolleen koivupuun. Vihmoi luitani viima, sade selkääni piinas, hirvittävä kylmyys ruumistain riivas. Mut ei ollut sää siihen syy, miks tuntui, kuin sielussain, olis luikerrellut manalan musta kyy...

Äänel viekoittelevalla kuiski, mulle hän: "palaa mies polo takaisin paikkaan, missä tunnet sä tosi ystävän. Jo näyttänyt oot, että tahtoa on sulla, voit viimein takaisin avokonttoriin tulla. On office lämmin, ei köyhyys paina ja provikoiden  myötä, on viinilasis täynnä aina". Päätöksein horjui, särki sieluni arvet, muistaessain myynnin ehtymättömän runsaudensarvet. 

Ilmeensä muuttui ja hymyili hän, kuin olisi vuosien jälkeen tavannut rakkaan ystävän. "En ymmärtää saata, en käsittää voi, miks luopua tahtoisit siitä, mikä elämääsi vaurautta toi". Silloin näin silmissään viekkauden, saman sen, minkä pauloihin oli mies moni menettänyt elämänsä, vapauden! Kokosin voimain, ilmoille karjuin ja samalla soihtuuni kiinni mä tartuin: "Ei sanasi kääntää mun mieltäni voi, oon päätöksein tehnyt, nyt elämässäni  särökitarat soi", näillä sanoilla houkuttelunsa hänen ma torjuin, vaikka hetkeä aiemmin viel päätöksein horjui. Ilmeestä hänen, saatoin nähdä ma sen, kylmän rahankiillon, pohjattoman ahneuden. Ei vapauteen päästä, ei sieluain säästä, ei armoa anna, jollen itse kuoliniskua soihdulla kanna. 

Pian yltyi tuulet ja pauhasi meri, ties jumalat vanhat, pian vuotaisi veri. "Ei rikkauksil mammonal mies mitään se tee, jos orjuudes sielunsa riutuu, vanhenee!". soihtuni sytytin ja kohotin sen, kasvojaan liekillä valaisten. "kuolla toisen meist täytyy, mitään mahda ma en, on vapaudel hinta" huusin ja iskin soihdun riivaajani rintaan julmasti huutaen. Hän kirkuen syttyi ja ilmoille huusi, nyt piloille meni, puku perkele uusi! 

Pian aallot väistyi, taukosi aalto, makas rantakivillä karrelle palanut raato. Ma soihtuni laskin, sen aaltoihin heitin, tunsin harteiltain putoavan, tukahduttavan seitin. En orjaksi taivu, en käskyjä kestä, siispä tapa ainoa on, vapaana seistä! 

  

Olen tällä päivämäärällä, 30.12.2011 jättänyt taakseni korporaatiomaailman ja ottanut harppauksen kohti unelmaani elättää itseni ja perheeni kokopäiväisenä taiteilijana. Tavoitteenani on perustaa pääkaupunkiseudulle oma tatuointistudio, sekä yhdistetty Horror-Shop kivijalkamyymälä. Hetken päähänpisto tämä ei ole, vaan olen kaikessa ”hiljaisuudessa” varustautunut tähän koitokseen hankkimalla kaikki tarpeelliset myymäläkalusteet ja roippeet, mitä uskon tarvitsevani.  Nyt pitäisi vielä löytyä pikaisesti sopiva liiketila, mutta eiköhän sekin löydy, kun pitää silmät auki ja mielen positiivisena…

Edessä on uusi vuosi ja todella uudet kujeet. En usko tätä tietä helpoksi, mutta kun oikein yrittää, niin homma saattaa jopa toimia. Mikä tärkeintä – edessä on todellinen elämäntapamuutos. Odotan tulevalta vuodelta paljon töitä, taistelua olemassaolon oikeutuksesta, mutta myös rentoutta ja hyvää boogieta, mitä voi saavuttaa vain ja ainoastaan toteuttamalla itseään sataprosenttisesti.

Itsensä toteuttamiseen liittyy myös elokuvatuotannot ja niiden tekemistä ei ole tarkoitus jättää – päinvastoin, nyt on aika kiihdyttää vauhtia entuudestaan. Käytännössä tuotantojen budjetit tulevat putoamaan dramaattisesti (mikäli se on näillä budjeteilla edes mahdollista;), mutta se mikä rahassa hävitään, luovuudella korvataan. Blood Ceremony tulee ottamaan tällä saralla ihan uuden vaihteen käyttöönsä, kun niihin voi keskittyä kovemmalla painoarvolla. Seuraava ensi-ilta on jo aivan oven takana ja uutta käsikirjoitustakin rakennellaan. Siltikään ei tarvitse pelätä, että Blood Ceremonyn tuotannot ”kaupallistuisivat”. Tarkoituksena on säilyttää nyt ja jatkossa sama kumartelematon linja kuin aikaisemminkin (ja tienata leipä tatuointihommeleilla).

 

Varmistaakseni elokuviemme rahoituksen nyt ja jatkossa, aloittamaani kirjakustannustoimintaa tullaan laajentamaan ja etsin uusia sopivia nimikkeitä julkaisuluetteloon. Myös Horror-Shopin katalogia laajennetaan hirmuista vauhtia, notta sitä kautta saadaan rahoitusta elokuvatuotannoille. Uusia paitoja, ja sitä myötä uusia kuvauksia on luvassa enenevissä määrin, joten eivät nämä friikkeilyt tähän lopu.Siirryn siis  maailmaan, josta olen haaveillut, toteuttamaan unelmaani. Toivottavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että jää taas aikaa maalata, sekä piirtää, joko omaksi iloksi tai tilauksesta erilaisiin kuvitusprokkiksiin. Jos on hiljainen päivä studiolla, niin voi hyvällä omatunnolla kaivaa maalaustelineen ja akryylit esiin ja laittaa levylautaselle sopivaa musiikkia. ICT –maailmassa ja avokonttorilla tämä ei ollut kovinkaan suotavaa.

Odotan tätä kaikkea todella innolla. Tuskin tässä tylsää pääsee tulemaan, vaikka vyötä hieman kiristetäänkin (tällä ruholla siihen on varaa:).

Blood, Boobs and 10 year hell of making movies...

No niin! Vain viikko aikaa ja saan painosta esikoisteokseni. Jännittää ihan helvetisti ja tapahtumaa voisi kai verrata pienokaisen syntymään. Onhan kirja, jonka kirjoitin tavallaan lapseni, hengen tuotteeni. Pian se näkee päivänvalon ja päästää ensimmäisen parkaisunsa - tosin saattaa olla, että todellinen parkuminen alkaa vasta kun kirja tavoittaa lukijansa...

Synnytysprosessi on ollut todella pitkä, suorastaan hermoja raastava. Kaiken kaikkiaan se kesti lähes kaksi vuotta. Ensimmäisen vuoden ajan kirjoitin sitä jäähallien kahviloissa vanhimman poikani pelatessa jääkiekkoa harjoituksissaan. Tämä aika ei loppujen lopuksi riittänyt opuksen viimeistelyyn, joten monien tapahtumien summana irtisanoin itseni silloisesta vakituisesta työsuhteesta saattaakseni sen valmiiksi. Neljä kuukautta kirjoitin melkoisella vimmalla ja kun teos oli viimeistelyä vaille valmis, palasin työelämään, takaisin ICT -helvettiin juoksemaan itseäni hengiltä.  Tuo neljä kuukautta oli aikuiselämäni parasta aikaa ja stressitasoni putosi sinne minne se kuuluu, eli lähelle nollaa. Mielestäni jokaisen työikäisen ihmisen tulisi pitää jossain vaiheessa elämäänsä sapattivuosi ja keskittyä hetkeksi niihin oikeasti tärkeisiin asioihin, ennenkuin on liian myöhäistä.

No, back to buziness: kun viimeisetkin rivit oli saatu sijoitettua paikoilleen, alkoi helvetillinen kirjoitusvirheiden ja yhdyssanavirheiden poistaminen. Tässä vaiheessa mukaan tarvittiin ulkopuolista apua. Luotettu ystäväni Laura teki järjettömän urakan kahlatessaan tuon savotan läpi ja menetti siinä yhteydessään nuoruutensa sekä terveytensä. Anteeksi Laura - lupaan käydä useammin katsomassa sinua suljetulla osastolla, minne päädyit menetettyäsi hermosi pariinkin otteeseen prosessin aikana. Lupaan myös, että en mainitse kirjasta sinulle koskaan enää sanaakaa (tämä oli psykiatrisi vaatimus - ei toive).

Tavallaan tekisi mieli sulkea viikon päästä puhelin pariksi viikoksi, sammuttaa valot kodistani. Yksinkertaisesti vain teeskennellä, että olen jossain kaukana lomamatkalla välttyäkseni kaikelta palautteelta ja kysymyksiltä, joita se varmasti monissa henkilöissä esittää. Tiedän, että olen tarinoissa unohtanut mainita lukuisia tärkeitäkin henkilöitä ja toisista olen puhunut liikaakin kirjan sivuilla. Henkilöitä ja tarinoita piisaa, sillä kirja käsittelee aikajaksolla kymmenen vuotta elokuvaryhmämme kommelluksia sekä elokuvan tekoa. Se käsittelee aiheita allekirjoittaneen näkövinkkelistä ja monen mielestä tekee sitä varsin yksipuolisesti. Toisaalta en ole minkään helvetin meedio, jotta tietäisin mitä muut ovat ajatelleet missäkin tilanteessa ja kirja on omani, joten se on varsin luonnollinen näkökulma. Ei ole niin hyvää  tarinaa, etteikö se liioittelemalla paranisi ja ei ole niin lyhyttä lausetta, etteikö se jotain loukkaisi. Notta koettakaa olla vetämättä palkokasveja sieraimiinne ja lohduttautukaa vaikka sillä, että ei tätä kirjaa kukaan kuitenkaan lue, sillä se päätyy markkinoille omakustanteena.

Entä miksikö omakustanteena? Kärsivällisyyteni ei yksinkertaisesti riitä siihen, että odottelisin määrättömät ajat kustantajien palautetta. Jos homma ei etene toivotulla nopeudella, niin sitten se tehdään itse perkele! Sitäpaitsi pian on joulu ja jotkut onnettomat ovat päättäneet hankkia tämän opuksen joululahjaksi (ja en voi tuottaa heille pettymystä). Mutta mikä tärkeintä, pian on edessä seuraavan elokuvamme ensi-ilta ja tahdon ehdottomasti, että kirja on siellä saatavilla. Tähän on erityinen syy: Blood Ceremonyn ensimmäisestä ensi-illasta tulee keväällä kuluneeksi hurjat kymmenen vuotta ja omalta osaltani tämä on tapa juhlistaa tuota taivalta - julkaista aiheeseen liittyvä historiikki täynnä verta, kyyneliä, epäonnistumisia, onnistumisia, hysteriaa ja onnellisia hetkiä! Olen kokenut kirjaa kirjoittaessani monet järjettömän raastavat tuskat uudelleen, kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Olen myös palannut sitäkin useammin moniin onnellisiin hetkiin. Noina hetkinä olen saattanut unohtua pitkäksikin aikaa mietteisiini ja lämpimiin muistoihin, joiden takia näitä hulluuksia jaksaa vuosi vuodesta uudestaan ja uudestaan - hulluudestahan tässä on loppupeleissä kyse...

Kirjankansien kuvaaminen on vakavaa puuhaa ja veri on
paremman makuista kuin moni ensi alkuun uskoisikaan!

 VAROITUS: Kirjan kaikki henkilöt ja tapahtumat ovat kuvitteellisia,
                       paitsi ne, jotka eivät ole...

Would you love a monster painting babe?

Olipa hienoa käydä pitkästä aikaa näyttelyssä, jossa maalaukset olivat taidokkaasti toteutettuja, aiheet kiinnostavia ja työt itsessään selkeitä ja snobbailemattomia. Kyseessä oli Mr. Lordin, eli Putaansuun taidenäyttely Helsingin kalliossa (Kulmagalleriassa).

Täytyy tunnustaa, että suhtauduin aluksi näyttelyyn pienellä ennakkovarauksella. Uskoin Lordin julkisuuskuvan olleen syy siihen, että hän on yleensäkään saanut töitään esille – olin väärässä, todella väärässä. Maalauksia oli ilo katsella, toisin kuin monissa Helsinkiläisissä gallerioissa esillä olevien ”muka taiteilijoiden” töherryksiä. Se, että olet taiteilijaseuran jäsen ei automaattisesti tarkoita, että henkilö oikeasti osaisi maalata ja se, että jos henkilö ei kuulu taiteilijaseuraan, ei tee hänestä pätkääkään huonompaa taiteilijaa. Olen nähnyt lukemattomia maalauksia, joiden taustalla asser -huiviset ilmaisutaidonlukion kasvatit selittävät suu vaahdossa, kuinka heidän teoksissaan universumin tasapaino keskittyy kananmunankeltuaiseen, joka symbol… PASKAA!!! Ainoa mitä suurimmasta osaa noista maalauksista jää käteen, on se, että itse maalaus on sysipaska, taidoton roiskaisu, jonka ainoa olemassa olon edellytys on se saatanan selitys siellä taustalla ja taideopinnot, jotka ovat menneet totaalisen hukkaan kyseisen maailmanparantajan kohdalla. Toinen ääripää ovat ”arvostetut” pitkänlinjan taiteilijat. Sana arvostus – mistä se tulee? Siitäkö että on piinannut lukuisia ihmisiä maalauksillaan kymmenien vuosien ajan? Sitä, että on maksanut galleristeille vuosikymmeniä helvetinmoisia summia saadakseen töitään tuulettumaan navetanvinteiltä kaupunkeihin ja gallerioihin? Nope! Nämä kuolemanhajuiset mummelit eivät ansaitse yhtään enempää arvostusta maalareina, kuin tämä edellinenkään ryhmä, jos he eivät osaa maalata. Itseasiassa suurimmalla osalla heillä olisi ollut aikaa jopa opetella se taito pitkällä urallaan. Siispä soisin myös näiden kankaansotkijoiden teosten kernaasti hautautua samaan kasaan heidän käyttämiensä Tena vuorien kanssa. Olinkohan nyt kohtuuton? Otan ehkä vähän sanomisiani takaisin… On hyvä, että näidenkin suttaajien töitä on esillä, niin aidosti taitavat maalarit erottuvat paremmin joukosta - siitäs saitte saatana!

Mutta takaisin Mr. Lordin näyttelyyn ja teoksiin. Maalaukset itsessään olivat akryyleillä toteutettuja, selkeitä horror/Heavy Rock aiheita, jotka on maalattu pilke silmäkulmassa ja suurella ilolla. Ilolla ja omistautumisella genreen. Varmasti taidekriitikoiden mielestä kyseessä on jonkinlaista kitchiä tai jopa trashia, mutta kuka hitto siitä välittää, jos taideteokset miellyttävät silmää ja saavat hymyn huulille. Kyse on pienistä yksinkertaisista oivalluksista ja aiheisiin innostumisista – sitähän sen pitäisi oikeasti olla. Iloa, ei otsakurtussa puurtamista ja idean siirtämistä kankaalle. Jos osaa katsoa maalauksissa esiintyvien zombien irvokkaiden hymyjen taakse, näkee varmasti lapsenomaisen virnistyksen, jota kenenkään ei pitäisi koskaan kadottaa (tai jos sen kadottaa, niin silloin peli on menetetty).

Putaansuun työskentelytapa on pikkutarkkaa ja silti teokset toimivat myös pidemmältä katsottuna. Ne ovat kokonaisuuksia, joissa koko pinta-ala on hyödynnettynä ja kuitenkin huomio keskittyy olennaiseen. Katsoja haluaa palata teoksen ääreen uudestaankin. Joku voisi pitää osaa töistä jopa makaabereina, mutta itse näen ne jopa hieman viattomina 80-luvun Horror/Heavy Metal lapsina. Toisin kuin monet odottavat, ne eivät sisällä riettaasti paljasta pintaa, eivätkä hurmeella mässäilyä – monet niistä sopisivat jopa paremmin kieroutuneiden satukirjojen kansiin, kuin synkeisiin kauhukuvastoihin. Vaikea sanoa, joku toinen voi olla aiheesta hyvinkin eri mieltä. Se, että en itse koe niitä äärimmäisen kauhun ilmentymiksi johtuu varmasti oman toleranssini kasvattamisesta tässä aiheessa, mutta se ei mitenkään haitannut katselukokemusta. Minä pidin niistä maalauksista ja hinnatkin olivat kohtuulliset. Jopa niin kohtuulliset, että jos lompakossani olisi hiukankin enemmän rahaa, niin olisin saattanut yhden maalauksen mukaan haluta.

Lopuksi: Jos muutoin kammoksut taidenäyttelyitä, mutta pidät kauhusta, heavy metallista, horror punkista jne, niin mitä vielä istut koneesi takana?!? mars mars kallioon siitä!

Ps: Todellinen kauhu tulee aina kankaan ja kehysten takaa, kun osaa katsoa hieman syvemmälle – samoissa tiloissa gallerian kanssa toimii hammaslääkäri, joten pelon tunne oli aito ja kauhu hiipi kimppuun lamauttaen kaikki jäsenet…

PsII: Jos joku ei keksi mitä hankkisi minulle syntymäpäivälahjaksi, niin näyttelyssä oli pari kivaa maalausta;)

Kuvien copyright: T.Putaansuu

Toista perässäni: "Olet vapaa"

Mitä ajattelen ns. "päivätyöstäni" ja missä yleensäkin olen töissä, kuulen välillä kysyttävän? Tämä kysymys johtuu siitä, että välillä raivoan suureen ääneen sitä, että maanantai toisensa jälkeen, vastentahtoisesti pudottaudun osaksi suurta koneistoa, mitä myös korporaatioksi kutsutaan. Tämän teen vain ja ainoastaan siksi, että saan elätettyä perheeni, maksettua asuntolainan, sekä rahoitettua taideprojektit sekä elokuvani... Itseasiassa en kerro ihmisille mitä teen päivätyökseni, koska se ei ole merkityksellistä. Olen elokuvaohjaaja ja taiteilija, kaikki muu rahan ansaitsemiseen liittyvä tähtää tärkeämpiin tavoitteisiin, joten sillä ei ole merkitystä.

Kuulostaa aika ristiriitaiselta. Jos työ ahdistaa noin helvetisti, niin miksi et sitten vain yksinkertaisesti lopeta sen tekemistä? Noh, vastaus löytyi jo edellä mainitusta kappaleesta. Jos en olisi taloudellisesti riippuvainen ICT -maailman lihamyllystä, joka imee ihmisiä sisäänsä ja sylkee koneistonsa uumenista loppuun palaneita ihmisraunioita, niin en tekisi niitä hommia päivääkään. Teen sen vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Näin on ollut jo viimeiset 8 vuotta. Entä mitä järkeä työnantajan on pitää tälläistä henkilöä (rustoa hammasrattaissa) palveluksessaan? Vastaus on, että kyseessä on kuitenkin symbioosi, josta molemmat hyötyvät. Tuon työnantajalleni hänen haluamansa summan rahaa kuukaudessa ja he antavat tätä summaa vasten vastikkeen, jota myös palkaksi kutsutaan. Siinä sivussa asiakkaani saavat loistavaa palvelua, sillä se kuuluu osana tähän peliin.

Tavallaan voisin kutsua itseäni myyntityössä palkkasoturiksi. Ammun heidän puolestaan, ketkä siitä eniten maksavat. Loppupeleissä en välitä työnantajani ihanteista, eivätkä yrityksen arvot saa minua kiljumaan riemusta - ne eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua. Toki annan asiakkailleni parasta mahdollista palvelua ja suoritan työni niin, että siitä minulle kannattaa maksaa, mutta en saa orgastista nautintoa, jos yrityksen pörssiarvo nousee pilviin tai se voittaa avardeja. Ainakin olen rehellinen itselleni ja siinä sivussa muille. En jaksa politikoida tässä asiassa ja  kuka hyvänsä onkaan esimiehenäni, niin myös hän tietää tämän. Paraatisotilaat ovat sitten erikseen. Taistelujen jälkeen he ottavat mielellään vastaan kunniamerkkejä ja ylennyksiä ja heitä motivoivat erilaiset asiat. He puhuvat yrityksestä missä ovat töissä, kuin se olisi maailman hienoin asia. Palkasta viis, kunhan rinnuksissa kiiltää mitalleja ja kansa hurraa. Tuossa vaiheessa siirryn itse mieluummin taka-alalle ja nostan palkkioni  pankista. Minulle riittää, että perusasiat ovat kunnossa ja työkalut oikeat.
Toisinaan valtiot haluavat palkkasotureistaan eroon, kun tilanteet rauhoittuvat ja heidän käyttönsä ei ole enää edullista. Pois potkaiseminen ei ole aina paras ratkaisu, sillä nämä kyseiset taistelijat tuntevat heidän linnoituksiensa puolustusmekanismit, joukkojen vahvuudet sekä heikkoudet ja eivät epäröi käyttää niitä hyväkseen, jos heitä on kohdeltu kaltoin. Yleensä helpoin tapa onkin ostaa heille lomalento, antaa tarpeeksi rahaa taskuun ja toivoa, että he kuolevat alkoholiin jollain kaukaisella saarella, eivätkä siirry esimerkiksi  vihollisen palvelukseen. Mutta toisaalta, miksi hankkiutua eroon kokeneista taistelijoista, joista voi olla hyötyä jatkossakin hankalissa paikoissa, siksipä monet organisaatiot ovat täynnä vanhoja palkkasotureita, jotka pelastavat nuorempia kollegoitaan pulasta aina sopivan paikan tullen...

Sen lisäksi, että myyntityö muistuttaa paljon sotatannerta, niin se on reunustettu upeilla esiripuilla ja mahtipontisilla lavasteilla. Onko kyse siis kuitenkin teatterista taistelujen sijaan? varmasti sekä että. Myyntityö itsessään on jatkuvaa sotaa, mutta maanantai aamujen myyntipalaverit ovat pääsääntöisesti absurdia teatteria. Näytelmää, jossa johto on innostavinaan ja alaiset innostuvinaan. Imen sieltä sen kaiken hyödyllisen tiedon, joka työssäni on ehdottomasti välttämätöntä ja muu on yhtä hauskaa seurattavaa, kuin Pohjois-Korealainen baletti, joka saa ihmiset hulaantumaan kommunismista ja johtajien ylimaallisuudesta (ainakin näin kyseisen diktatuurin johtohahmot uskovat/haluavat uskoa). Jotenkin tuntuu, että pystyn näkemään sen näytelmän läpi. Tai että olen nähnyt kyseisen kappaleen jo niin monena variaationa, että hereillä pysyminen loppuratkaisuun saakka tuntuu mahdottomalta. Ajatus lähtee harhailemaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun puolueen asettama pääosan esittäjä maalaa sanallisia visioita nousevista luvuista ja kasvun mahdollisuuksista oopperamaisin elkein, mietin jo seuraavan elokuvaproduktion käynnistämistä ja tuotannollisia asioita... Kaappikello tikittää, parta kasvaa ja tilanne alkaa muistuttamaan huonosti dubattua italialaista lännenelokuvaa, jossa huulisynkka ei kohtaa. Viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen, sama näytelmä toistuu ja ainoastaan laulujen sanat saavat uusia variaatioita - ja katso, huomenna on taas maanantai!

Entä mikä pitää minut hengissä tuossa maailmassa, joka ei ilmiselvästi ole minua varten? Miksi olen jaksanut olla mukana siinä 15 pitkää vuotta? Täytyy tunnustaa, että aluksi tuo teatteri sai minutkin mukaansa. Häikäistyin valoista, aplodeista ja arvosteluista. Halusin enemmän, halusin lisää. Olin paraatisotilas, näytelmän tähti. Piti olla komea auto, pelata golffia (oikeasti ihan vitun turha peli) ja hankkia puvut muualta kuin Dresmanilta. Oli matkoja ja uusia vempeleitä, mutta luojan kiitos en kuitenkaan koskaan alkanut pelaamaan sulkapalloa! Se maailma sai otteeseensa, mutta onneksi vain hyvin lyhyeksi aikaa. Kun se kuori rapistui pois, jäljellä oli vain irvokkaita luurankoja turhanpäiväisine keskusteluineen ja rietasta ahneutta. Jos siihen maailmaan aikoi jäädä, niin sen mukana piti osata pelata ja pitää osata edelleenkin. Pitää osata pysyä siitä riittävän kaukana antamatta sille sieluaan, tai liikaa aikaa (joka johtaisi niin ikään myöhemmin sielun menetykseen). Yksi syy, miksi moista jaksaa edelleen, ovat tietysti työtoverit (palkan lisäksi). Suurin osa heistä kun on loistavia persoonia, joilla on oikeasti muutakin elämää, kuin työelämää ja joiden elämänarvonsa ja itsensä arvostaminen tulee muualta, kuin korporaation asettamista ammatillisista arvoista. Näiden henkilöiden kanssa keskustellessaan pysyy terve kapina hengissä ja toivo paremmasta huomisesta. On siis ilo huomata, että kaikkien päänahan alle  ei ole vielä asennettu firman mikrosirua, joka helpottaa "oikein" ajattelemista.

Entä jos saisin päättää mitä tekisin, jos minulla olisi siihen mahdollisuus. Vastaus on helppo! Ohjaisin ja tuottaisin elokuvia. Maalaisin, kirjoittaisin, nakuttelisin tatuointeja ja viettäisin paljon enemmän aikaa perheeni kanssa... Toisaalta, eihän tuo yhtälö kuulosta lainkaan mahdottomalta! Elintaso saattaisi hetkeksi pudota ja elokuvien budjetit pienentyä, mutta teoreettisesti tuo kaikki saattaisi olla mahdollista. Pitäisiköhän asian eteen tehdä jotain?!? Hmmm, tätähän täytyy alkaa harkitsemaan jo vakavasti, mutta siihen saakka ei muuta kuin nukkumaan, jota pääsee taas aamulla myyntipalaveriin ja olemaan tehokas myyntirotta!

Ps: Siihen saakka, kunnes saan unelmani hartiavoimin toteutettua, pitänee lotota ahkerasti. Elän myös toivossa, että joku miljonääri haluaa yhtäkkisesti ruveta suojelijakseni tai että joku Hollywood tuottaja huomaa sitkeän puurtajan ja haluaa palkata minut (ja muun ryhmäni) suuremman rahan tuotantoon. Ihmeitä tapahtuu, ihan oikeasti! Ihmisellä pitää olla unelmia, ilman niitä ei ole syytä jatkaa eteenpäin. Unelmia pitää myös toteuttaa, sillä en halua olla se katkera vanha mies vanhainkodissa, joka huomasi elämän kadonneen jonnekkin ja unelmien sen myötä. Haluan päästä toteuttamaan vielä jonain päivänä suunnittelemani polttorituaalin, jonka tulen videoimaan ja laittaa esille YouTubeen. Rituaalin, jossa poltetaan Wickerman tummanharmaassa puvussaan, ja jonka olkapäältä roikkuvan kannettavantietokoneen savu mustaa taivaan - se tulee olemaan minun siirtymäriittini!

Todentuntuisia painajaisia...

Tuijotan pimeyteen ja kestää hetken aikaa ennenkuin pystyn hahmottamaan missä olen. Katson matkapuhelintani, eikä kello ei ole vielä edes puolta kuutta. Olo on inhottavan ahdistunut, olen nähnyt unen, joka oli todenmukaisuudessaan niin painostava, että siitä herääminen ja sen maailmasta ulospääseminen on hankalaa...

Havahdun siihen, että istun pimeässä elokuvateatterissa ja pidän vaimoani kädestä kiinni. Lopputekstit vyöryvät valkokankaalla utuisina. Yleisö taputtaa ja hurraa valojen syttyessä saliin. Luulen istuvani Bio Rexissä, mutta en voi olla siitä varma. Lopputekstien nimet paljastavat, että kyseessä on "The CURSE of the WITCHES BLOOD" elokuva, mutta musiikki kuulostaa vieraalta, enkä muista saaneeni elokuvaa edes valmiiksi. Olen kaikesta huolimatta  viimeisimmän elokuvani ensi-illassa, mutta en kykene muistamaan mitään tapahtumia sitä ennen. En vaan pysty...

Lavalle nousee tuntematon henkilö, joka kutsuu sinne elokuvan näyttelijöitä ja tuotantotiimiä. Henri Sorvali pitää säveltäjän ominaisuudessa tunteikkaan puheen ja kuuntelen tarkkaan tarinaa elokuvan viimeisien kuukausien valmistumisvaiheesta. Paniikki iskee, en pysty palauttamaan mieleeni yhtäkään tapahtumaa, joka liittyy Henrin kertomukseen elokuvan jälkituotannosta ja säveltämisprosessista. Tulee oma vuoroni lausua muutamia sanoja ja pystyn pitämään puheen, vaikkakin lyhyen sellaisen. Yleisö ottaa muistinmenetykseni vitsinä nauraen sille - itseäni ei naurata.

Yleisön poistuessa elokuvateatterista jään istumaan ensimmäiselle penkkiriville, nojaten tuskaisena päätäni polviin. Vaimoni joutuu lähtemään kotiin vapauttamaan lastenvahdin ja ei näin ollen pääse osallistumaan jatkobileisiin - tosin itseänikään ei huvita sinne mennä ja jään tarkoituksella istumaan saliin odottamaan muiden poistumista. Lavalla puhetta pitänyt tuntematon mies saapuu paikalle ja ilmoittaa, että kaikki on nyt valmista ja elokuvateatteri luovutuskunnossa. Voisimme poistua muiden kanssa jatkobileisiin ja vetäistä lärvit. Kysyessäni kuka heppu mahtaa olla, hän repeää nauramaan ja mainitsee jotain oudosta huumorintajustani. Nähdessään, että olen kuoleman vakavissani, myös hän vakavoituu. Salissa istuu kaksi hiljaista miestä ja hetken kuluttua hän ehdottaa soittamista lääkärille ja kehottaa jatkobileitten sijaan suuntaamaan kohti sairaalaa.

Unen logiikka ei vastaa aina todellisuutta ja matka Meilahteen ei ole niin helppo, kuin se voisi olla valvemaailmassa. Pää painaa tonnin ja viiltävät päänsärkykohtaukset saavat minut huutamaan tuskasta. Tuolla loputtomalla matkalla saan kuulla, että yksi elokuvan näyttelijättäristä oli tehnyt hetkeä ennen ensi-iltaa itsemurhan. Uutinen saa minut masentumaan. Ihmettelinkin, miksi lopputeksteissä oli mainittu, että elokuva oli omistettu hänen muistolleen. Saan myös kuulla, että kirjani on julkaistu kuukautta ennen ensi-iltaa ja se oli ollut huikea menestys ja auttanut elokuvan myymisen kansainväliseen levitykseen jo ennen julkaisuaan. Näiden asioiden avulla olen myös pystynyt lopettamaan päivätyöni ja keskittymään vain ja ainoastaan elokuvien tekemiseen, Hyvät uutiset eivät lämmitä, sillä tajutessani, että en muista kolmea viimeistä kuukautta elämästäni, saa minut vajoamaan yhä syvemmeälle upottavaan, sekä painostavaan pimeyteen.

Kuuntelen kuin ulkopuolisena, uuden tuttavuuteni kertomusta siitä, kuinka niin monet ystävät ovat kaikonneet raskaan jälkituotantoprosessin aikana, aikana, jona olen istunut kuukausia editoimassa elokuvaa. Mietin myös, kuinka selvitä mahdollisista oikeudenkäyntikuluista, joita on aiheutunut siitä, että muuan ystäväni on "auttanut" Horror-Shoppiin ulkomailta tuotujen tavaroiden maahantuontiasioissa. Laiminlyönneillään hän on kussut huolella tulliin liittyviä asioita, joista olisin nyt joutumassa yrittäjän ominaisuudessa edesvastuuseen. Moni asia on mennyt tuona aikana päin helvettiä ja toivon saavani hyvin pitkän sairasloman. Sen aikana saisin toivottavasti selvitettyä kaikki sotkut ja ongelmat, joita muistinmnetykseni on aiheuttanut...

Lista korjattavista asioista on loputon ja tunnen, että en pysty suoriutumaan kaikista niistä, vaikka mitä tekisin. Tuijottaessani pimeän makuuhuoneen kattoon, tuumaan, että on taas aika mennä jatkamaan aikajanan kimppuun. Pakko saada se valmiiksi, ennen kuin uskallan siirtyä seuraavan projektin kimppuun. Töihin lähtöön on vielä pari tuntia ja kerkeän käyttämään sen ajan tehokkaasti, sillä aikaa kun muu perhe vielä nukkuu. Elokuva on jo kokonaan editoitu. Nyt tehdään enää viimeisiä viilailuja ja sitten aloitetaan värienmäärittely, jälkiäänitykset, sävellystyö ja monia muita työvaiheta, jotta pääsemme viettämään ensi-iltaa. Aika siis lopettaa tämän tekstin kirjoittaminen ja unohtaa tuo typerä uni - mars editoimaan, mars unohtamaan muu elämä - elokuva pitää saada valmiiksi! Talo on hiljainen ja painan kuulokkeet päähäni, aikajana kulkee vähän reilun tunnin kohdalla ja aloitan pyydystämään seuraavia sekuntteja, joita voin karsia pois, saadakseni puristettua elokuvan alle kaksi tuntiseksi... Tällä viikolla se valmistuu. Pakko!

Kutsumaton vieras...

Vaikka on helvetin kuuma, niin silti olen sieluuni saakka jäässä. Luut särkevät kylmästä ja seinät hengittävät raskaasti, vieden valon ja ilon jokaisella laahaavalla sisäänhengityksellään. Ennen niin lämmin ja turvallinen koti on muuttunut lohduttomuuden kolkoksi linnoitukseksi, jonka jykevät kiviseinät seisovat mykkinä ja ilottomina - olen saanut vieraakseni yksinäisyyden ja melankolian aaveen...

Helvetinkone surisee taas

Montako vuotta siitä onkaan. Neljä, viisi, vaiko enemmän? Vaikka olenkin hermostunut, niin silti olo tuntuu kumman varmalta, jopa hyvältä. Pääsen taas pitkästä aikaa upottamaan mustetta ihoon. Huolellisten alkuvalmistelujen jälkeen kone surahtaa käyntiin ja metallinen, hyvin tutuksi käynyt surina täyttää ilman. Käsi ei vapise ja veren haju sekoittuu musteelle ominaiseen tuoksuun...

Tatuointivälineiden kaivaminen esiin ja niistä pölyjen pois puhaltaminen on kummitellut mielessä jo pidemmän aikaa. Jotenkin nyt keväällä asia alkoi tuntua ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Vuosia sitten kerkesin nakuttelemaan pari- kolmekymmentä erilaista kuvaa ihmisten nahkoihin ja mukavaa hommaahan se oli. Silloin se oli harrastus työn ohessa. Nyt olen alkanut miettimään vakavissani, että olisikohan tästä jopa päätyöksi. Loppujen lopuksi eihän se olisi ollenkaan pöllönpää hommaa. Saisi tavata mukavia ja erikoisia ihmisiä, kuunnella hyvää musiikkia ja työskennellä rennossa ilmapiirissä, kaukana excel helveteistä, kvartaalitaloudesta, kaksinaamaisista selkään puukottajista ja vitun tylsistä palavereista, joita pidetään vain sen vuoksi, että saa pitää palavereita. Ehkäpä tämä päivä vielä koittaa, jolloin tumma puku poltetaan firman parkkipaikalla WickerManin lailla, symbolisena eleenä ja statementtina, jonka voi nähdä tietynlaisena keskisormennäyttönä tuolle kylmälle ja tunteettomalle korporaatiomaailmalle. Ja kun oman liikkeen saisi perustettua, niin miksei samassa tilassa voisi toimia myös Horror-Shopin kivijalkamyymälä. Mielestäni genret täydentävät loistavasti toisiaan!

Tien alku on aina kivinen ja kuoppainen, mutta onneksi kannustustakin löytyy, tosin myös toppuuttelua. Nämä ”jarrut” ja heidän mielipiteensä jätän takavasemmalle. Toki kuuntelen mitä heillä on sanottavana ja hyvällä tuurilla osaan jopa väistää joitakin karikkoja heidän ansiostaan, mutta tällä luonteella ei aina jaksa olla liian varovainen. ”onko se nyt kannattavaa touhua ja riittääkö asiakkaita”, ”Tee nyt hyvä mies ensin paljon pieniä kuvia ja sitten siirry vasta isoihin kuviin”, ”Kannattaisiko ensin mennä vaikka oppipojaksi johonkin liikkeeseen” jne jne… No johan nyt on saatana!!! Kaikista neuvoista huolimatta en tehnyt aikoinani yhtään lyhytelokuvaa, vaan aloitin heti kokopitkistä elokuvista. Urheilukin aloitettiin heti, nyt ja täysillä, sen sijaan, että kuntoa olisi aloitettu kasvattamaan pikkuhiljaa – viisasta tai ei, niin silloin kun jotain tehdään, niin silloin tehdään, eikä hiihdellä kädet munissa! Elämän aikana on tullut onnistumisia, mutta on tullut turpaankin. Kunnon onnistumisia ei tule koskaan, jos ei uskalla tehdä mitään asioiden eteen eikä ottaa riskejä…

Mutta kuten tuli jo mainittua, niin myös kannustusta löytyy. Loistava tatuointitaiteilija ja ystäväni Amon Rautiainen on jaksanut kannustaa ja uskoa rookien kykyihin. Kevään aikana on tullut vierailtua hänen studiollaan (His Masters Tattoo) useampaankin otteeseen ja liekkikuvio on edistynyt hyvää vauhtia. Samalla olen saanut arvokasta oppia kuvien nakuttelusta. Vuosia sitten istuin Ärligin Ronin (nykyisin Blue Dragon Tattoossa?)  takana luonnollisen näköisenä takapiruna, opiskellen tätä jaloa taitoa, jossa Roni ystävällisesti märkäkorvaa aiheessa opasti. Kiitos näille herroille vielä kerran opista. Sen lisäksi vähintäänkin yhtä suuri kiitos kuuluu kaikille niille henkilöille, jotka ovat jo ajan kidutukseen varanneet ja sillä tavalla osoittaneet, että uskovat kykyihini toteuttaa heidän visionsa! Lupaan olla arvoisenne tatuoija!

Eilen tuli siis nakuteltua ensimmäinen kuva vuosiin ja alkujännityksen jälkeen homma alkoi taas sujua entiseen malliinsa. Todennäköisesti tatuoija oli (ainakin alussa) hermostuneempi kuin kuvan ottaja, mutta sitä ei sopinut uhrille näyttää. Olisi vielä hyväkäs karannut ennen kuin olisimme päässeet alkuun, heh! Nautin todella kuvan tekemisestä. Siitä fiiliksestä että saa luoda jotain pysyvää, konkreettista ja omilla käsillään. Misfitsin pauhatessa äijämäisesti taustalla, ilmestyi Sadun nilkkaa koristamaan pieni söpö kissimirri:) En edes muistanut, kuinka hyvältä tuntuu nähdä asiakkaan ilme, joka kertoo enemmän kuin ne tuhat sanaa. Hymy hänen kasvoillaan, hänen katsellessaan iholle ilmestynyttä kuvaa. Sen, että henkilöstä huokuu itsensä voittaminen, kun hän on ottanut ensimmäisen tatuointinsa ja ylpeys uudesta kuvasta - se on yksinkertaisesti palkitsevaa!

Parin seuraavan viikon aikana pääsen tekemään hyvinkin erilaisia ja erikokoisia kuvia ja laitan niistä jonkin verran valokuvia tänne, mutta ehkäpä vieläkin suuremman kattauksen naamakirjan puolelle. Opiskeluahan tämä vielä on ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että kuva syntyy hitaammin näin alussa. Hitaasti, mutta silti varmasti. En ota tehtäväkseni kuvaa, jota en usko pystyväni tekemään – tosin ainakaan vielä ei vastaan ole tullut ideaa, jota en ole uskaltanut ottaa tehtäväkseni. Tässä hommassa on pakko uskoa itseensä ja tiedän, että piirustus ja maalaustaito toimivat hyvänä pohjana tulevaisuudelle – kyseessähän on vaan loppujen lopuksi eri instrumentti, joka korvaa siveltimen tai kynät ja hieman eri tekniikka...

She Nazi Zombies From Hell

Pienet asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Antavat siihen sitä tarvittavaa sisältöä, fiiliksiä, että tekee ihan oikeita asioita oravanpyörässä juoksemisen sijaan. Eilinen oli ihan mahtava päivä – itse asiassa vähän enemmänkin kuin mahtava, kun taas pääsi taas studioon tekemään luovaa työtä kunnon tiimin kanssa. Kunpa tätä voisi tehdä työkseen, on tullut joskus aikaisemminkin todettua…

Ajatus ”Ilsa, she wolf of the SS” ja ”Zombie strippers” teeman yhdistämisestä oli muhinut jo pitkään mielessä. Jotenkin idea jalostui niin pitkälle, että sitä oli vaan pakko päästä toteuttamaan ja asiathan eivät toteudu, jos niitä ei laita toteutumaan! Mallien löytäminen ei ollut ongelma. Jostain syystä näihin outouksiin hakee nykyisin paljon enemmän ihmisiä, kuin muutama vuosi sitten. Yksi ongelma on tosin sama kuin aikaisemminkin. Monella menee pupu pöksyyn siinä vaiheessa kun pitäisi siirtyä puheen tasolta toimintaan. Näin kävi tälläkin kertaa, kun yksi malleista ei ilmaantunut paikalle, eikä edes vaivautunut ilmoittamaan asiasta. Yksi malleista perui oman osallistumisensa jo hyvissä ajoin, joten tähän kerkesi reagoimaan (malli oli entuudestaan tuttu ja rohkeudesta homma ei olisi jäänyt kiinni). Siihen en osannut kuitenkaan varautua, että uusi maskeeraajamme ei saapuisi paikalle (hänellä tosin oli hyvä selitys olemassa jälkeenpäin). Tyypillinen tilanne näissä hommissa: kusessa oltiin! Toisaalta ensiesittäyminen oharin muodossa on usein se viimeinen esittäytyminen, jos poissaoloon ei ole tarjolla kunnon selitystä - ryhmäämme ei tarvita väkeä, jotka puhuvat enemmän kuin tekevät. Näitä ollaan nähty jo liiankin kanssa;).

"Miia auttamassa virkasisartaan unoformun pienen-
tämisessä. Ilmeisesti zombie on peräisin vuodelta
1945, jolloin ei olut enää jakaa tyköistuvia asusteita"

Onneksi mukaan oli ilmoittautunut ryhmämme monitoiminainen, jonka piti alun perin toimia toisena maskeeraajana. Nyt Miia otti kokonaisvastuun maskeeraamisesta ja lupautuipa vielä itse kameran eteen yhdeksi malleista. Sillä aikaa kun ensimmäistä zombia maskeerattiin, hyppäsin itse Datsunin rattiin ja huristelin noutamaan kolmatta, viime tingassa apuun lupautunutta mallia paikalle. Kyseinen henkilö oli saapunut edellisenä yönä lomamatkalta ja käytännössä uni oli jäänyt olemattomiin. Tilanne kyllä sopi hyvin kuvauksiin, sillä zombieiden ei aina tarvitse olla kaikkein pirteimmillään. Orastavalta katastrofilta vältyttiin ja pian kameran etsimessä oli kolme kerrassaan upeaa naispaholaista eläytymässä rooleihinsa.

Kuvauksen tarkoituksena oli saada aikaan kolmen zombien potretti, josta tullaan painattamaan sopivan provosoiva t-paita, mahdollisesti jopa juliste. Valintaprosessi lopullisten kuvien suhteen ei todellakaan ollut helppo, sillä noin neljänsadan ottamani kuvan joukossa oli kymmeniä kuvia, jotka kaikki olivat niin hyvä, että niistä voisi valita minkä tahansa lopulliseen työhön. Lopulta kuitenkin muutama poseeraus nousi ylitse muiden ja pääsin aloittamaan kuvankäsittelyn.

"Shooting zombies - Susan Silver ja allekirjoittanut"

Yksi asia minua kuitenkin kummastuttaa ja tämä liittyy valitsemaani aiheeseen, sekä ihmisten ahdasmielisyyteen. Sain muutamia kyselyitä, että miksi ihmeessä zombie-kuvassa pitää olla natseja ja luoja paratkoon – aiheeseen liittyvää symboliikkaa. Et kai vaan ihannoi heitä, kuulin kauhisteluja! Hetken aikaa näiden taivastelijoiden kanssa keskustelleena, kävi selväksi, että he eivät ole edes tietoisia, että natsit sekä zombiet liittyvät hyvinkin yhteen ja kyseessä on jopa kauhuelokuvagenren alalaji. Lisäksi kyseessä on tietynlainen estetiikka, jota joidenkin ihmisten saattaa olla vaikea tajuta, joillekin jopa fetissi. Ja tietenkin yksi tärkeimmistä pointeista - ihmisten provosoiminen on yksinkertaisesti hauskaa!



Jos oikein koetan ymmärtää näiden tiukkapipojen ajatuksenjuoksua, niin heidän mukaansa ihannoin myös kaikkia muita, karmiviakin aiheita, mitä esim Horror-Shopin paidoissa löytyy. Olen kai heidän mielestään aikamoinen ihmishirviö, jota tulee välttää kaikin mahdollisin keinoin?

No, ajatelkoot mitä ajattelevat – loppujen lopuksi heidän mielipiteillään ei ole minulle paskaakaan merkitystä. Voisin jopa siteerata Nekromantixin kappaletta seuraavasti: “No matter what they say, I do what I like and I do it my way”

Sairas sielu virkeässä raadossa...

...Vai miten helvetissä se nyt menikään. Ensimmäiset "treenit" takana ja jalkoihin sattuu niin, ettei pääse kävelemään, ilman että ihmiset luulevat minun olevan matkalla "Zombie Walk" -tapahtumaan. Miten tässä näin pääsi käymään? Miksi helvetissä lähdin 3 kuukauden vapaaehtoiseen rääkkiin, johon liittyy vielä hyvin tiukka ruokavalio?

Totuus on se, että jos kroppa voi hyvin, niin mieli jaksaa työskennellä paremmin. Kun on enemmän virtaa, niin se näkyy toivottavasti myös kasvavana luovuuden määränä ja energiana toteuttaa projektit maaliin saakka. Lähtötilanteesta kertonee hyvin se, että viime aikoina ainoat liikuntasuoritukset ovat jääneet siihen, kun kävelee parkkipaikalle auton luo ja takaisin. Kuntosalitreenikin jäi tammikuisen influenssan jäljiltä kokonaan pois ja tilalle sain 3 kuukautta kestäneen yskän, joka tuhosi käytännössä yleiskunnon täysin. Jos aion pitää entistä vauhtia yllä ja (+mahdollisesti kiihdyttää sitä) pystyä päätyön ohessa tekemään elokuvaa, lehteä, erilaisia valokuvausprojekteja ja jaksaa vielä maalatakin, niin kropan pitää kestää mukana - pelkkä mentaalienergia ei riitä.

Kuin taivaan lahjana, tai sitten manaamisen tuloksena, helvetin syövereistä hätiin riensi Uruguaista alunperin kotoisin oleva pelastajani, joka lupasi olla pahin painajaiseni seuraavat kolme kuukautta. Luvassa olisi verta, hikeä ja kyyneleitä. Kyyneleiltä ollaan vielä toistaiseksi vältytty, mutta verta ollaan yskitty ja hikeä vuodatettu niin, että moisella määrällä saisi tulvavaroituksen aikaan Pohjois-Pohjanmaalla.

En ala listaaman tähän sen kummemmin treeniohjemaa, sillä kyseessä ei ole urheilu/liikuntablogi. Riittää, jos kertoo, että arkisin aamu alkaa klo 5.00 tunnin cardio -treenillä (juoksua, joka on ainakin alussa reipasta kävelyä ja säälittäviä juoksu yrityksiä). Klo 6.00 on vuorossa aamiainen, jonka jälkeen siirtyminen salille tunnin treeneihin klo 7.00-8.00. Tämä kaikki 5 kertaa viikossa ja lisäksi "vapaapäivinä" kevyt tunnin juoksulenkki, mieluiten heti aamusta (eli käytännössä klo 6.00). Pelkällä liikunnalla ei aineenvaihduntaa saada ohjelmoitua uusiksi, joten aterioita mahtuu päivään saman verran, kuin aikaisemmin viikkoon. Ikävä kyllä ne eivät sisällä karkkia, suklaata, leipää, pullaa, olutta eivätkä PIZZAAAA - NOOUuUuuuu!!!! Aaargh, miten ihminen voikaan selvitä ilman suklaata, pizzaa ja punaviiniä:( No, jos tuloksia syntyy, niin kahden viikon päästä saan palkita itseni vapaavalintaisella aterialla, jonka ei tarvitse noudattaa ruokavaliota! Viiniä eikä olutta ei ole siltikään lupaa nauttia pisaraakaan koko treenikauden aikana. Tämähän tarkoittaa vesiselvää TUSKA -festivaalia?!? Koetan kestää teitä selvinpäin, mokomat känniurpåt!

No, olen kuitenkin tosissani aiheen suhteen, enkä halua pettää itseäni, saatikka sitten valmentajaani, joka uhraa rapakunnossa olevaan taiteilijaan vapaa-aikaansa (en kyllä ymmärrä vieläkään miksi). Hyväksyn sen, että olen hänelle projekti/koekaniini ja oma liikanimeni onkin tällä hetkellä "Guinea big". Ai niin, eläimistä puheenollen, muistutin eilen ensimmäisten jalkatreenien jälkeen sammakkoa sähkötuolissa, kun kipusin vapisevin jaloin portaat ylös kuntopyörään palautumaan. Jalkojen tärinää ei vain voinut hillitä ja piinaajani nauroi vieressä vedet silmissä, niin että hän oli laskea alleen. Pääasia että on kivaa (ainakin toisella meistä) ja rääkistä huolimatta, hymyilen edelleen odottaen seuraavaa salikäyntiä. Tuossa kidutuksessa olen myös oppinut tuntemaan itseäni - lihakseni ovat kuin 12 -vuotiaalla pikkutytöllä ja käyttämäni painot sitä luokkaa, että salilla huhkivat eläkeläiset hymyilevät tekohampaidensa takaa, aloittelijan tutistessa kidutuslaitteiden puristuksessa, mutta periksi ei anneta SAATANA!

Inkvisiittorini odottaa tuloksia ja niitä on tultava, sillä eihän tässä muuten olisi mitään järkeä. Tänään pitää ottaa ns. "ennen/jälkeen" kuvasta se ensimmäinen versio, joka on kamalaa katsottavaa. Jos selviydyn hengissä seuraavat kaksi viikkoa, niin silloin saatan kirjata ylös jo joitain tuloksia blogin jatkoksi. Nyt mittanauhalla ja puntarilla otetut measuret hävettävät niin paljon, että niitä ei kehtaa julkaista vielä tässä vaiheessa, heh!

Ai niin, unohdinko mainita, että valmentajani on nainen. Monasti kehonrakentajat ja valmentajat mielletään miehiksi, enkä ymmärrä miksi. Tämä huippukuntoon itsensä treenannut neito on mitä armottomin ja asiansa osaavin henkilö ja kunnioitan häntä todella paljon. Onkin kummaa kuulla, että toisinaan miesten "egot" ei kestä naisen johdolla treenaamista - saatika tunnustaa, että nainen on itseään vahvempi. Ehkäpä näillä "miehillä" on siviilielämässään muitakin ongelmia korviensa välissä ja suhtautumisessaan naisiin - mene ja tiedä, mutta tästä aiheesta taisinkin jo puhua edellisessä kirjoituksessani;)

Tuloksia siis tulossa myöhemmin (jos en satu kuolemaan sitä ennen;)

Ps: Kommentitkin ovat sallittuja

Minkälaiset valkokankaan naiset saavat polvet notkahtamaan?

HELPPOA! Tietenkin vaaleat viehkeät kaunottaret, nuo kohtalokkaat elokuvien sankarittaret eteerisine katseineen. Teinnikomedioiden Chealeaderit, trendielokuvien kauneuskuningattaret ja draamaelokuvien suurisilmäiset, viattomat uhrit, jotka nousevat lopulta vaikeuksien kautta voittoot ja saavat sankarin suudelman - NOT! Jostain syystä nämä elokuvien hahmot, jotka saavat 98% katsojista kehräämään, eivät ole aiheutaneet minussa juuri mitään tunteita... 

Sen sijaan olen polvenkorkuisesta saakka viehtynyt pitkiin, vaarallisiin naisiin. Syöjättäriin, joissa on ollut jotain käsittämätöntä magiaa, jotain kerta kaikkisen sanoin kuvaamatonta. Jos palaan ajassa taaksepäin - niin pitkälle kuin muistan, niin ensimmäistä ihastustani ei ole vaikea palauttaa mieleen. Kyseisellä kaunottarella oli ihan oma sarjakuvalehti ja muistan selanneeni kyseistä lehteä jo alle leikkikouluikäisenä Hakaniementorin Tupakkakaupassa, joka sijaitsi aivan kotimme alakerrassa. Enää en pysty muistamaan, miksi hänestä niin lumouduin (vaikka näin jälkeenpäin ajatellen se on ihan järkeenkäypää:). Pikkupojan viattomuus on todennäköisesti saanut ensimmäisen kolhunsa juuri noina hetkinä, vaikka en sitä varmaan silloin vielä käsittänyt. Kyseessä On luonnollisesti Vampirella! Samalla hetkellä olen todennäköisesti saanut myös ensikosketukseni vampyyreihin ja niiden lumoavaan maailmaan...

Sen jälkeen kuvioihin ovat astuneet Hammer elokuvien kohtalokkaat vampyyrit, joista kaikista lumoavin on ollut goottikauhun kuningatar Ingrid Pitt.  Ihan tarkkaan en tietenkään muista, keitä muita joukossa oli (Caroline Munron lisäksi), mutta kun kyseiset elokuvat myös Suomen TV ruuduissa pyörivät, niin ne herättivät nuorukaisessa paljon muitakin tunteita, kuin pelkästään kauhua. Ja taas kerran, kuten aikaisemminkin - kyseessä olivat vampyyrit. Viettelijättäret, jotka toivat mukanaan turmiota ja kuolettavan vaarallisen nautinnon, jolle antautui niin puhtain sankari, kuin myös viattomin uhri. Nämä kyseiset elokuvat ja sarjakuvat ovat todistettavasti jättäneet pinnan alle kytemään rakkauden vampyyreihin ja ties minkälaisiin fantasiakuvastoihin fetisseineen. Jos ajattelee, mikä on tavallaan koko vampyyrifantasian huipentuma, niin se liittyy varmasti Jonathan Harkerin tapaamaan kolmikkoon, syvällä Transylvanian vuoristossa, kuun loisteessa, huoneessa jossa hän ei olisi saanut yöpyä. Kielletyssä hedelmässä on sitä jotain ja jos korissa on kolme kiellettyä hedelmää samaan aikaan, niin kukapa voisi moista hedelmäsalaattia vastustaa ...

Olisi perin muodikasta väittää, että myös Vampira olisi  allekirjoittaneelle "movie crush" ja rehellisyyden nimissä joudun kertomaan, että näin ei ole. Sen sijaan monien vuosien tauon jälkeen, sydämen sai muljahtamaan pois paikoiltaan Anjelica Hustonin esittämä Morticia Addams. Tämä viileä, kypsään ikään ehtinyt kuolonkalpea kaunotar sai Addams Family elokuvaa katsomaan menneen nuoren miehen leuat loksahtamaan auki ja kasvoille typertyneen, idioottimaisen ilmeen. Mitä ihmettä, hopeakankaallahan on lähes täydellinen nainen, muistan huudahtaneeni ääneti. Mortician lisäksi monet muut vastaavat neidot ovat kiinnittäneet huomioni, kuten Elvira, Lilith Silver (Eileen Daly), Julie Strainin esittämät hahmot jne jne, mutta silti tämä kyseinen nainen on tämän aikakauden kiistaton viettelijätär. Demonitar, joka pystyy paljain käsin kaivamaan vielä tänäkin päivänä sydämen rinnastani, asettamaan sen tarjottimelle eteeni. Siltikin, vaikka tiedän että moisesta käsittelystä ei jää eloon, niin sen sydämen luovuttaa jokainen kerta kiltisti ja mukisematta hopeatarjottimelle...

Luulisi, että tämänkaltaiset ilmiöt kuuluvat teini-ikään ja nuoren-miehen haihatuksiin, mutta ei. Vielä wanhanakin sitä jaksaa yllättyä, kuinka voimakkaasti jotkut elokuvat saavat tuntemaan ja kuinka joidenkin elokuvien hahmot/näyttelijättäret saavat veren kiertämään. Tällä kertaa kyseessä on varsin tuore löytö. Jotain mikä tuli täysin puun takaa ja varoittamatta. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja iski salaman lailla kirkkaalta taivaalta. Kyseessä on Angel(a) elokuvassa enkeliä esittävä Rie Rasmussen, tanskalainen malli ja näyttelijätär. Hän ei ole enkeli perinteisessä mielessä, vaan huokuu valtavaa seksuaalista energiaa ja on enkeliksi varsinainen paholainen. Jos haluan rakastua uudelleen ja uudelleen, niin siihen ei tarvita kuin pullo punaviiniä ja tämä elokuva.

Entä mikä näissä elokuvien kaunottarissa, jotka eivät edusta hyvyyttä, puhtautta tai edes sitä perinteistä naiskauneuttakaan kiehtoo. Miksi ihmeessä en jää muiden lailla lumoutuneena tuijottamaan erilaisten lehtien vuoden seksikkäimmiksi näyttelijättäriksi valitsemia kaunottaria. Ehkäpä siitä syystä, että vaikka he ovat lumoavan kauniita, niin heistä puuttuu se jokin. Monasti näen heidät pelkkinä kuorina, liian pinnallisina omaan makuuni sopiviksi. Ehkäpä he keskittyvät liikaa omaan kauneuteensa ja menettävät siinä sivussa sielunsa, ärhäkkyytensä ja seksikkyytensä. Heiltä vain puuttuu "se jokin". Ehkäpä juuri siksi en tosielämässäkään kiinnitä mitään huomiota Burberry/Louis Vuitton ladyihin, vaikka ystäväni heidän peräänsä viheltelevätkin. Sen sijaan pääni kääntää verkkosukissaan, PVC hameessa ja korseteissaan kulkevat neidot. Heidän vahva meikinsä ja hiusten väri voi vaikuttaa joistakin jopa halvalta, mutta ei minusta.  Tatuoinnit, lävistykset ja ennen kaikkea asenne puhuttelevat.  He ovat naisia, joille ei vittuilla (jotka osaavat silti säilyttää naisellisuutensa), naisia joita suurin osa tuntemistani miehistä kammoksuu - oletettavasti siitä syystä, että he jopa pelkäävät heitä. Vahva, itsetietoinen ja omaa tietä kulkeva nainen kun voi olla huonolla itsetunnolla varustetulle miehelle todellinen mörkö...

Ghoulina

En tiedä mistä ihmeestä se hiipi salakavalasti seläntakaa kimppuun, mutta nyt siitä ei taas pääse eroon - ei millään! Kauhea vimma maalata ja vieläpä perinteisellä sivellintekniikalla ruiskujen sijaan. Koska vanhat maalit olivat kuivuneet vuosien varrella käyttökelvottomiksi koppuroiksi purkkeihinsa, alkoi urakka maalaustarvikkeiden uusimisella...

 

Akryylit ovat siitä mukavia, että ne kuivuvat nopeasti eivätkä haise. Sopiva
valikoima värituubeja ja kunnon siveltimet - huonoilla välineillä ei kannata lähteä
tekemään mitään, sillä siinä tulisi vain paha mieli. Perussetti ja muutama kangas
nielaisevat helposti 100euroa (summassa ei ole mukana vielä edes punaviiniä!)

Jostain pitää aloittaa: Lyijykynä ja kangas olivatkin aluksi varsin outo
yhdistelmä pikkutarkkaan työskentelyyn tottuneelle maalarille, mutta pian
siihenkin tottui ja lakkasin puhkomasta kankaaseen kynänkärjellä reikiä...

Kun itse maalaamiseen pääsi käsiksi, niin työ alkoi
etenemään varsin vauhdikkaasti. Ikävä kyllä tällä
kertaa ei ollut käytössä elävää mallia, joten Ghoulina
sai muotonsa valokuvien perusteella...

Seuraavalla kerralla palattuani maalaustelineen ääreen,
halusin muuttaa maalauksen tunnelmaa. Kuutamo oli
jotenkin liian helppo ratkaisu ja koska koetin tavoittaa
enemmänkin PopArt henkeä, oli valinta "usvainen ilta",
joka ei vaadi kovia varjoja, vaan sopii paremmin
suuremmille ja tasaisille väripinnoille...

"Ghoulina" (14.4.2011), Akrylic/brush, 65cm*55cm

Kokonaisuudessaan maalauksen valmiiksi saattamiseen kului aikaa noin 40 työtuntia. Pelkästään kahdeksan tuntia meni kasvojen viimeistelyyn, sillä en ollut alkuunkaan tyytyväinen kolmeen ensimmäiseen versioon. Toisaalta kukapa sitä työtunteja näissä hommissa laskee. Pääasia on itse maalaaminen, joka toimii aivan helvetin hyvänä terapiana. Maalaamisen aikana kun ei pysty keskittymään mihinkään muuhun, kuin itse työskentelyyn ja taustalta vyöryvään musiikkiin, joka koostui tällä kertaa lähes kokonaan Nekromantixin tuotannosta ja erityisesti Ghoulina -kappaleesta, joka toimi vahvana innoituksen pohjana maalauksen maailmalle.

"You're the sweetest creature I've ever seen,
A freak to the public, but your my beauty queen..."

Ensimmäinen maalaus pitkästä aikaa on nyt valmis ja seuraavaa on aloiteltu. maalaamaan. Jossain takaraivossa kummittelee ajatus omasta näyttelystä. Kauhuaiheisia maalauksia, sopivan synkeä tunnelma ja musiikkia, joka virittää ihmiset oikeaan mielentilaan. Hmm, pakkohan se on saada toteutettua - joskus:)

HAUNTED MANSION

Creepings pikku räkänokat!

Seuraavaksi askartelemme puuhanurkassamme kummituskartanon ja tarvikkeet saa raavittua kasaan hyvin helposti - mikä parasta, voit rakentaa mieleisesi kartanon alle 50eurolla!

Tarvitsemme ainoastaan:
-Sakset (mielellään hyvät)
-Liimaa (Erikeeper)
-Pahvia/kartonkia rakennuksen rungoksi
-Puiset (säle) rullaverhot laudoiksi
-Ohutta kirkasta muovia
-Askartelumassaa
-Maalia koristeluun
-Tulostimen + paperia
-Huopaa (punaista)
-Helvetin hyvät hermot ja paljon kärsivällisyyttä
-Ripaus mielikuvitusta

Syy siihen, miksi moiseen urakkaan on lähtenyt, liittyy tulevaan Blood Ceremonyn projektiin, josta tulen kertomaan myöhemmin keväällä lisää. Tuossa tuotannossa tulemme tarvitsemaan mm. kummituskartanon. Koska moisia on Suomessa verrattain vähän tarjolla, joudumme rakentamaan sen itse. Ideana on rakentaa pienoismalli, joka kestää kuvaamista hyvinkin läheltä, joten yksityiskohdissa ja koristeluissa ei voi säästellä. Pihamaat, aidat, ruostuneet rautaportit yms tullaan tekemään samanlaisella huolellisuudella kuin itse rakennuskin ja kun kuvaamme koko komeuden green screeniä vasten, harva voi sanoa, onko kyseessä oikea kartano, vaiko pienoismalli (tähän ainakin pyrimme:). Nyt esiteltävä rakennus on vielä pahasti vaiheessa. Oikeastaan vasta runko alkaa hahmottumaan., mutta kyllä se siitä ajan kanssa... Ennen kattotiilien lisäämistä se tullaan vielä koristemaalamaan ja lisäämään runsaasti yksityiskohtia. Lisäilen kuvia myöhemmin sitä mukaa, kun rakennus alkaa näyttämään hieman valmiimmalta. Kuvia "rakennustyömaalta" olkaa hyvä:

Tällä hetkellä rakennuksesta puuttuvat vielä ovet, saranat ja kattotiilet.

Myös rakennuksen sisäosiin panostetaan, vaikka tuskin ne tulevat missään
näkymään. Onpahan sitten tehty kerralla loppuun, tapetteja myöten.

Puiden syyt tullaan myöhemmin nostamaan koristemaalaamalla esiin ja
jopa pienet naulat lisätään lautojen päihin (hämähäkin seittejä unohtamatta).

Horror-Shop goes kivijalka...

Eli tavoitteena on löytää mahdollisimman pikaisesti pieni tunnelmallinen myymälä Horror-Shopille. Olen tänäänkin jättänyt yhteydenottopyyntöjä eri kiinteistönvälittäjille ja nyt niitä soittoja alkaa sataa takaisin - tietenkin juuri silloin kun istun palaverissa;)

Periaatteessa etsin kahdenlaista tilaa vuokralle ja ensimmäinen vaihtoehto olisi noin 80-100m2 tila johon saisin mahtumaan pienen kauhukaupan lisäksi 30 hengen elokuvateatterin (ihan oikeat elokuvateatteriuolit on jo valmiiksi hankittuna).
Finnkinon myymisen myötä uskon henkilökohtaisesti, että elokuvateattereiden elokuvatarjonta tulee kutistumaan entisestään ja suuntautumaan vain "suurempiin" elokuviin. Tämän perustan siihen, että elokuvateattereiden omistajat ovat samaa ketjua, kuin maailmalla vaikuttavat suuret tuotantoyhtiöt ja niiden takana vaikuttavat yhteiset  rahoittajat (seuraa ravintoketjua niin huomaat saman asian). Tästä oli jo joskus aikoinaan puhetta, että nämä jättimäiset mediayhtiöt tulevat hinnoittelemaan tuotantonsa siten, että vain heidän materiaalinsa on järkevää levitettävää busineksen kannalta. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä huomatakseen, että kaikki ulkopuolinen tuotanto (myös suomalainen elokuva) jäävät hinnoittelullisista syistä esityspaitsioon - pienistä elokuvista puhumattakaan.

Nyt jos koska olisi tilausta tämänkaltaiselle teatterille, jonka ohjelmisto koostuisi ns. puenemmästä elokuvasta. Mielestäni suomalainen elokuvissa kävijä ansaitsee nähdä kankaalta muutakin kuin amerikkalaista elokuvaa (ja käydä elokuvissa myös hieman edullisemmin siinä sivussa).

Jos käy niin onnettomasti, että en löydä sopivan halpaa ja sopivan kokoista tilaa teatterille, niin sitten otetaan käyttöön Plan 9 fom outer space, eli koetan löytää sopivan vuokratilan pelkästään pienelle kauhukaupalle. Silloin ideana on, että tarjoamme kivijalkamyymälästä käsin asiakkaillemme kauhuaiheisia t-paitoja, kauhuelokuvia, kirjoja (kauhu ja okkultismi), musiikkia metallista horror punkkiin ja Psycho Billy renkutukseen, elokuvalehtiä, käsintehtyjä VooDoo nukkeja, kirouksia ja kaikkea muuta mukavan synkeää boogieta... Ja tietysti sopivan synkän nuhjuisessa ympäristössä hyvällä musiikilla varustettuna. Tiedä vaikka tällä saisi luotua työpaikan 1-2 henkilölle!

Hyvin juonittu on puoliksi tapettu - niinpä varastot ovat jo sitä luokkaa, että tilat tarvittaisiin ja mahdollisimman pian. T-paidat ja elokuvat eivät enää yksinkertaisesti mahdu työhuoneeseeni. Toivottavasti hommat lähtevät nyt etenemään toivomallani vauhdilla ja ennen kesää pääsen julkaisemaan ilmoituksen : Tervetuloa myymälämme avajaisiin:)

Ensimmäinen bulgarialainen haastatteluni

Sain pari kuukautta sitten sähköpostia Bulgariasta, jossa paikallinen blogin ylläpitäjä esitti haastattelupyynnön. Kertoi, että hänen bloginsa käsittelee musiikkiin ja erilaisiin UG ilmiöihin liittyviä asioita. Luonnollisesti haastatteluun suostuin, kun henkilö muisti vielä mainita, että blogia seuraa tuhansia ihmisiä! Nyt haastattelu on sitten julkaistu ja samalla "tottakai" sen liitteeksi kirjoitettu meili - tällä tavoin saa paaaljon pidemmän haastattelun aikaiseksi kuin jos mukana olisi vain haastatteluosuus;) Koska en osaa lukea kyrillisiä kirjaimia enkä ymmärrä bulgariankieltä, käytin käännösapuna maanmainiota google translatoria - haastattelu olkaa hyvä (plus tietenkin se meili;)

Tämä mies Oma menetys postin kori, ja vasta nyt noin kaksi kuukautta vastaa minulle ja olen erittäin ZARADVAH.SAMI HAAV...ISTO E SUOMEN johtajan elokuvissa as''BLACK vaihtolämpöisiä BRIDES Saatanan''(2009), Succubus (2006), Mamba BLOOD (2004) ja muut.
Ja se alkaa sähköpostin SO

SAMI: hyvä ihminen voi palata töihin.
ME: KIITOS TI.ISKAM jakamaan että onnea törmäsin MOVIE''BLACK vaihtolämpöisiä morsiamia SATAN''before on poistaa SUURIN TORRENT TRAKET missään BALGARIYA.KAKTO mieltä, että suurin elokuvia MODERN Horror haista.
SAMI: TO FUCK! On kaunis ja huonoja asioita PIRATSTVOTO.LOSHOTO No hävisin kaikki rahani tekemällä elokuvia ja yksikään euro ei ole MINUN palasi OBRATNO.PROBLEMAT on erityisen suuri ja tuottajien, kuten MEN.V PIENI SUURI yritys, jossa On monia miljoonia sielläkin on minulle EG PIRATSTVO.NO Tämä tarkoittaa, että jakelijat eivät halua ostaa elokuvan, koska ihmiset ovat valmiita peruuttamaan sen INTERNET.VLOZHIH elokuvia 20 000 euroa, ja ne ovat erittäin PARI.ZNAM että monet Ohjaus ovat luopuneet Making Movies tästä syystä ne menettävät kaiken IMAT.VINAGI teki sanoa, että ei ole mitään vikaa ladata elokuvia, mutta jos haluat, Ostakaa ja alkuperäinen.
ME: Haluan kysyä teiltä, saan kanssa original''BLACK BLODED morsiamia SATAN''AND Muut elokuvat BY''SUCCUBUS'','' RITES VEREN'','' halu viatonta verta'' ?
JOS EI Anteeksi en voinut lähettää kaikki DVD puolet TSENA.IZPRATIH ERITTÄIN DVD LARGE ja aikakauslehtiä jo sanoin olen köyhä OF KOPELE.IZPRASHTANETO DVD maksoi paljon PARI.NAPRAVETE joten jos haluat saada kaikki alkuperäiset Sinun täytyy käydä VERKKOKAUPPA www.horror-shop.net ja ask''DESIRE''AND''RITES''I'll antaa sinulle kaksi MUUT VAPAA (FREE postikulut). Mielestäni olisi tietenkin.
ME: Ehkä tyhmä kysymys, miksi kaikki naiset elokuvan punaiset hiukset?
Mielestäni ainoa Lindan kanssa punaiset hiukset? Onko sinulla joku muu myös? Hän tarvitsee tehdä jotain modernia tai jotain TAKOVA.KOY tiedä, mitä he ovat naisia mielessä.
Minä: Kuinka kauan ampua tämän elokuvan?
Me emme ole GODINA.NIE Ota kaikki VREME.SAMO UYKENDITE IN Ja jotkut VECHERI.MISLYA kerätään 30-40 kokonaista päivää.
NEA: Mikä oli vaikein ja kohtaus elokuvasta?
En ole varma, jos ymmärrän kysymyksen PRAVILNO.CHASTTA raiskaus oli vaikea NAPRAVI.IMASHE monia fyysisiä särkyjä ja kipuja silmissä näyttelijä oli kuin ISTINSKA.SASHTO Se oli helvetin vaarallista KÄYNNISSÄ Cutter on niin lähellä Actors MIKA VATTULAINEN.TOVA Se oli todella UZHASNO.SNIMAHME 15 tuntia joka päivä ja kaikki oli hyvin IZMORENI.I TIEDÄT JOS ERROR tällaisia asetyypin sinulle mahdollisuuden AKZHETE''''SORRY, mutta myös raskasta työtä oli ZABAVNO.MNOGO nauru erittäin onnellisia hetkiä !

Onko mitään keinoa ottaa yhteyttä ja ANNE Rajala ELINA Ukkonen?
En koskaan anna Seuraavasta näyttelijä, mutta jos haastatella heitä Aion olla enemmän kuin iloinen teidän avustaja ja kysymyksen teitä niistä.
Lopuksi KÄYTTÄJÄN FILM.TVOYTE Zombies oli erittäin hauska ja näen että olet hyvin huvittunut teet sen.

Kerrothan, kun julkaiset blogisi HAASTATTELU.
SAMI

Linkin takaa löytyy kyseinen juttu alkuperäisessä muodossaan:

http://varg1.blog.bg/zabavlenie/2011/03/08/.701794

PARHAISSAKIN PERHEISSÄ - eli kuulapää lähtee teatteriin

Jotta välillä saa perspektiiviä omaan työskentelyyn, on hyvä seurata mitä muualla maailmalla tapahtuu ja käydä katsomassa eri tekijöiden tuotantoja. Ja mikä olisikaan mukavampaa, kun kadota hetkeksi teatterin maailmaan... Teatteri on parhaimmillaan, kun siihen ei kohdistu mitään ennakko-odotuksia, vaan astuu sisään sen maailmaan ja ottaa vastaan mitä sillä on tarjottavanaan. Näin kävi myös tämän näytännön suhteen, sillä Espoonlahden teatteri ei ollut aikaisemmin tuttu, eikä juuri näytelmän sisältökään.

Aulasta mukaan saatu sininen lehdykäinen opasti lyhyesti siihen mitä tuleman pitää ja eturivin paikalta oli mukavaa lähteä seuraamaan, miten nykyään hyvinkin ajankohtaisten ongelmien värittämä näytelmä kehittyy. Sitä kehittymistä sai odottaa ainakin alussa hetken aikaa, sillä jotenkin homma ei päässyt käynnistymään kunnolla. Lienevätkö näyttelijät olleet hieman jäässä, vai mistä johtui, mutta näytelmän alussa, metsässä tapahtuneet ”ekoterroristien” kohtaukset tuntuivat välillä jopa hieman väkinäisiltä ja hidastempoisilta.

Itse näytelmä lähti kunnolla käyntiin vasta perheen äidin, Rakel Länsimaan (Ulla Anteroinen) tavatessa tyttärensä, Ulla Länsimaan (Jenna Hellsten). Ulla Anteroisen rakentama roolihahmo oli näissä kohtauksissa parhaimmillaan hyvin uskottava ja hänen tuskansa käsin kosketeltava, mutta paikoitellen tunnelma pääsi särkymään näyttelemisen tason heilahdellessa pidempien keskustelujen myötä. Näiden keskustelujen aikana nousi esiin kuitenkin näytelmän todellinen tähti, Jenna Hellsten, jonka roolisuoritus kylmänä uranaisena, oli viiltävän realistinen kuvaus nykynaisen ihanteesta kaikessa tragikoomisuudessaan. Erityisen maininnan ansaitsevat myös perheenäidin ”kohtauksien” aikana mielen esiin nostattamat houreet, joissa Anna Henttonen ja Miia Nurmi tekivät erinomaisen hienon, jopa unenomaisen roolisuorituksen Raakkelin lapsuuden ja nuoruuden tunnoista ja muistoista. Lisäksi hienon roolisuorituksen teki Pipsa (Said Dakash), perheen pojan Kallen (Henrik Forsberg) ystävänä.

Näytelmän huippuhetket osuvat ensimmäisen näytännön tyttären ja äidin välisiin keskusteluihin, sekä jo edellä mainittuihin Raakkelin ”kohtauksiin”, jotka toimivat virkistävänä tarinan ”katkaisijoina” oikeissa kohdissa, rakentaen tulevaa loppuratkaisua. Näytelmän toisessa näytöksessä, oli ohjaajalla kädessään kaikki eväät nostattaa tarina uudelle tasolle Äidin ja tämän pojan, Kalle Länsimaan kohtaamiseen. Kohtaus on koskettavuudessaan kyyneleet silmiin nostattava, mutta myös se, kuten muutamat mutkin kohtaukset ovat liiallisen pitkiksi venytettyä, joten tunnelma pääsee latistumaan.

 Yhteenveto: Näytelmän suurin haaste löytyy selkeästi ohjauksesta. Kokonaisuutta ei ole saatu kursittua täysin eheäksi ja kerronta laahaa monin paikoin tuskastuttavan hitaasti, josta varsinkin näytelmän lopetus kärsii. Näyttelijätyöskentely on aika ajoin loistavaa, mutta välillä tuntuu, että näyttelijöiden ei anneta ottaa kaikkea irti roolihahmoistaan. Esimerkiksi anarkistien kapina jää turhan haaleaksi eikä Kallen ystävän Pipsan riemastuttavasta roolihahmosta saada kaikkea irti.

Lavastus oli yksinkertaisuudessaan toimivaa ja pienillä valaistus/sade-efekteillä saatiin luotua sopivan synkeää tunnelmaa. Henkilökohtaisesti jäin kuitenkin ihmettelemään, miksi lavastukseen ei oltu panostettu enempää, sillä muutamalla hyvin pienellä tehokeinolla esim. metsäkohtauksissa olisi luotu kohtauksen kannalta merkittävää tunnelmaa. Hyvin se toimi kuitenkin näinkin ja on huomioitava, että harrastajateatterit toimivat harvoin samoilla resursseilla, kuin isommat, suurella rahalla tuetut teatterit.

Kokonaisuudessaan katselukokemus jää ehdottomasti plussan puolelle ja suosittelen käyttämään 12euroa mieluummin tukemaan kotimaista harrastajateatteria, kuin valmiiksi pureskeltuja Hollywood elokuvia.

Kokonaisarvosana: 7½


http://www.facebook.com/event.php?eid=177803855577086

Tälläisiä tällä kertaa, nyt taas paluu edessä editointipöudän ääreen...