Mitä ajattelen ns. "päivätyöstäni" ja missä yleensäkin olen töissä, kuulen välillä kysyttävän? Tämä kysymys johtuu siitä, että välillä raivoan suureen ääneen sitä, että maanantai toisensa jälkeen, vastentahtoisesti pudottaudun osaksi suurta koneistoa, mitä myös korporaatioksi kutsutaan. Tämän teen vain ja ainoastaan siksi, että saan elätettyä perheeni, maksettua asuntolainan, sekä rahoitettua taideprojektit sekä elokuvani... Itseasiassa en kerro ihmisille mitä teen päivätyökseni, koska se ei ole merkityksellistä. Olen elokuvaohjaaja ja taiteilija, kaikki muu rahan ansaitsemiseen liittyvä tähtää tärkeämpiin tavoitteisiin, joten sillä ei ole merkitystä.
Kuulostaa aika ristiriitaiselta. Jos työ ahdistaa noin helvetisti, niin miksi et sitten vain yksinkertaisesti lopeta sen tekemistä? Noh, vastaus löytyi jo edellä mainitusta kappaleesta. Jos en olisi taloudellisesti riippuvainen ICT -maailman lihamyllystä, joka imee ihmisiä sisäänsä ja sylkee koneistonsa uumenista loppuun palaneita ihmisraunioita, niin en tekisi niitä hommia päivääkään. Teen sen vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Näin on ollut jo viimeiset 8 vuotta. Entä mitä järkeä työnantajan on pitää tälläistä henkilöä (rustoa hammasrattaissa) palveluksessaan? Vastaus on, että kyseessä on kuitenkin symbioosi, josta molemmat hyötyvät. Tuon työnantajalleni hänen haluamansa summan rahaa kuukaudessa ja he antavat tätä summaa vasten vastikkeen, jota myös palkaksi kutsutaan. Siinä sivussa asiakkaani saavat loistavaa palvelua, sillä se kuuluu osana tähän peliin.
Tavallaan voisin kutsua itseäni myyntityössä palkkasoturiksi. Ammun heidän puolestaan, ketkä siitä eniten maksavat. Loppupeleissä en välitä työnantajani ihanteista, eivätkä yrityksen arvot saa minua kiljumaan riemusta - ne eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua. Toki annan asiakkailleni parasta mahdollista palvelua ja suoritan työni niin, että siitä minulle kannattaa maksaa, mutta en saa orgastista nautintoa, jos yrityksen pörssiarvo nousee pilviin tai se voittaa avardeja. Ainakin olen rehellinen itselleni ja siinä sivussa muille. En jaksa politikoida tässä asiassa ja kuka hyvänsä onkaan esimiehenäni, niin myös hän tietää tämän. Paraatisotilaat ovat sitten erikseen. Taistelujen jälkeen he ottavat mielellään vastaan kunniamerkkejä ja ylennyksiä ja heitä motivoivat erilaiset asiat. He puhuvat yrityksestä missä ovat töissä, kuin se olisi maailman hienoin asia. Palkasta viis, kunhan rinnuksissa kiiltää mitalleja ja kansa hurraa. Tuossa vaiheessa siirryn itse mieluummin taka-alalle ja nostan palkkioni pankista. Minulle riittää, että perusasiat ovat kunnossa ja työkalut oikeat.
Toisinaan valtiot haluavat palkkasotureistaan eroon, kun tilanteet rauhoittuvat ja heidän käyttönsä ei ole enää edullista. Pois potkaiseminen ei ole aina paras ratkaisu, sillä nämä kyseiset taistelijat tuntevat heidän linnoituksiensa puolustusmekanismit, joukkojen vahvuudet sekä heikkoudet ja eivät epäröi käyttää niitä hyväkseen, jos heitä on kohdeltu kaltoin. Yleensä helpoin tapa onkin ostaa heille lomalento, antaa tarpeeksi rahaa taskuun ja toivoa, että he kuolevat alkoholiin jollain kaukaisella saarella, eivätkä siirry esimerkiksi vihollisen palvelukseen. Mutta toisaalta, miksi hankkiutua eroon kokeneista taistelijoista, joista voi olla hyötyä jatkossakin hankalissa paikoissa, siksipä monet organisaatiot ovat täynnä vanhoja palkkasotureita, jotka pelastavat nuorempia kollegoitaan pulasta aina sopivan paikan tullen...
Sen lisäksi, että myyntityö muistuttaa paljon sotatannerta, niin se on reunustettu upeilla esiripuilla ja mahtipontisilla lavasteilla. Onko kyse siis kuitenkin teatterista taistelujen sijaan? varmasti sekä että. Myyntityö itsessään on jatkuvaa sotaa, mutta maanantai aamujen myyntipalaverit ovat pääsääntöisesti absurdia teatteria. Näytelmää, jossa johto on innostavinaan ja alaiset innostuvinaan. Imen sieltä sen kaiken hyödyllisen tiedon, joka työssäni on ehdottomasti välttämätöntä ja muu on yhtä hauskaa seurattavaa, kuin Pohjois-Korealainen baletti, joka saa ihmiset hulaantumaan kommunismista ja johtajien ylimaallisuudesta (ainakin näin kyseisen diktatuurin johtohahmot uskovat/haluavat uskoa). Jotenkin tuntuu, että pystyn näkemään sen näytelmän läpi. Tai että olen nähnyt kyseisen kappaleen jo niin monena variaationa, että hereillä pysyminen loppuratkaisuun saakka tuntuu mahdottomalta. Ajatus lähtee harhailemaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun puolueen asettama pääosan esittäjä maalaa sanallisia visioita nousevista luvuista ja kasvun mahdollisuuksista oopperamaisin elkein, mietin jo seuraavan elokuvaproduktion käynnistämistä ja tuotannollisia asioita... Kaappikello tikittää, parta kasvaa ja tilanne alkaa muistuttamaan huonosti dubattua italialaista lännenelokuvaa, jossa huulisynkka ei kohtaa. Viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen, sama näytelmä toistuu ja ainoastaan laulujen sanat saavat uusia variaatioita - ja katso, huomenna on taas maanantai!
Entä mikä pitää minut hengissä tuossa maailmassa, joka ei ilmiselvästi ole minua varten? Miksi olen jaksanut olla mukana siinä 15 pitkää vuotta? Täytyy tunnustaa, että aluksi tuo teatteri sai minutkin mukaansa. Häikäistyin valoista, aplodeista ja arvosteluista. Halusin enemmän, halusin lisää. Olin paraatisotilas, näytelmän tähti. Piti olla komea auto, pelata golffia (oikeasti ihan vitun turha peli) ja hankkia puvut muualta kuin Dresmanilta. Oli matkoja ja uusia vempeleitä, mutta luojan kiitos en kuitenkaan koskaan alkanut pelaamaan sulkapalloa! Se maailma sai otteeseensa, mutta onneksi vain hyvin lyhyeksi aikaa. Kun se kuori rapistui pois, jäljellä oli vain irvokkaita luurankoja turhanpäiväisine keskusteluineen ja rietasta ahneutta. Jos siihen maailmaan aikoi jäädä, niin sen mukana piti osata pelata ja pitää osata edelleenkin. Pitää osata pysyä siitä riittävän kaukana antamatta sille sieluaan, tai liikaa aikaa (joka johtaisi niin ikään myöhemmin sielun menetykseen). Yksi syy, miksi moista jaksaa edelleen, ovat tietysti työtoverit (palkan lisäksi). Suurin osa heistä kun on loistavia persoonia, joilla on oikeasti muutakin elämää, kuin työelämää ja joiden elämänarvonsa ja itsensä arvostaminen tulee muualta, kuin korporaation asettamista ammatillisista arvoista. Näiden henkilöiden kanssa keskustellessaan pysyy terve kapina hengissä ja toivo paremmasta huomisesta. On siis ilo huomata, että kaikkien päänahan alle ei ole vielä asennettu firman mikrosirua, joka helpottaa "oikein" ajattelemista.
Entä jos saisin päättää mitä tekisin, jos minulla olisi siihen mahdollisuus. Vastaus on helppo! Ohjaisin ja tuottaisin elokuvia. Maalaisin, kirjoittaisin, nakuttelisin tatuointeja ja viettäisin paljon enemmän aikaa perheeni kanssa... Toisaalta, eihän tuo yhtälö kuulosta lainkaan mahdottomalta! Elintaso saattaisi hetkeksi pudota ja elokuvien budjetit pienentyä, mutta teoreettisesti tuo kaikki saattaisi olla mahdollista. Pitäisiköhän asian eteen tehdä jotain?!? Hmmm, tätähän täytyy alkaa harkitsemaan jo vakavasti, mutta siihen saakka ei muuta kuin nukkumaan, jota pääsee taas aamulla myyntipalaveriin ja olemaan tehokas myyntirotta!
Kuulostaa aika ristiriitaiselta. Jos työ ahdistaa noin helvetisti, niin miksi et sitten vain yksinkertaisesti lopeta sen tekemistä? Noh, vastaus löytyi jo edellä mainitusta kappaleesta. Jos en olisi taloudellisesti riippuvainen ICT -maailman lihamyllystä, joka imee ihmisiä sisäänsä ja sylkee koneistonsa uumenista loppuun palaneita ihmisraunioita, niin en tekisi niitä hommia päivääkään. Teen sen vain ja ainoastaan rahan vuoksi. Näin on ollut jo viimeiset 8 vuotta. Entä mitä järkeä työnantajan on pitää tälläistä henkilöä (rustoa hammasrattaissa) palveluksessaan? Vastaus on, että kyseessä on kuitenkin symbioosi, josta molemmat hyötyvät. Tuon työnantajalleni hänen haluamansa summan rahaa kuukaudessa ja he antavat tätä summaa vasten vastikkeen, jota myös palkaksi kutsutaan. Siinä sivussa asiakkaani saavat loistavaa palvelua, sillä se kuuluu osana tähän peliin.
Tavallaan voisin kutsua itseäni myyntityössä palkkasoturiksi. Ammun heidän puolestaan, ketkä siitä eniten maksavat. Loppupeleissä en välitä työnantajani ihanteista, eivätkä yrityksen arvot saa minua kiljumaan riemusta - ne eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua. Toki annan asiakkailleni parasta mahdollista palvelua ja suoritan työni niin, että siitä minulle kannattaa maksaa, mutta en saa orgastista nautintoa, jos yrityksen pörssiarvo nousee pilviin tai se voittaa avardeja. Ainakin olen rehellinen itselleni ja siinä sivussa muille. En jaksa politikoida tässä asiassa ja kuka hyvänsä onkaan esimiehenäni, niin myös hän tietää tämän. Paraatisotilaat ovat sitten erikseen. Taistelujen jälkeen he ottavat mielellään vastaan kunniamerkkejä ja ylennyksiä ja heitä motivoivat erilaiset asiat. He puhuvat yrityksestä missä ovat töissä, kuin se olisi maailman hienoin asia. Palkasta viis, kunhan rinnuksissa kiiltää mitalleja ja kansa hurraa. Tuossa vaiheessa siirryn itse mieluummin taka-alalle ja nostan palkkioni pankista. Minulle riittää, että perusasiat ovat kunnossa ja työkalut oikeat.
Toisinaan valtiot haluavat palkkasotureistaan eroon, kun tilanteet rauhoittuvat ja heidän käyttönsä ei ole enää edullista. Pois potkaiseminen ei ole aina paras ratkaisu, sillä nämä kyseiset taistelijat tuntevat heidän linnoituksiensa puolustusmekanismit, joukkojen vahvuudet sekä heikkoudet ja eivät epäröi käyttää niitä hyväkseen, jos heitä on kohdeltu kaltoin. Yleensä helpoin tapa onkin ostaa heille lomalento, antaa tarpeeksi rahaa taskuun ja toivoa, että he kuolevat alkoholiin jollain kaukaisella saarella, eivätkä siirry esimerkiksi vihollisen palvelukseen. Mutta toisaalta, miksi hankkiutua eroon kokeneista taistelijoista, joista voi olla hyötyä jatkossakin hankalissa paikoissa, siksipä monet organisaatiot ovat täynnä vanhoja palkkasotureita, jotka pelastavat nuorempia kollegoitaan pulasta aina sopivan paikan tullen...
Sen lisäksi, että myyntityö muistuttaa paljon sotatannerta, niin se on reunustettu upeilla esiripuilla ja mahtipontisilla lavasteilla. Onko kyse siis kuitenkin teatterista taistelujen sijaan? varmasti sekä että. Myyntityö itsessään on jatkuvaa sotaa, mutta maanantai aamujen myyntipalaverit ovat pääsääntöisesti absurdia teatteria. Näytelmää, jossa johto on innostavinaan ja alaiset innostuvinaan. Imen sieltä sen kaiken hyödyllisen tiedon, joka työssäni on ehdottomasti välttämätöntä ja muu on yhtä hauskaa seurattavaa, kuin Pohjois-Korealainen baletti, joka saa ihmiset hulaantumaan kommunismista ja johtajien ylimaallisuudesta (ainakin näin kyseisen diktatuurin johtohahmot uskovat/haluavat uskoa). Jotenkin tuntuu, että pystyn näkemään sen näytelmän läpi. Tai että olen nähnyt kyseisen kappaleen jo niin monena variaationa, että hereillä pysyminen loppuratkaisuun saakka tuntuu mahdottomalta. Ajatus lähtee harhailemaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun puolueen asettama pääosan esittäjä maalaa sanallisia visioita nousevista luvuista ja kasvun mahdollisuuksista oopperamaisin elkein, mietin jo seuraavan elokuvaproduktion käynnistämistä ja tuotannollisia asioita... Kaappikello tikittää, parta kasvaa ja tilanne alkaa muistuttamaan huonosti dubattua italialaista lännenelokuvaa, jossa huulisynkka ei kohtaa. Viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen, sama näytelmä toistuu ja ainoastaan laulujen sanat saavat uusia variaatioita - ja katso, huomenna on taas maanantai!
Entä mikä pitää minut hengissä tuossa maailmassa, joka ei ilmiselvästi ole minua varten? Miksi olen jaksanut olla mukana siinä 15 pitkää vuotta? Täytyy tunnustaa, että aluksi tuo teatteri sai minutkin mukaansa. Häikäistyin valoista, aplodeista ja arvosteluista. Halusin enemmän, halusin lisää. Olin paraatisotilas, näytelmän tähti. Piti olla komea auto, pelata golffia (oikeasti ihan vitun turha peli) ja hankkia puvut muualta kuin Dresmanilta. Oli matkoja ja uusia vempeleitä, mutta luojan kiitos en kuitenkaan koskaan alkanut pelaamaan sulkapalloa! Se maailma sai otteeseensa, mutta onneksi vain hyvin lyhyeksi aikaa. Kun se kuori rapistui pois, jäljellä oli vain irvokkaita luurankoja turhanpäiväisine keskusteluineen ja rietasta ahneutta. Jos siihen maailmaan aikoi jäädä, niin sen mukana piti osata pelata ja pitää osata edelleenkin. Pitää osata pysyä siitä riittävän kaukana antamatta sille sieluaan, tai liikaa aikaa (joka johtaisi niin ikään myöhemmin sielun menetykseen). Yksi syy, miksi moista jaksaa edelleen, ovat tietysti työtoverit (palkan lisäksi). Suurin osa heistä kun on loistavia persoonia, joilla on oikeasti muutakin elämää, kuin työelämää ja joiden elämänarvonsa ja itsensä arvostaminen tulee muualta, kuin korporaation asettamista ammatillisista arvoista. Näiden henkilöiden kanssa keskustellessaan pysyy terve kapina hengissä ja toivo paremmasta huomisesta. On siis ilo huomata, että kaikkien päänahan alle ei ole vielä asennettu firman mikrosirua, joka helpottaa "oikein" ajattelemista.
Entä jos saisin päättää mitä tekisin, jos minulla olisi siihen mahdollisuus. Vastaus on helppo! Ohjaisin ja tuottaisin elokuvia. Maalaisin, kirjoittaisin, nakuttelisin tatuointeja ja viettäisin paljon enemmän aikaa perheeni kanssa... Toisaalta, eihän tuo yhtälö kuulosta lainkaan mahdottomalta! Elintaso saattaisi hetkeksi pudota ja elokuvien budjetit pienentyä, mutta teoreettisesti tuo kaikki saattaisi olla mahdollista. Pitäisiköhän asian eteen tehdä jotain?!? Hmmm, tätähän täytyy alkaa harkitsemaan jo vakavasti, mutta siihen saakka ei muuta kuin nukkumaan, jota pääsee taas aamulla myyntipalaveriin ja olemaan tehokas myyntirotta!
Ps: Siihen saakka, kunnes saan unelmani hartiavoimin toteutettua, pitänee lotota ahkerasti. Elän myös toivossa, että joku miljonääri haluaa yhtäkkisesti ruveta suojelijakseni tai että joku Hollywood tuottaja huomaa sitkeän puurtajan ja haluaa palkata minut (ja muun ryhmäni) suuremman rahan tuotantoon. Ihmeitä tapahtuu, ihan oikeasti! Ihmisellä pitää olla unelmia, ilman niitä ei ole syytä jatkaa eteenpäin. Unelmia pitää myös toteuttaa, sillä en halua olla se katkera vanha mies vanhainkodissa, joka huomasi elämän kadonneen jonnekkin ja unelmien sen myötä. Haluan päästä toteuttamaan vielä jonain päivänä suunnittelemani polttorituaalin, jonka tulen videoimaan ja laittaa esille YouTubeen. Rituaalin, jossa poltetaan Wickerman tummanharmaassa puvussaan, ja jonka olkapäältä roikkuvan kannettavantietokoneen savu mustaa taivaan - se tulee olemaan minun siirtymäriittini!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti