Askeleen lähempänä unelmaa...

Väsyttää, tuntuu että energiat eivät enää riitä ja jaksaminen on koetuksella. Olen tehnyt remonttia viimeiset 2 viikkoa ja päivät ovat venyneet epäinhimillisen pitkiksi. Samalla on pitänyt hoitaa miljoonia pieniä ja suuria käytännön asioita ja tuntuu että vuorokauden tunnit eivät riitä mihinkään. Siltikin olen onnellinen. Miksikö? No koska viikon päästä avaan Helsinkiin HORROR-SHOP myymälän, oman pienen kauhukaupan ja sen yhteydessä toimivan tatuointistudion - unelmani on käymässä toteen.

Unelmien eteen pitää taistella. Unelmien eteen pitää tehdä uhrauksia. Unelmat on tehty toteutettaviksi ja mikään ei voi pysäyttää minua toteuttamasta tätä haavetta. Itseasiassa eilen illalla havahduin miettimään sitä, että olen haaveillut tämän tyyppisestä liikkeesä pian jo lähes 10 -vuotta. Ideaan tuli lisäkipinää silloin kauan sitten, kun vierailin Edinburissa WYRTH-shopissa, euroopan vanhimmassa noituuteen ja okkultismiin keskittyvässä putiikissa. Tuota liikettä piti vanhahko nainen joka uhkasi muuttaa minut sammakoksi, jos kopioin mitään hänen liikkeestään. Siltikin tuo hyväntahtoinen vanha wicca antoi turistin ottaa muutamia kuvia tunnelmallisen hämärästä puodistaan. Ehkäpä hänen loitsunsa on jo kumoutunut vaikka liikeen avaankin ja pari ideaa lainaisinkin. Ehkäpä en muutu enää näiden vuosien jälkeen vihreäksi kurnuttajaksi? No toisaalta, mikäpä sitä sammakkona olisi ollessa - yksinkertaista elämää ja varsin stressitöntä...

Entä mitäpä puodistamme tulee löytymään? Tarjolla tulee olemaan elokuvia. Kauhua laidasta laitaan, exploitaatiota, aasialaista elokuvaa ja kaikkea muutakin friikkiä. Musiikkiakaan ei sovi unohtaa ja metallimusiikin lisäksi haalin hyllyille Psychobillyä ja horror punkkia, sillä näihin kahteen jälkimmäiseen olen hurahtanut todella pahasti muutamia vuosia sitten. T-paitoja olen suunnitellut/kuvannut/toteuttanut jo jonkin aikaa ja tätä Blood Ceremonyn omaa mallistoa on taatusti esillä - samoin kuin maailmalta tilattua elokuva-aiheista paitaa ja muuta sopivan synkeän räyhäkästä vaatetusta. Viime viikot ovatkin menneet näppärästi eri tukkureiden kanssa keskusteluja avatessa. Kunhan paketteja alkaa Suomeen saapumaan, nostan niitä välittömästi esille.

Näiden juttujen lisäksi on luvassa myös kauhuaiheista taidetta ja uniikkiteoksia. Norjasta tulee todella makaapereja nukkeja ja taideteoksia tekijänä Lillith Doll. Kauhutaiteilija Dean Claytonin upeat horror -figuurit/veistokset tulevat myös saamaan paljon tilaa myymälässämme ja mikäpä estäisi juuri sinua tarjoamasta omaa taidettasi/tuotantoasi myyntiin. En halua että myymälä on pelkkä myymälä - haaveena on tehdä siitä myös tietynlainen kauhukulttuurin keskittymä, jossa on sijansa taiteille ja taiteilijoille.

Kauhuaiheiden lisäksi jalansijaa myymälässä saa noituus, okkultismi ja muut salatieteet. Etsin jatkuvasti kirjahyllyjen täytteeksi erilaisia teoksia, myös niitä harvinaisempia. Kirjallisuuden lisäksi tarjolla on myös käsintehtyjä talismaaneja, voodoo -nukkeja, rituaalitarvikkeita ja kaikkea muuta, mitä voi olla vaikeaa löytää normi ostoskeskuksista, ostoshelveteistä mitkä hukkuvat ylikansallisiin kasvottomiin myymäläketjuihin tappaen tieltään pienet persoonalliset puodit. Siltikin jaksan uskoa, että pienillä erikoisliikkeillä on paikkansa. Siksi lähdenkin tähän koitokseen ja jaksan sen eteen taistella.

Kymmenen vuotta on pitkä aika haaveilla ja unelmoida. Kymmenessä vuodessa kerkeää tapahtumaan vaikka mitä ja monta unelmaa romuttua sinä aikana. Kymmenessä vuodessa kerkeää myös valmistautumaan hyvin ja rakentamaan unelmalle kestävämpää pohjaa. Siltikin, kymmenen vuotta on helvetin vähän aikaa silloin, kun liikeen pitäisi avata ovensa viikon päästä ja kaikki valmistelut ovat kesken. Joka tapauksessa viikonpäästä perjantaina 25.5.2012 klo 11.00 avaan liikeeni ovet osoitteessa Suvilahdenkatu 10 (Sörnäisten Rantatie 33) II krs. Jos satut olemaan maisemissa silloin, tai joskus toistekin, niin tule ihmeessä käymään siellä. Olet kovasti tervetullut jakamaan palasen todeksi käynyttä unelmaa ja toivon, että voin tarjota myös sinulle murusen tätä haavetta ja uskoa siihen, että unelmien eteen kannattaa taistella - ehkäpä tämä toimii monelle muullekin henkilölle katalyyttinä omien unelmiensa toteuttamiseen...

Neitsyys meni, julkisuutta tuli...

Notta olipahan viikonloppu, jos otsikosta voi jotain päätellä. Valitettavasti otsikot ovat yleensä varsin raflaavia ja itse teksti vain lyhyt artikkeli otsikon tueksi, joka lytistää koko homman - ainakin keltaisessa lehdistössä. Tällä kertaa otsikon taakse kätkeytyy kuitenkin vähän helvetin mukava viikonloppu kera mukavien tapahtumien.

27.4. vuotta 2012 oli synkkä ja myrskyisä yö... Nope! Tuo olisi ollut kovin runollista, mutta enemmänkin oli tavallinen lauantai-iltapäivä. Kyseisenä päivänä järjestettäisiin Cinemadrome (The Final Chapter) elokuvafestivaalit ja pakkohan sinne olisi sännätä perinteen mukaan tarjoamaan ihmisille t-paitoja, leffoja ja infoa Blood Ceremonyn edesottamuksista. Huomasin kuitenkin ennen Mansesteriin lähtöä, että siellä suunnalla esiintyisi bändi, johon olen totaalisen hulaantunut. Mielessä alkoi kytemään ajatus, että jospa sitä vaikka kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kuulin kuitenkin ikäväkseni, että keikka oli loppuunmyyty ja syynä täydelle salille olisi illan pääesiintyjä Mad Sin. Kyseinen orkesteri kerää torttutukkia paikalle enemmän, kuin puolimätä hirvenraato lämpimänä kesäiltana kärpäsiä, joten toivo alkoi hiipumaan. Aina kannattaa kuitenkin yrittää, joten nakuttelin naamakirjaan varovaisen toiveen, että jos jollakulla kelpo tamperelaisella olisi ylimääräinen lippu, niin voisin sellaisen ilomielin lunastaa...

Tamperetta kohti ajaessani alkoi yllätyksekseni tekstiviestien vaihto. Edellisvuotena Lumous Dark Marketissa tapaamani nuori myyjäneito (Minna) kertoi, että lippu saattaisi kuin saattaisi järjestyä. Jiihaa, kiljuin rebel yelliä autossa läskibasson tahdittamana kuin innosta pakahtuva pikkupoika, kun kuulin että lippu odottaa narikassa odottamassa. Naamakirja on sitten hieno keksintö, siis ihan oikeasti helvetin hieno keksintö! Ilman sitä olisi perkeleen komia setti jäänyt näkemättä. Loppumatka sujui kuin siivillä stereoiden huudattaessa Creepsville 666:n riehakkaita riffejä ja fiilistellessä tulevaa keikkaa...

Kehräsaari, tuo tuttuakin tutumpi paikka. Roudaamista, odottelua, jutustelua rentojen paikallisten alkuasukkaiden kanssa. Myyntiäkin oli, vaikka kovin vaisusti. Perinteiset Italo Zombi -rainat eivät olleet saaneet ihmisiä liikkeelle, joten en kokenut kovinkaan huonoa omatuntoa poistuessani paikalta tuntia ennen luvattua aikataulua. Piruako sitä turhanpanttina seisoskelemassa kojun takana, kun hauskempaakin puuhaa olisi tarjolla. Kamat nopeasti kasaan ja Datsunilla kohti Clubia. Mitä lähemmäksi paikkaa saavuin, sitä varmempi olin, että olen lähestymässä kohdetta. Tuntui kuin olisi siirtynyt ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin, aina viisikymmentäluvulle saakka katsellessani punatiilistä taloa kohti remuavaa ihmismassaa ja talon vierellä parkissa olevia helvetin komeita amerikanrautoja. Mielestäni Datsun olisi sopinut oikein hyvin niiden sekaan, mutta kun ei ollut tilaa niin ei ollut tilaa, dammit!!!

Taisin jättää muuten kertomatta, että vaikka olen kolunnut erilaisia metallikeikkoja läpi vuodesta 1984 alkaen, niin en ole eläessäni käynyt vielä aikaisemmin Psychobilly -keikalla. Eli nyt vietäisiin neitsyyttä. Jännitys oli hirmuinen ja tunsin itseni yleisön joukossa totaalisesti turistiksi. Asiaa ei helpottanut, että olin liikkeellä pelkästään energiajuomalinjalla. Jotain tukea ja turvaa oli sentään tarjolla. Metal brother Sorvali (Henu) oli myös kyseisellä keikalla vaimonsa kera, joten saatoimme suojata toistemme selustaa siltä varalta, että joku koettaa iskeä stilettiä kylkiluiden väliin sopivalla hetkellä.
Keuhkot pysyivät kuitenkin ehjinä ja siinä hieman sivummassa ihmisiä katsellessani jotenkin mieleeni palasivat tunnelmat vuodelta 1984 ja W.A.S.P:n keikka lepakossa. Jännitystä, odotusta ja kihelmöintiä. Jos en väärin muista, niin melkein kolmekymentä vuotta sitten muuan langanlaiha pitkätukka farkkutakissaan tunsi jotain samaa. Hän oli yhtä hämmentynyt ja jännittynyt aina siihen saakka, kunnes musiikki vyöryi saliin ja kaikki muu väistyi syrjään. Näin kävi nytkin, tosin ei vielä ensimmäisen bändin aikana (kyseessä oli joku Unkarilainen täytebändi). Vasta kun Hola Ghost astui stagelle ja täräytti ilmoille ensimmäisen kappaleen, tunsin olevani kotona. Kaikki muuttui kertaiskusta ja tuttujen kappaleiden siivittämänä oli helppo päästä salin fiilikseen mukaan. Jos et ole vielä tutustunut kyseisen bändin tuotantoon, niin suosittelen sitä lämpimästi!

Perkele mikä keikka! Jos et tiedä mistä on kyse, niin osta levy perkele!

Illan pääesiintyjä ei sitten saanutkaan kuulapäätä syttymään samalla tavoin, vaikka ei kyseisessä orkesterissa mitään vikaa ollut. Helvetin kovaa settiä ja tarttuvia biisejä. Osittain jopa tuttujakin, mutta eivät samalla tavalla kuin edellä mainitun bändin tuotanto, joten kakkoseksi jäivät. Mutta jos jotain kyseisestä laulu ja soitinyhtyeestä jäi mieleen, niin heidän todella massiivinen vokalisti, jonka koko olemus huokui "minulle ei vittuilla" -asennetta. Kaverissa oli karismaa ja jotain, mikä herättää kunnioitusta. 

    Notta Onnistunut ilta kerta kaikkiaan, joka jätti jälkeensä suuren poltteen: näitä elämyksiä on saatava lisää. Ehkäpä tässä pitää alkaa säästämään hiussiirrännäisiin, jotta saa hankittua itselleen kunnon psychobillytorttutukan - nykyisellä karvankasvulla kun moinen ei enää onnistuisi, heh!

Mad Sin ja todellista äijäenergiaa  vokalistille ei vittuilla ja jos hän katsoo
asiakseen vittuilla stagella esim Spaceballsseille, niin hän tekee sen ja
kyseinen tyttöbändi ei voi muuta kuin vinkua & vikistä...

Bändien lopetettua musisointinsa väsymys alkoi painamaan päälle, eikä auttanut kuin lähteä kotimatkalle. Kotimatka sujui järjettömän väsymyksen ja siitä seuranneiden hallusinaatioiden siivittämänä - matka Tampereelta Helsinkiin on pitkä ja yksinäinen. Valittaa ei kuitenkaan voinut ja yöski oli kotiin päästävä, sillä seuraavana päivänä pitäisi olla hyvissä ajoin varaamassa paikkaa Maikkarin suureen huutokauppaan.

Aamulla herätyskellon rämähtäessä soimaan olo oli epätodellisen kammottava. Tiedäthän, sellainen Aliens herätys. Ponkaiset ylös, haukot henkeä ja olet varma että et ole nukkunut minuuttiakaan pidempää aikaa. Tuntui siltä, kuin olisi juonut pullollisen jaloviinaa edellisenä iltana ja suuhun olisi pesiytynyt likaisen saastainen vesirotta. Toisaalta promilleita ei veressä olisi ja väsymyksen pystyy karsimaan silmistä jääkylmällä suihkulla, eli mikäs hätä tässä. Jos suihkussa ei saa sydänkohtausta, niin sitten siihen herää ja tehokkaasti.

Huutokaupasta sinänsä ei sen enempää kerrottavaa ole, kuin että 5 tuntia istumista muovijakkaralla parin tunnin yöunien jälkeen ei ole se kaikkein toivottavin olotila. Sen verran skarppina tuli kuitenkin pysyttyä, että sain ostettua itselleni ja elokuvaryhmällemme lähes kaiken sen, mitä olin sieltä lähtenyt hakemaankin:

  *Hienon ruumisarkun
  *Sairaalasänkyjä
  *Rullakollisen sairaalarekvisiittaa

  *Vanhoja TV vastaanottimia

HIntakin oli enemmän kuin kohdallaan ja kaiken tämän päälle pääsin myös mainostamaan Blood Ceremonya ja uusia tuotantojamme toimittajille, sillä ruumisarkun ostaminen keräsi huomiota ja medioiden edustajat olivat hyvin kiinnostuneita kuulemaan, mihin käyttöön moinen rekvisiitta menisi.

Samalla rahalla saimme mainosta Helsingin Sanomista, Iltasanomista sekä
YlenX:stä toimittajien kinnostuttua huutojen kohteista.

Eli vauhtia ja hyvää boogieta piisasi koko viikonlopulle. TV -shopin tädin sanoja lainaten: "Eikä tässä vielä kaikki". Kävin vielä samaisena sunnuntai iltana lyömään lukkoon ja kättä päälle Horror-Shopin tulevasta liiketilasta. Avaimet on jo tätä kirjoittaessa taskussa ja aloitamme tekemään siellä raivokkaasti remonttia, mutta se on taas ihan eri tarina...

Kuulapää menee Metropolia-teatteriin

Istun Metropolita teatterin pehmeälle penkille ja odotan valojen himmenevän - juuri muuta en osaa odottaa ja olen valmis ottamaan vastaan ennakkoluulottomasti sen, mitä on tarjolla. Viisi minuuttia tanssiteoksen alkamisen jälkeen, olen valmis ottamaan hatkat paikanpäältä, mutta jään silti paikoilleni, sillä kesken esityksen poistuminen on varsin epäkohteliasta. Näytöksen puoliväliin mennessä olen antanut "Kissaihmisiä" esitykselle uuden nimen: "Ei päätä eikä häntää", joka kuvaa esitystä varmasti paremmin, kuin sen alkuperäinen nimi.

On totta, että tanssiteos ei ole ehkä se omin taiteen muotoni, ja sen arvioiminenkaan ei ole sen takia maailman helpoin asia. Uskon kuitenkin osaavani arvioida kokonaisuutta sen perusteella, että olen nähnyt lukemattomia oopperoita, jonkin verran balettia ja jopa nykytanssia (teatterista ja elokuvista puhumattakaan). Kokemukseni mukaan kokonaisuus oli kaoottisen sirpaleinen, eikä pysynyt kasassa, vaikka näyttelijät/tanssijat pyrkivät varmasti tekemään parhaansa rooleissaan. Tämän toteamiseen ei tarvitse olla ammattilainen, ei edes genren fanaattinen ystävä. Ilman aulassa jaettua käsiohjelmaa, kukaan salissa olija ei varmasti olisi tajunnut mistä tässä kaikesta oli kyse. Tästä kertoivat monet katseenvaihdot pitkin esitystä.



Tanssijoiden taso vaihteli huomattavasti ja koska kyse ei ilmeisesti ollut ammattitanssijoista, niin tämä on anteeksi annettavaa. Jos jonkun nimen saa nostaa erityisesti esille, niin kaikkein kirkkaimmaksi tähdeksi heidän joukostaan nousi nuori tanssijatar, Evi Lemström sinisissä trikoissaan. Hänelle tanssiminen oli luontevaa ja vaivattoman oloista niissä kohtauksissa, jotka olivat hänelle (ilmeisen) omiaan. Muutoin tanssin taso oli kaikkien osalta varsin vaihtelevaa. Uskon, että kyse on suurimmaksi osaksi ohjaajan puutteellisesta kyvystä nähdä, mihin näyttelijät/tanssijat pystyvät ja mitä heistä saa irti, ei itse tanssijoissa. Tämä näkyi ennen kaikkea siinä, että suurimmaksi osaksi tanssista ei heijastunut minkäänlaista iloa ja riemua, vaan se oli selkeää puurtamista ja keskittymistä. Tanssijat joutuivat silmin nähden ponnistelemaan kuvioissaan ja kokenut ohjaaja olisi tehnyt asiat varmasti toisin havaittuaan tämän ongelman - ohjata koreografiat käytettävissä olevan "materiaalin" mukaan ja ehkäpä hieman visioistaan tinkien. Tässä on näkemykseni mukaan koko esityksen suurin puute, ohjaus joka ei yksinkertaisesti toiminut millään tasolla. Minulla oli koko ajan tunne, että esiintyjät eivät tiedä 100% mitä ovat tekemässä ja miksi. Tästä asiasta vastuu on nimenomaan ohjaajalla jos kenellä (tiedän, olen myös itse sortunut ohjaajana siihen, että oletan näyttelijöiden tajuavan mistä on kyse ja silloin mennään metsään - ryminällä!). Jos käytössä ei ole ammattilaisia, niin näyttävää jälkeä saa varmasti aikaan pudottamalla rimaa sille tasolle, että esiintyminen muodostuu luontevaksi. Nyt kokemus tuntui olevan kiusallinen sekä katsojille, että esiintyjille.

Jos puretaan esitystä vielä paloiksi (mikä on hurjan helppoa, koska esitys muodostui irtonaisista paloista), niin lopputulema on seuraava: Kokonaisuus koostuu monista erilaisista tansseista ja lauluista, jotka eivät tunnu olevan mitenkään sidoksissa toisiinsa, eikä katsoja ymmärrä hyvällä tahdollakaan niiden pointtia. Tanssit koetetaan liimata löyhästi yhteen niiden välillä kirjasta luetulla dialogilla, joka kertoo kissoista. Tämä onkin esityksen ainoa osuus, joka yleensäkin muistuttaa kissoista (jos silloin tällöin tanssin lomassa päästettyä naukaisua ei lasketa mukaan). Mieleeni hiipi vääjäämättömästi helvetin huonosti leikattu elokuva, jossa ohjaaja ei tiedä, mitä ollaan tekemässä ja leikkaaja koettaa saada materiaalista raavittua kasaan "edes jotain". Kokonaisuutta ei pystytä pelastamaan edes loistavilla yksilösuorituksilla ja lopputulemana koetetaan selittää, että kyseessä on taidetta (lause, joka antaa kaiken anteeksi). Tämän enempää en halua lyödä lyötyjä ja jotain positiivistakin esityksessä oli...

Maskeeraus toimi kohtuullisen hyvin silloin kun näyttelijät tulivat katsojien niin lähelle, että ne erottuivat. Meikit olivat tarpeeksi dramaattiset ja korostivat erinomaisen hyvin joidenkin näyttelijöiden/tanssijoiden ilmeikkyyttä. Valaistus vei ikävä kyllä terän maskeerajien ilmeisen vaivalla tekemästä työstä, mutta onneksi myös puvustuksesta, joka aiheutti koomisuudellaan jopa pieniä naurunpyrskähdyksiä. On totta, että pienellä budjetilla työskennellessä kaikesta joudutaan tinkimään, mutta asut olivat lähinnä vanhan puolalaisen painijoukkueen ylijäämävarastolta hankittuja, kuin kissamaisia ja tätä seikkaa korostavia. Ehkäpä tässä oltiin haettu esitykseen komiikkaa, mene ja tiedä - nykytansissa kaikki on mahdollista.

Mutta mutta, sitten niihin todellisiin kehuihin: Lauluosuudet olivat kertakaikkiaan upeaa kuunneltavaa. Laura Madekiven esittämät kappaleet toimivat kertakaikkisen loistavasti ja saivat aikaan tunteita, mitä itse esitys ei saanut aikaiseksi. Tuntuu kuin kaksi täysin erillistä maailmaa olisi kohdannut esiintymislavalla. Kappaleiden tunnelmallisuus pesi pois aika ajoin esityksen esittäjiä kohtaan tuntemani myötähäpeän tunteet ja niiden ansiosta jopa viihdyin pimeässä salissa. Ja huom - tämä on paljon sanottu henkilöltä, jolla on näinkin rajoittunut musiikin maku! Raipalla ollaan nyt sivallettu ja ruusujakin jaettu, saapa nähdä joutuuko sitä tämän arvion vuoksi ostamaan luotiliivit ja pysyttelemään sisällä muutaman viikon. Ainakin olin rehellinen ja kerroin mielipiteeni, vaikka tunnekin monia henkilöitä produktion takana. Toivottavasti voimme pysyä arviostani huolimatta ystävinä, sillä kukapa kaipaa epärehellisiä ystäviä ympärilleen...

Yhteenvetona: Jos menette katsomaan kyseistä esitystä, niin sulkekaa silmänne ennen kuin näytös kerkeää alkamaan. Uskon, että sen läpikahlaaminen on tällöin paljon hmmmm, mukavampaa.

Arvosanat kouluasteikolla (4-10)

Kissaihmisiä: Vältä kuin ruttoa
(Laulut: 9+)