23.5.2011

She Nazi Zombies From Hell

Pienet asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen. Antavat siihen sitä tarvittavaa sisältöä, fiiliksiä, että tekee ihan oikeita asioita oravanpyörässä juoksemisen sijaan. Eilinen oli ihan mahtava päivä – itse asiassa vähän enemmänkin kuin mahtava, kun taas pääsi taas studioon tekemään luovaa työtä kunnon tiimin kanssa. Kunpa tätä voisi tehdä työkseen, on tullut joskus aikaisemminkin todettua…

Ajatus ”Ilsa, she wolf of the SS” ja ”Zombie strippers” teeman yhdistämisestä oli muhinut jo pitkään mielessä. Jotenkin idea jalostui niin pitkälle, että sitä oli vaan pakko päästä toteuttamaan ja asiathan eivät toteudu, jos niitä ei laita toteutumaan! Mallien löytäminen ei ollut ongelma. Jostain syystä näihin outouksiin hakee nykyisin paljon enemmän ihmisiä, kuin muutama vuosi sitten. Yksi ongelma on tosin sama kuin aikaisemminkin. Monella menee pupu pöksyyn siinä vaiheessa kun pitäisi siirtyä puheen tasolta toimintaan. Näin kävi tälläkin kertaa, kun yksi malleista ei ilmaantunut paikalle, eikä edes vaivautunut ilmoittamaan asiasta. Yksi malleista perui oman osallistumisensa jo hyvissä ajoin, joten tähän kerkesi reagoimaan (malli oli entuudestaan tuttu ja rohkeudesta homma ei olisi jäänyt kiinni). Siihen en osannut kuitenkaan varautua, että uusi maskeeraajamme ei saapuisi paikalle (hänellä tosin oli hyvä selitys olemassa jälkeenpäin). Tyypillinen tilanne näissä hommissa: kusessa oltiin! Toisaalta ensiesittäyminen oharin muodossa on usein se viimeinen esittäytyminen, jos poissaoloon ei ole tarjolla kunnon selitystä - ryhmäämme ei tarvita väkeä, jotka puhuvat enemmän kuin tekevät. Näitä ollaan nähty jo liiankin kanssa;).

"Miia auttamassa virkasisartaan unoformun pienen-
tämisessä. Ilmeisesti zombie on peräisin vuodelta
1945, jolloin ei olut enää jakaa tyköistuvia asusteita"
Onneksi mukaan oli ilmoittautunut ryhmämme monitoiminainen, jonka piti alun perin toimia toisena maskeeraajana. Nyt Miia otti kokonaisvastuun maskeeraamisesta ja lupautuipa vielä itse kameran eteen yhdeksi malleista. Sillä aikaa kun ensimmäistä zombia maskeerattiin, hyppäsin itse Datsunin rattiin ja huristelin noutamaan kolmatta, viime tingassa apuun lupautunutta mallia paikalle. Kyseinen henkilö oli saapunut edellisenä yönä lomamatkalta ja käytännössä uni oli jäänyt olemattomiin. Tilanne kyllä sopi hyvin kuvauksiin, sillä zombieiden ei aina tarvitse olla kaikkein pirteimmillään. Orastavalta katastrofilta vältyttiin ja pian kameran etsimessä oli kolme kerrassaan upeaa naispaholaista eläytymässä rooleihinsa.

Kuvauksen tarkoituksena oli saada aikaan kolmen zombien potretti, josta tullaan painattamaan sopivan provosoiva t-paita, mahdollisesti jopa juliste. Valintaprosessi lopullisten kuvien suhteen ei todellakaan ollut helppo, sillä noin neljänsadan ottamani kuvan joukossa oli kymmeniä kuvia, jotka kaikki olivat niin hyvä, että niistä voisi valita minkä tahansa lopulliseen työhön. Lopulta kuitenkin muutama poseeraus nousi ylitse muiden ja pääsin aloittamaan kuvankäsittelyn.

"Shooting zombies - Susan Silver ja allekirjoittanut"
Yksi asia minua kuitenkin kummastuttaa ja tämä liittyy valitsemaani aiheeseen, sekä ihmisten ahdasmielisyyteen. Sain muutamia kyselyitä, että miksi ihmeessä zombie-kuvassa pitää olla natseja ja luoja paratkoon – aiheeseen liittyvää symboliikkaa. Et kai vaan ihannoi heitä, kuulin kauhisteluja! Hetken aikaa näiden taivastelijoiden kanssa keskustelleena, kävi selväksi, että he eivät ole edes tietoisia, että natsit sekä zombiet liittyvät hyvinkin yhteen ja kyseessä on jopa kauhuelokuvagenren alalaji. Lisäksi kyseessä on tietynlainen estetiikka, jota joidenkin ihmisten saattaa olla vaikea tajuta, joillekin jopa fetissi. Ja tietenkin yksi tärkeimmistä pointeista - ihmisten provosoiminen on yksinkertaisesti hauskaa!



Jos oikein koetan ymmärtää näiden tiukkapipojen ajatuksenjuoksua, niin heidän mukaansa ihannoin myös kaikkia muita, karmiviakin aiheita, mitä esim Horror-Shopin paidoissa löytyy. Olen kai heidän mielestään aikamoinen ihmishirviö, jota tulee välttää kaikin mahdollisin keinoin?

No, ajatelkoot mitä ajattelevat – loppujen lopuksi heidän mielipiteillään ei ole minulle paskaakaan merkitystä. Voisin jopa siteerata Nekromantixin kappaletta seuraavasti: “No matter what they say, I do what I like and I do it my way”