Tuijotan pimeyteen ja kestää hetken aikaa ennenkuin pystyn hahmottamaan missä olen. Katson matkapuhelintani, eikä kello ei ole vielä edes puolta kuutta. Olo on inhottavan ahdistunut, olen nähnyt unen, joka oli todenmukaisuudessaan niin painostava, että siitä herääminen ja sen maailmasta ulospääseminen on hankalaa...
Havahdun siihen, että istun pimeässä elokuvateatterissa ja pidän vaimoani kädestä kiinni. Lopputekstit vyöryvät valkokankaalla utuisina. Yleisö taputtaa ja hurraa valojen syttyessä saliin. Luulen istuvani Bio Rexissä, mutta en voi olla siitä varma. Lopputekstien nimet paljastavat, että kyseessä on "The CURSE of the WITCHES BLOOD" elokuva, mutta musiikki kuulostaa vieraalta, enkä muista saaneeni elokuvaa edes valmiiksi. Olen kaikesta huolimatta viimeisimmän elokuvani ensi-illassa, mutta en kykene muistamaan mitään tapahtumia sitä ennen. En vaan pysty...
Lavalle nousee tuntematon henkilö, joka kutsuu sinne elokuvan näyttelijöitä ja tuotantotiimiä. Henri Sorvali pitää säveltäjän ominaisuudessa tunteikkaan puheen ja kuuntelen tarkkaan tarinaa elokuvan viimeisien kuukausien valmistumisvaiheesta. Paniikki iskee, en pysty palauttamaan mieleeni yhtäkään tapahtumaa, joka liittyy Henrin kertomukseen elokuvan jälkituotannosta ja säveltämisprosessista. Tulee oma vuoroni lausua muutamia sanoja ja pystyn pitämään puheen, vaikkakin lyhyen sellaisen. Yleisö ottaa muistinmenetykseni vitsinä nauraen sille - itseäni ei naurata.
Yleisön poistuessa elokuvateatterista jään istumaan ensimmäiselle penkkiriville, nojaten tuskaisena päätäni polviin. Vaimoni joutuu lähtemään kotiin vapauttamaan lastenvahdin ja ei näin ollen pääse osallistumaan jatkobileisiin - tosin itseänikään ei huvita sinne mennä ja jään tarkoituksella istumaan saliin odottamaan muiden poistumista. Lavalla puhetta pitänyt tuntematon mies saapuu paikalle ja ilmoittaa, että kaikki on nyt valmista ja elokuvateatteri luovutuskunnossa. Voisimme poistua muiden kanssa jatkobileisiin ja vetäistä lärvit. Kysyessäni kuka heppu mahtaa olla, hän repeää nauramaan ja mainitsee jotain oudosta huumorintajustani. Nähdessään, että olen kuoleman vakavissani, myös hän vakavoituu. Salissa istuu kaksi hiljaista miestä ja hetken kuluttua hän ehdottaa soittamista lääkärille ja kehottaa jatkobileitten sijaan suuntaamaan kohti sairaalaa.
Unen logiikka ei vastaa aina todellisuutta ja matka Meilahteen ei ole niin helppo, kuin se voisi olla valvemaailmassa. Pää painaa tonnin ja viiltävät päänsärkykohtaukset saavat minut huutamaan tuskasta. Tuolla loputtomalla matkalla saan kuulla, että yksi elokuvan näyttelijättäristä oli tehnyt hetkeä ennen ensi-iltaa itsemurhan. Uutinen saa minut masentumaan. Ihmettelinkin, miksi lopputeksteissä oli mainittu, että elokuva oli omistettu hänen muistolleen. Saan myös kuulla, että kirjani on julkaistu kuukautta ennen ensi-iltaa ja se oli ollut huikea menestys ja auttanut elokuvan myymisen kansainväliseen levitykseen jo ennen julkaisuaan. Näiden asioiden avulla olen myös pystynyt lopettamaan päivätyöni ja keskittymään vain ja ainoastaan elokuvien tekemiseen, Hyvät uutiset eivät lämmitä, sillä tajutessani, että en muista kolmea viimeistä kuukautta elämästäni, saa minut vajoamaan yhä syvemmeälle upottavaan, sekä painostavaan pimeyteen.
Kuuntelen kuin ulkopuolisena, uuden tuttavuuteni kertomusta siitä, kuinka niin monet ystävät ovat kaikonneet raskaan jälkituotantoprosessin aikana, aikana, jona olen istunut kuukausia editoimassa elokuvaa. Mietin myös, kuinka selvitä mahdollisista oikeudenkäyntikuluista, joita on aiheutunut siitä, että muuan ystäväni on "auttanut" Horror-Shoppiin ulkomailta tuotujen tavaroiden maahantuontiasioissa. Laiminlyönneillään hän on kussut huolella tulliin liittyviä asioita, joista olisin nyt joutumassa yrittäjän ominaisuudessa edesvastuuseen. Moni asia on mennyt tuona aikana päin helvettiä ja toivon saavani hyvin pitkän sairasloman. Sen aikana saisin toivottavasti selvitettyä kaikki sotkut ja ongelmat, joita muistinmnetykseni on aiheuttanut...
Lista korjattavista asioista on loputon ja tunnen, että en pysty suoriutumaan kaikista niistä, vaikka mitä tekisin. Tuijottaessani pimeän makuuhuoneen kattoon, tuumaan, että on taas aika mennä jatkamaan aikajanan kimppuun. Pakko saada se valmiiksi, ennen kuin uskallan siirtyä seuraavan projektin kimppuun. Töihin lähtöön on vielä pari tuntia ja kerkeän käyttämään sen ajan tehokkaasti, sillä aikaa kun muu perhe vielä nukkuu. Elokuva on jo kokonaan editoitu. Nyt tehdään enää viimeisiä viilailuja ja sitten aloitetaan värienmäärittely, jälkiäänitykset, sävellystyö ja monia muita työvaiheta, jotta pääsemme viettämään ensi-iltaa. Aika siis lopettaa tämän tekstin kirjoittaminen ja unohtaa tuo typerä uni - mars editoimaan, mars unohtamaan muu elämä - elokuva pitää saada valmiiksi! Talo on hiljainen ja painan kuulokkeet päähäni, aikajana kulkee vähän reilun tunnin kohdalla ja aloitan pyydystämään seuraavia sekuntteja, joita voin karsia pois, saadakseni puristettua elokuvan alle kaksi tuntiseksi... Tällä viikolla se valmistuu. Pakko!
