RÄSSIÄ PERKELE!

Tämä on petollista, suorastaan vaarallista. Kevät tulee ja sitä pitäisi saada kiloja kuriin, mutta millä helvetillä se onnistuu kun toinen toistaan rankempia Thrash Metal –bändejä hyökkää kulman takaa ja heidän musiikkinsa saa aikaan sen, että tulee helvetillinen jano – eikä suinkaan palautusjuomiin, jos ei tasoittavia lasketa…

Henkilökohtaisesti olen taas löytänyt rässin uudestaan yli kymmenen vuoden  tauon jälkeen. Saattaa olla pidempikin aika kun moista tuli aktiivikuunneltua. Kaikki lähti lihalaatikollisesta vinyylilevyjä, jotka päätyivät vaihtokaupan myötä levyhyllyyni ja siinä se sitten oli. Kahdeksankymmentäluvun lopun kulta-aika taas kerran levylautasella aiheuttamassa naapureille hermoromahduksia. Kun niitä klassikkoja oli pyöritellyt aikansa, aukenivat korvat uudellekin aallolle tätä hilseen pölistys meininkiä. Kun innostus kasvoi, niin TUSKAssa Lost Society tarjoili kuin kohtalon johdatuksena sellaista vauhkoilua, että Stonen veteraanit näyttivät heidän shownsa jälkeen vahakabinetista nostetuilta soittoautomaateilta, joilla liikkuivat vain ranteet ja leuat. Eikä se rässiteurastus jäänyt siihen, sillä tämän alan hemmoja ja hemmottaria hemmoteltiin vielä urakalla samoissa bakkanaaleissa huipentuen Tankardiin, joka näytti että ei sen kaiken tarvitse olla niin helvetin vakavaa. Rässi on vähän niin kuin metallimaailman PsychoBillyä. Sanoitukset ovat karuja, mutta ne voidaan laulaa hymyssä suin bisseä kiskoen (no okei, onhan niitä vakaviakin bändejä).

Lost Societyn keikan nähtyäni koetin kuunnella poikain tuotantoa levyltä, mutta ei helvetti. Se ei vaan toiminut. Se mikä toimii lavalla, ei aina toimi kotona kuunneltuna ja tämä oli siitä kouluesimerkki. Sen sijaan Ranger toimii – jumalauta että se toimiikin. Joku koiranleuka sanoi, että Ranger on retromusiikkia, mutta mitä sitten. Jos se on sitä, niin se on helvetin hyvää sellaista! Jos musiikki saa aikaan sen, että rupeaa hymyilyttämään, jalka hakkaamaan rytmiä ja tekee mieli olutta, niin se ei voi olla väärin! Ranger oli loppumetreillä se orkesteri joka antoi allekirjoittaneelle potkua tutustua laajemminkin Suomi Thrash Metallin uudelleen tulemiseen ja kuuntelemaan sitä muutakin kuin ammatillisessa mielessä.

Menisi liikaa aikaa ja rivejä (ja tulisi niin pitkä teksti jota kukaan ei jaksaisi lukea) jos alkaisin listaamaan kaikkia keikkakokemuksia tämän ”heräämisen” jälkeen, joten otan esimerkiksi tämän viimeisimmän. Parhaat yllätykset tulevat silloin kun niitä vähiten odottaa ja näin kävi nytkin, eli viime perjantain Barathrumin keikalla. Lähdin paikalle puhtaasti illan päesiintyjän vuoksi ja tunnustan, että en edes välittänyt selvittää mikä on miehiään lämmittelybändi, joka kutsui itseään nimellä MY FUNERAL. Ajattelin että siellä on nyt lauteilla joku B –luokan täytebändi, mutta kuinka väärässä sitä olikaan - onneksi! Jo soundcheckistä lähtien tuli selväksi, että tuo Teenage Mutant Ninja Turtles lippis päässä johdettu orkesteri olisi ihan vitun kova ja eipä se lämmittely harhaan johtanut! Nyt oli meinaan sellainen tukkameri käynnissä että oksat pois ja ja… Joskus ei vaan löydä sanoja. Olin aivan myyty! Ja lisäksi homma toimii levyltä kuunneltunakin, mikä ei aina ole ihan itsestään selvyys kuten moni teistä tietää. Monet livebändit toimivat livenä, toiset pelkästään levyllä. Siksi on ilo löytää pumppuja, joilla kumpikin puoli pelaa.

No, ei tästä sen enempää. Kesä tulee, aurinko alkaa paistamaan (hyi helvetti!) ja moni (poseri) vaihtaa talven synkistelyjen jälkeen soittimiinsa enemmän kaljankilistelymetallia, kuin niitä vuonojen pohjista ponnistavia hyisiä tuhoveisuja. Jos kuulut tähän joukkoon, joka kaivaa kesän kynnyksellä rässiliivit kaapista, niin anna kotimaiselle rässille myös tilaisuus, vaikka ne klassikot helvetin hyvä ovatkin. Aloita vaikka My Funeralista!

Ja loppuun maksettu mainos - luonnollisesti kotimaista rässiä saa Horror-Shopista, myös My Funeralia ;)

LAST DAY IN HEAVEN

Viime perjantaina  PRKL Clubin stagelle kiipesi legendaarinen Barathrum, bändi joka herättää keskustelua ja tunteita. Barathrum on legendaarinen kahdessa mielessä – ja tämä nyt kaikella ystävyydellä bändiä kohtaan, sillä pidän todellakin heidän musiikistaan ja Demonoksen iskujoukoista, jotka olen tässä viime vuosien aikana oppinut tuntemaan.

Ensinnäkin Barathrum on legendaarinen siinä mielessä, että he ovat olleet, ja ovat edelleen musiikkinsa puolesta Suomi Black Metallin kulmakiviä vaikka kuka sanoisi mitä. Helvetin kovia levyjä kerta toisensa jälkeen julkaissut bändi on musiikilliselta anniltaan kylmää terästä keuhkoihin ja tuhoavaa liekkimerta tärykalvoille. Eipä taida tällä bändillä huonoja levyjä olla…

Se toinen puoli, mikä on nostanut bändin legendaariseksi onkin sitten se surullisempi puoli. Näin heidät ensimmäistä kertaa TUSKAssa josku 2000-luvun alussa pienessä teltassa ja keikka oli vähän helvetin kova! Olin kuunnellut bändiä ties kuinka kauan levyjen muodossa, mutta tuo keikka niittasi bändin suosikeihini kun heidät livenä vihdoin viimein näin. Ehkäpä olin hiukan myöhäisherännäinen monien muiden rinnalla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vieläkin muistaa Demonos Sovan räävittömät spiikit jyväskyläläisen turvamiehen tai jonkun vastaavan solvaamisesta, kastraatiosta, jälkikasvun tuhoamisesta ja ties mistä. Ennen kaikkea muistan raivokkaan setin, jonka jälkeen oli takki tyhjä kun vihdoin viimein pikkuteltasta aurinkoon poistui!

Kokemani TUSKAn keikka ei ollut surullinen – kaukana siitä, mutta kamalaa katsottavaa oli se helvetin alamäki joka oli alkamassa. Aikakausi, joka kulminoitui keikkoihin, joista ei olisi halunnut lukea/kuulla. Olisin voinut jättää väliin jopa Keravalla soitetun keikan, jota lähdin pitkästä aikaa katsomaan siinä toivossa, että bändi olisi taas löytänyt itsensä.
Bändiä ei pitkään aikaan tunnettu keskusteluissa tappavan tarkasta soittotaidoistaan livenä tai lava -showstaan, joka muistettaisiin vuosien ajan positiivisessa hengessä. Bändi tuli monella muulla tapaa sitäkin tunnetummaksi. Mielestäni tähän aiheeseen ei kannata mennä sen syvemmin. Luulenpa että jokaisella on oma näkemyksensä tuosta kaudesta, joka jollain tavalla päättyi Kaaos Zinenkin arvostelemaan PRKL Clubin keikkaan. Turha sitä paskaa on enempää kaivella jos bändi on itse onnistunut sieltä mudista ulos kaivautumaan. Pääasia on se, että he ovat saaneet jo suurimmaksi osaksi karistettua loan viitoiltaan ja keikoille saapuu enemmän ja enemmän väkeä – ja nimenomaan katsomaan kovaa keikkaa, eivät sirkusta. Barathrum elää ilmiselvästi uutta tulemistaan ja on löytänyt suunnan, joka on todellakin ylöspäin – helvetin hienoa!

(Photo by Mervi Tikkanen)

Uudelleen julkaisujen myötä, joista varsinkin INFERNAL on niin kova kulttuuriteko, on saatu voimaa ja intoa niin, että se näkyy keikoilla. Kyseinen Vinyyli pyörii ainakin allekirjoittaneen levysoittimessa kerta toisensa jälkeen ja saattaapa kyseessä olla jopa orkesterin paras kiekko! Näiden uusintajulkaisuiden myötä on bändi saanut ihan uusiakin faneja – ainakin näin levykauppiaan näkövinkkelistä.
Tuotantoa on ollut helvetin hieno suositella niille henkilöille, joille bändi on jäänyt vieraaksi viime vuosien maineensa vuoksi. Ja kun saa palautetta, että nämähän ovat hiton kovia, voi itsekin hymyillä leveästi. Sen lisäksi että myyn enemmän kuin mielelläni bändin tuotantoa, voin ylpeänä todeta että olen myös saanut painaa pieneltä osin peukalon jäljen bändin historiaan promokuvien muodossa – eihän se paljoa ole, mutta jos on pitänyt bändistä vähän helvetin kauan ja arvostaa sitä, niin silloin sillä on enemmän arvoa kuin jonkun muun bändin kuvaamisessa, joka ei ehkä ole niin merkittävä itselleni. Vaikea selittää…

HAIL BARATHRUM!

HOWLS of WINTER II

Torstai aamu 12.2.2015 Olo on kuin piiskatulla kuormajuhdalla konsanaan. Selässä rinkka ja kummassakin kädessä helvetin suuri matkalaukku täyteen poljettuna T-paitoja, huppareita ja pinssejä. Tässä sitä nyt ollaan, matkalla ihan ensimmäiselle ulkomaankeikalle kera Horror-Shopin.

Torstai ilta 12.2.2015 Taksikuski kaartaa pimeälle sivukujalle. Vilkaisen taustapeilin kautta gruusialaisen näköistä sänkinaamaa ja mietin, että näkeeköhän minussa potentiaalisen ryöstettävän. Olen varma, että pian nurkan takana odottaa liuta vuoristorosvon näköisiä karpaaseja anestesiakarttujen kera, joten kiristän vaihvihkaa maihareiden nauhat takapenkillä. Ilmaiseksi en perkele luovuta, vien ainakin muutaman mukanani! Pian kuitenkin havaitsen nuhjuisen tiilitalon seinällä valaisemattoman mainoskyltin, joka kertoo, että olemme sittenkin ihan oikeassa osoitteessa. Huokaisen helpotuksesta ja maksan kuskille matkasta.

Seison hetken aikaa tihkusateessa ja katselen ympärilleni. Mihin helvettiin sitä on taas tullut päänsä tungettua. No, täällä ollaan ja hoidetaan homma kunnialla. Alan raahaamaan tavaroita ylös portaita, jotka ovat vähän perkeleen kapeat ja jyrkät. Uskon että ne karsivat liian humalaiset asiakkaat ravintolasta ihan luonnostaan ja myöhemmin saan kuulla, että ravintolan takaa olisi ollut huomattavasti helpompi roudata kamat sisään...

Ihmisiä alkaa virtaamaan sisään ja bändit nousevat stagelle vuorollaan. Joku on joskus sanonut, että Viron metalliskene on kuihtunut ja siellä käy vain kourallinen väkeä keikoilla – voi kuinka väärässä hän olikaan. Väkeä on paikalla melko mukavasti ja kaikki rokkaa erinomaisen hyvin. Olut on halpaa, keikkatila toimii kuin moderni teurastamo, tukkameren raivotessa luusahan kirkunan tahdittamana. Kauppakin käy mukavasti ja pääsen omilleni jo ensimmäisen illan aikana. Hyvä fiilis valtaa alaa ja kun autoakaan ei tarvitse ajaa, sallin itselleni muutaman kylmän huurteisen. Vaikka jo ensimmäiset bändit olivat varsin perseelle potkivia, niin tajunnan räjäyttää illan päätteeksi INQUISITION, jonka setti ei jätä kenellekään epäselvää siitä, kuka on festivaalin pääesiintyjä! Harmittelen, että heillä ei ole enää LP levyjä myynnissä, mutta ostan sen sijaan T-paidan, koska haluan itselleni jonkun muiston tuolta keikalta. Harmittavan usein kun bändillä olisi tilaisuus tehdä helvetin hyvää myyntiä, ei sitä myytävää sitten olekaan mukana. No, tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus ja siihen pitää vaan tottua. Kuuluu ehkä UG kulttuuriin että levyjä ei ole niin helposti saatavilla?

Perjantai 13.2.2015 Sade hakkaa hotellihuoneen ikkunaan. Herään hyvissä ajoin ennen kellon soittoa ja suihkun kautta siirryn käytävään odottamaan hissiä. En odota aamiaiselta juuri mitään, sillä hotellihuone ei anna siihen ennakko-odotuksia. Homeelta haiseva laivanhytin irvikuva kelpaa juuri ja juuri nukkumiseen, mutta ei siellä varsinaisesti voi sanoa viihtyvänsä hereillä. Hintaansa nähden se on kuitenkin erinomainen ja hyvä veto festivaali organisaatiolta. Silkkikalsarit voivat tarvittaessa hankkia kalliimmankin majoituksen, mutta tähän elämään karaistuneille jo katto pään päällä on plussaa. Aamiainen sen sijaan yllättää positiivisesti, jollei keitettyjä pekoneita lasketa mukaan. Hyvin ravittuna siirryn takaisin huoneeseeni pystysuunnassa kolistelevalla metallisella ruumisarkulla ja sen jälkeen näkisin pitkästä aikaa Tallinnaan muuttaneen ystäväni, joka sai tarpeekseen Suomen verotuksesta ja siitä, kuinka valtiomme koettelee pienyrittäjiä. Itseasiassa kun siellä katselee ympärilleen, niin ilmapiiri ei ole lähellekään niin masentunut ja alakuloinen kun hieman pohjoisessa pääkaupungissamme. Lisäksi on helppo uskoa tarinat Viron yrittäjämyönteisyydestä istuessani hänen mersuunsa suunnatessamme kohti lounaspaikkaa.

Perjantai ilta starttaa Tapperissa ja tällä kertaa en valmistaudu kahakkaan taksikuskin kanssa, joka kurvaa jo tutuksi tulleelle alueelle. Odotukset ovat ensimmäisen illan jälkeen pirun kovat. Nyt tehdään massia ja saatanpa riipaista pienet kännitkin siinä sivussa. Kun autoa ei edelleenkään tarvitse ajaa eikä kamoja roudata pois paikalta, niin olosuhteet ovat siihen kerrassaan otolliset. No, aina ei mene niin kuin elokuvissa ja ne massit jäävät tekemättä, sillä paikalle ei saavu yhtä paljon väkeä kuin edellisenä iltana. Tai sitten ne perkeleet katsovat keikkoja eivätkä saavu ostoksille. Päätän keskittyä enemmän bänditarjontaan ja se ei ole lainkaan huonompi veto.

Illan kovin bändi on ehdottomasti INFERNO (CZ) jonka musiikkia tukee huolella rakenneltu lavarekvisiitta. Jylhän upea Black Metal täyttää tajunnan kynttilöiden luodessa saatanallista kajoa usvan keskeltä ja näinä hetkinä tuntee sen, miksi tämä musiikki laji on enemmän kuin musiikkia. Tälläisenä hetkenä on helppo unohtaa se, että on saapunut edustamaan puotiaan toiseen maahan ja sitä vain katoaa tuohon maailmaan.

 

Sataa. Öinen teollisuusalue. Ei valoja missään. Olen nähnyt tämän kaltaisen elokuvakohtauksen aikaisemmin katsottuani ”Hostel” elokuvat. Tuntia aikaisemmin olin saanut ryppyisen käsin kirjoitetun paperilapun paikalliselta Black Metalistilta. Lapussa luki vain osoite ja sain kehoituksen saapua paikalle yksin. En saisi paljastaa osoitetta kenellekään. Humalatilasta huolimatta minulla on kuitenkin sen verran itsesuojeluvaistoa, että päätin ottaa muutaman Hyvinkään vahvistuksen mukaan, sillä jos joku koettaisi riipiä minulta yön pimeydessä ruosteisella kirurginveitsellä munuaiset kehosta, meitä olisi useampi karpaasi tappelemassa vastaan. Seisomme pimeydessä, romahtamaisillaan olevien rakennusten välissä kuin orvot pirut. Mielessä käy, että entäpä jos ottaisimme taksin ja lähtisimme hotellille, mutta eipä siellä suunnalla paljon takseja tunnu liikkuvan. Kyytimme valokeilojen kadotessa pimeyteen on paikan ainoa valo pieni kynttilä, joka lepattaa muutaman sadan metrin päässä ruosteisen oven edessä. Suuntaamme kulkumme kohti liekkiä ja enempää en voi kertoa tästä seikkailusta, sillä siihen minulla ei ole lupaa...

Lauantai 14.2.2015 Ai saatana mikä olo! Hotellihuoneen seinät lähestyvät joka suunnalta ja pelkään niiden jauhavan minut pahanhajuiseksi hikiseksi luunsirpaleiden ja jauhelihan murskaksi. Huono olo on sanoinkuvaamaton ja pian pelkään, että ne seinät eivät teekkään minusta selvää ja jään henkiin. Aamiaisen jälkeen vajoan takaisin armahtavaan uneen, joka kuitenkin riepottelee painajaisesta toiseen. Aika ei anna armoa ja kello kulkee vääjäämättä eteenpäin ja pian Tapper avaa taas ovensa. Suolainen ruoka ja kylmä olut virvoittavat kuitenkin pian ruumiin, vaikka sielu on vielä jossain edellisen yön pyörteissä. Ruumista kalvava paha olo kuitenkin väistyy pian ja olen taas vauhdissa pöytäni takana. Tänään tuntuu taas siltä että väkeä on enemmän liikenteessä ja edellisenä päivänä tyrehtynyt kaupankäynti ottaa tuulta alleen. Vesilinjalla on hyvä olla ja käyn vähän väliä vilkuilemassa keikkoja. Itse asiassa kojulla on turha päivystää keikkojen aikana, sillä ihmiset siirtyvät jouheasti poissa ravintolan tiloista lavan eteen.

Hymyilen itsekseni. Tätä parempaa työtä ei vaan voi olla. Joskus voi heittää totaalivapaalle, näkee toinen toistaan parempia keikkoja ja samalla tapaa uusia ja vanhoja ystäviä – vielä jonain päivänä kun pystyn maksamaan itselleni säädyllistä palkkaa, tämä hipoo täydellisyyttä. Nyt taistellaan nälkäkuoleman partaalla, mutta vielä jonain päivänä tämä kannattaa. Jos en uskoisi tähän, niin taistelun voisi saman tien lopettaa. Toisaalta tässä on nyt koko omaisuus kiinni ja mitään muutakaan tuskin on tarjolla, niin muuta vaihtoehtoa ei ole. Tämä taistelu käydään viimeiseen mieheen…

Sunnuntai 15.2.2015 Laiva keinuu aalloilla ja kammottavalla äänellä raakkuva klowni saa aikaan enemmän kauhun väreitä kuin naurun tyrskähdyksiä. Istun Antagonist Zeron hemmojen kanssa laivan keulabaarissa ja homma karkailee hysterian puolelle. Porvoon MetalliKreivi Ben painaa päänsä hartioiden väliin, sillä ilmeisesti hänellä on joku tuttu pöytämme lähistöllä ja tämä maailman stageja kierrellyt herrasmies pelkää heidän kuulevan äänekkään keskustelumme. Juttujen taso on kyllä sitä luokkaa, että itsekin saattaisin hiljentää volyymia jos joku ns. normaalimpi ihminen tuttavapiiristä istuisi huutoetäisyyden päässä.

Väsymys painaa hartiat kasaan. Pitkä viikonloppu Tallinnassa on takana ja olen hyvillä fiiliksillä. Reissu oli mahtavan onnistunut ja festivaalit ylittivät odotukset. Rikastumaan ei päässyt, mutta plussan puolelle sentään päästiin. Lisäksi tämä keikka antoi uskoa siihen, että jatkossakin kannattaa suunnata katseensa yli rajojen, kun miettii mahdollisuuksia osallistua työn puolesta festareille. Paljon hyviä kontakteja, uusia ystäviä, monta livesettiä rikkaampana raahaan matkalaukkuni ja lainarinkan satamaan, jossa tuttu Satanic Panzerwagen jo odotteleekin parkissa…

Kuvien 3&4 copyright Marko Kivimäe - kiitos!