STEEL SIN

Ääni ei kulje ja kurkkua kuristaa. Jaloissa ja käsissä on tuntoa juuri sen verran että tietää niiden olevan olemassa. Takana on kaksi viikkoa melkoista paahtoa ja niihin kahteen viikkoon mahtuu Suomen ykkösfestivaalit Metallin ja Psychobillyn saralta.

CLUB SIN (8.-9.5.) on legendaarinen Psychobilly tapahtuma, minne tämän alakulttuurin edustajat saapuvat ympäri maata ja maan rajojen ulkopuoleltakin. Tapahtuman taustalla orkesteria johtaa Maverics organisaatio, joiden ansiosta saamme tänne hyytävään pohjolaan vuodesta toiseen alan kovimpia bändejä ja parhaat kemut, mitä tällä saralla voi vaan olla. Innolla olimme Horror-Shopin kanssa taas mukana kun paikka meille luvattiin. Viime vuonna olimme mukana ensimmäistä kertaa ja heti saman tien meitä odotti tulikaste, sillä oman pestimme lisäksi hoidimme esiintyvien artistien merchandise puolen. Ilmeisesti tapahtuman järjestäjä ja orkesterit olivat tyytyväisiä toimintaamme, sillä samoilla eväillä mentiin tämä vuosi.

Tämän vuoden bändikattaus ei ollut itselleni niin kova kuin edellisenä vuotena, mutta viime vuodesta olikin enää paha laittaa paremmaksi. Monta positiivista yllätystä mahtui kuitenkin mukaan yli genre rajojen ja joukossa oli ainoastaan pari bändiä, joiden performanssia ei jaksanut seurata paria kappaletta enempää. Frantic Flintstonesin peruuntuminen pikkuisen harmitti aluksi, mutta mitäpä noita jäädä suremaan. Graveyard Johnnys oli sen verran kova, että ei Frantikkeja enää jäänyt ikävöimään. Hyvin hoitivat järjestäjät paikkauksen ja maailmanlopun bileet jatkuivat niin kuin ei muutoksia olisi edes ohjelmistossa ollut.

Keikka toisensa perään ja paljon tuttuja, ystäviä ja uusia tuttavuuksia. Kaupankäyntiä, tarinointia, kylmä olut, keikkojen seuraamista ja pian sitä huomaakin että ilta on mennyt kuin yhdessä hujauksessa näiden asioiden toistuessa vaihtelevassa järjestyksessä. Suuret keikat ovat yhtä kaaosta, vaikka se ulkopuolisen silmin saattaisikin näyttää varsin hallitulta. Olo on kuin olisi ollut kehässä 12 erää ja iskuja olisi tullut päähän siihen malliin, että ei ole enää varma siitä kuka on ja missä on. Jotenkin sitä kuitenkin pystyy pitämään koko konseptin kasassa. Hymyä ei pysty pyyhkimään kasvoilta ja viimeisten kappaleiden myötä olo on euforinen. Voiko parempaa työpaikkaa enää ollakaan kysyn monesti itseltäni ja tähän kysymykseen ei tarvitse erikseen vastata…

Kello on puoli viisi aamulla. Ei mennyt niin kuin elokuvissa. Tai itse asiassa taisi sittenkin mennä. Mustaa komediaa saatana, sitä tämä on. Kun sekaannus johtaa toiseen ja väärinymmärrysten summa on jotain muuta kuin sen alunperin piti olla, huomaa seisovansa yksikseen Clubi –rakennuksen parkkipaikalla ilman majapaikkaa. No, ei auta itku markkinoilla ja onneksi sentään autoon pääsee yöksi. Ennen nuhjuiseen huopaan kääriytymistä käyn nauttimassa tien toisella puolella sijaitsevassa kebab grillissä vatsataudin makuisen annoksen ja kiroan valintaani sen vuoksi, että jos ruuan maku tarjoaa sitä mitä lupaa, ei toilettia ole tarjolla ei missään. Onneksi ainoa vitsaus, mikä osakseni sattuu, on toukokuun jäätävä yö ja saan nukkua ilman vatsanväänteitä.

Panzerwaghen Hotel California

Sade rummuttaa pakettiauton tuulilasiin ja kattoon. Herään kylmään ja hampaat kalisevat hupun sisällä kuin luurangoilla Burtonin elokuvissa. Käännän virta-avaimesta ja pienen hetken jälkeen miellyttävä lämpö leviää taas ohjaamoon. Ennen armeliaaseen uneen vaipumista sammutan auton ja taas on ihmisen hyvä olla hetken aikaa. paria tuntia myöhemmin tunnen olevani kuin joku metsien mies ajaessani partaa uimahallissa. Uikkareita minulla ei luonnollisestikaan ole, mutta pääasia on päästä aamulla saunaan, suihkuun ja siistiytymään. Auton kosteus on tunkeutunut vaatteisiin yön aikana ja tunnen oloni taas ihmiseksi saatuani kuivat ja puhtaat vaatteet ylleni. Päivä menee mukavasti ystäväni Jennyn kanssa kirpputoreja ja divareita kierrellessä. Vaikka vannon heti aamulla, että en osta mitään, niin silti muovikassissa matkaa mukanani CRAMPSin sekä Misfitsin LP (ja Frida kirppikseltä löytämäni Shalom Israel –vinyyli).

Pidän Tampereesta, sillä sen tunnelmassa on jotain mitä muualla ei ole, sen ihmisistä, rakennuksista ja lähes kaikesta siellä. Tampereella on ihmisen hyvä olla. Ainoa mistä en pidä on Thaimaalaisen ravintolan hinnasto mihin päätimme mennä ruokailemaan. Valahdan taatusti kalman kalpeaksi nähdessäni ne hinnat, mutta en kehtaa sanoa lounasseuralaiselleni että vaihdetaanko paikkaa, vaan maksan kiltisti annokseni joka vastaa viikon normaalia ruokabudjettia. Toisaalta jos olen viikon syömättä niin sitä voi hyvällä tuurilla vähän laihtua tuumaan ja annan chilin tulisuuden hoitaa kurkkukipua, joka on yltynyt päivän mittaan infernaalisiin mittasuhteisiin.

On pimeää, en tiedä hetkeen missä olen. Pikkuhiljaa silmät tottuvat hämärään ja muistan päässeeni hetkeksi nukkumaan toisen ystäväni hotellihuoneeseen ennen illan keikkoja. Olen sekaisin kuin seinäkello poistuessani hotellin käytävään ja törmään siellä tuttuun seurueeseen. En muista mitä heidän kanssaan siellä puhuin, mutta jälkeenpäin he kertoivat että olin ollut melkoisen sekavassa olotilassa. Vähitellen uni kuitenkin karisee silmistä ja Clubin ovien takana alkaa tuttu kaaos, kun aloitamme rakentamaan myyntipaikkaa kuntoon ja vastaanottamaan bändien tuotteita esille pantavaksi

On jännää, kuinka isojen bändien kanssa homma sujuu aina pääsääntöisesti hiton hyvin. He luottavat ammattitaitoomme ja kuuntelevat ideoitamme. Sen sijaan pienemmät bändit pyrkivät valtaamaan kaiken tilan itselleen ja närkästyvät kun kerromme että tämän tilan tulee riittää neljälle muullekin orkesterille. Monien ”no name” bändien ego ei tunnu kestävän sitä, että joku toinen antaa heille ideoita ja pyrkii auttamaan heitä näissä asioissa. No toisaalta sitä saa mitä tilaa ja yllättäen näiden yhteistyöhön kykenevien orkestereiden tavarat löytävät paremmin fanien ostoskasseihin. Tottakai tarjoamme kaikille hyvää palvelua, mutta jos joku vittupää kohtelee meitä huonosti, niin saattaahan sillä tietenkin olla oma vaikutuksensa minkälainen motivaatio meillä on tarjota heidän tuotteitaan jonkun toisen sijaan, heh. Joka tapauksessa järjestely toimii. Bändit ovat tyytyväisiä kun he voivat keskittyä olennaiseen ja palvelu tulee talon puolesta. Festivaaleja organisoiva taho on tyytyväinen, kun heidän omaa väkeään ei sitoudu tähän työhän ja mekin olemme tyytyväisiä kun pääsemme siinä sivussa tarjoamaan omia tuotteitamme (ja luomaan kontakteja loistaviin bändeihin).  Onko tämä nyt sellainen Win-Win-Win tilanne?

Demented Scumcats oli odotetusti koko festivaalien kuningas!

STEEL FEST 15.-16.5. Nyt siitä ei ole epäilystäkään. Steel Fest on Suomen kovin metallifestivaali ja TUSKA on vajonnut jonnekin lietteeseen ”Keisarin uudet vaatteet” syndroomaa potien. Jalometalli on vielä kokematta, mutta sekin on ohjelmistossa vihdoin viimein tänä vuonna. Tunnen suurta surua siitä, että TUSKA organisaatio on päättänyt pilata ennen niin mahtavan kesätapahtuman valinnoillaan, mutta ehkä he hakevat suurta kaupallista menestystä muuttamalla suuntansa kaiken kansan Tikkurila Tanssii ja Soi –festivaaliksi. On onni että Steel Fest ei ole toiminut samoin, vaan tykittää esiintymislavoilleen toinen toistaan kovempia nimiä, jotka pesevät verellä ja tulella ylihinnoitellun metallifestivaalin irvikuvan unholaan. ALL HAIL STEEL FEST! Järjestävällä tahollaan on selkeästi palo tähän sydämessään, eikä ahneutta silmissään!

Satanic Panzerwagen kolistelee pitkin Tampereen moottoritietä ja säätiedotus on luvannut riesaksemme sadetta ja yöpakkasia. Edessä on kaksi päivää ja yötä ulkoilua Hyvinkäällä ja alan epäilemään vaatetukseni riittävyyttä. Edellisenä viikonloppuna vietetty yö pakettiauton ohjaamossa ei tehnyt hyvää kurkkukivulle ja tämä viikonloppu taatusti pahentaisi tilannetta entisestään. Toisaalta valittaminen on heikkojen hommaa ja meillä päin pienet vastoinkäymiset vain vahvistavat voitontahtoa. 

Raskasta kalustoa siirretään Steel Festeille rekvisiitaksi?

Pystytämme sateessa telttaa ja koetamme suojella myyntiin tarkoitettuja tavaroita kastumiselta. Aikaa ei ole paljoa ennen porttien avautumista ja katson naapureiden komeita telttoja, joissa on runsaasti tilaa. Totean että sitten kun meillä on varaa, hankimme samanlaisen palatsin kuin Saturnalin ja Kultin pojilla on. Nyt on tyytyminen kolme kertaa kolme metriseen viritykseen ja pakettiautoon siinä kyljessä, jonka takapaksissa toimii myyntivarastomme. Ihan käytännöllinen yhdistelmä loppupeleissä ja nopea pystyttää. Se että nuorempana on tullut pelattua tetristä on eduksi ja saamme kaiken romppeen mahtumaan esille juuri ennen kuin mustiin pukeutuneet Black Metalistit saapuvat ketjujen kilinän säestäminä festivaaleille.

Väkeä virtaa enemmän ja enemmän porteista sisään ja erityisesti tätä festivaalia pitäen suunnittelemamme paita myydään varsin pian muutamaa kokoa lukuun ottamatta loppuun. Myös muut paidat tekevät kauppansa ja mietin, että painatinko sittenkin liian vähän tiettyjä paitoja mukaan. Kun rahaa ei ole paljoa, niin jokaisen paitaerän painattaminen on haasteellinen juttu. Jos painatat liikaa, et suoriudu laskuista ja varastoon jää makaamaan tavaraa. jos liian vähän, niin kaupankäyntiä ei synny ja ei saa lisää varallisuutta täydentää tuotevalikoimaa. Onneksi moni henkilö tyytyy jälkitoimitus optioon ja kaupankäynti jatkuu siitäkin huolimatta että jotkut tuotteet loppuvat jo alkumetreillä.

Horror-Shopin myyntihenkilöstö osaa pukeutua sään mukaisesti

Päivä kääntyy viimein illaksi ja hyytävä kylmyys on se mikä kuvaa hyvin pimenevää iltaa sekä yötä. Teltassa ei ole todellakaan lämmin. Autossa on yksi huopa ja jokainen saa vuorollaan kääriytyä siihen hetkeksi, ettei hypotermia vie henkeä. Päivällä seinättömässä teltassa vielä pärjää vaikka tuuleekin koko ajan, mutta kun lämpötila putoaa nollaan, ei enää juuri naurata. Sitä odottaa vain että kello tulisi kolme ja pääsisi kotiin lämpimään. Taistelutahto on koetuksella, mutta ei petä.  Aina välillä käymme katsomassa bändejä ja sen lisäksi että pääsee tsekkaamaan keikkoja, pääsee hetkeksi lämmittelemään sisätiloihin. Vaikka välillä on niin kylmä että tuntuu järjen katoavan päästä, ei tätä työtä vaihtaisi mihinkään muuhun. Ei edes sillä hetkellä kun se vitun rasittava, kaikessa pätemään pyrkivä ”yliopisto hevari” saapuu inisemään jokaisen tuotteen kohdalla, että tuonkin saa halvemmalla internetistä. Eikä sekään vielä riitä, vaan hän haluaa vängätä jokaisen paidan kohdalla sen mahdollisista ideologioista ja kertoa että ei pidä suunnilleen mistään, mitä me teemme. Niinä hetkinä saattaa Mercurin kursseilla opiskeltu myyntityö ja vasta-argumentointi kadota mielestä ja tulee käskettyä asiakasta painumaan vittuun kojulta, vaikka se ei kohteliasta olisikaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että jää vielä hetkeksi kuuntelemaan kynäniskaisen besserwisserin uikutusta ja sitten vain yksinkertaisesti liipaisee tältä nenän takaraivon puolelle. Tyypillä oli selkeästi jonkin sortin kuolemankaipuu. Ilmeisesti kuvitteli olevansa turvassa sen ajatuksen kanssa että henkilökunta ei saa vittuuntuessaan tarjota asiakkaille lentopallomailaa ikenille - WRONG!

Dark Funeral (kuvassa), Sargeist ja monta muuta takasivat sen
että bändikattaus oli ihan omaa luokkaansa ja nostivat Steel
Festin suomen kovimmaksi festivaaliksi tänä vuonna...

No, se siitä kitisijästä.Tuli jo tuossa mainittua, että bändivalikoima oli tälläkin kertaa aivan järjettömän kova. Voisihan tässä alkaa kirjoittamaan helposti keikka-arvostelujakin, mutta sen ovat tehneet jo muut niin monella muulla taholla että turha lähteä siihen hommaan. Mutta takaisin bändeihin... Yksi oli itselleni ylitse muiden ja vuosien odotus palkittiin festivaalien pääesiintyjän toimesta. Nokturnal Mortumin Ukraina kappale saa palan kurkkuun ja kun kertosäkeistö kajahti ensimmäisen kerran ilmoille ja valot hehkuivat ukrainan väreissä, oli musiikillinen orgasmi taattu. Tietäen vielä maan tilanteen, oli ilmassa jopa tietynsorttista hurmoksellisuutta. Itselleni tuli tunne, että ilmaan kohotetut nyrkit eivät nousseet pelkästään bändille, vaan myös tuen osoitukseksi koko kansalle, joka on joutunut itäisen naapurinsa sotilaallisen terrorin uhriksi - Слава украина!